Kirjan Lammilla metsästyksestä ja tarina siitä, kuinka en taaskaan päässyt sisään lapinlahtelaiseen keskiluokkaan

ke 15.11.2023

Ennen kuin kirjoitan Raili Virrannan Lammilla-kirjasta, on minun kirjoitettava siitä, kuinka jälleen kerran epäonnistuin lapinlahtelaiseen keskiluokkaan debytoimisessa. Debyyttiyrityksen yhteydessä kuulin Lammilla-kirjasta.

Ilman noloa yritystä tieto olisi jäänyt samaatta, kirja ostamatta ja lähihistorian tajuni vajaaksi.

Viime keväänä innostuin vähäksi aikaa Taidemuseo Eemilin ystävistä. Ajattelin, kuinka mukavaa olisi olla mukana jossain, josta saa paljon positiivista julkisuutta, mairittelevia lehtihaastatteluja ja vielä kaiken lisäksi kivaa puuhastelua fiksussa seurassa.

Toiveikkaasti lobbasin uutta yhdistystä myös siksi, että saisin vihdoin kohdata lapinlahtelaisen älymystön.

Ensimmäisessä ideoivassa kokouksessa oli kummallinen ilmapiiri. Jäi epäselväksi, haluaako taidemuseon ystäviä loppujen lopuksi kukaan muu kuin muudan vanhan ajan herrasmies ja minä, hänen Sancho Panzansa. Sen lisäksi että vanhan ajan herrasmiehen päällimmäisenä motiivinaan tuntui olevan ystäväpiirin löytäminen, hänellä toki oli myös oivanpitkä lista pullollaan hyviä ideoita siitä, millaista henkistä vaikutusta taidemuseon ystävillä ympäristöönsä olisi.

Sen sijaan epäselväksi ei jäänyt, että museon työntekijät eivät taidemuseon ystäviä tarvinneet. Museotyöntekijä nousi pöydän päästä kesken kokouksen kuin tsunamiaalto ja hetken aikaa luulin, että hän tinttaa vanhan ajan herrasmiestä nokkaan.

Kun päästiin herrasmiehen listassa kohtaan, jossa mainittiin, että museon ystäviä voitaisiin kuulla säätiön hallinnossa erilaisina asiantuntijoina, museon edustaja mylvähti, että ei käy. Nyt jäi epäselväksi, miksi ei käy.

Tulkitsin ärähdykset, aggression ilmaukset ja kokouksen kulun niin, että museotyöntekijät ovat kuormittuneita ja heille vielä yksi liikkuva palikka kuvioon on korsi, joka katkaisee kamelin selän. Lapinlahden taidemuseon työntekijöiden kuormituksesta olen kuullut puhuttuvan vuosia. On luettelointia ja taas luettelointia, lisää luettelointia ja aivan liikaa luettelointia - ja museon aukipitämistä ja päivystämistä.

Käsittääkseni vanhan ajan herrasmies sohaisi bisneksen puolella elämäntyönsä tehneenä arkaan paikkaan.  Hän kysyi, tekevätkö museon virkamiehet ja -naiset oikeita tehtäviä. Asiaan on koetettu puuttua tilaamalla museolaisten iloksi konsultti. Ilmeisesti viheliäinen konsultti sai viime keväänä työnsä valmiiksi.

Pitää joskus kirjaston e-pressistä käydä katsomassa, oliko konsulttiprojektista uutista tai peräti uutisanalyysiä Matti ja Liisa -lehdessä. Toivon todella, että museon väen työnkuva konsulttien kera kirkastettiin.

Tosin konsulttihan kuulema söi museon vähäisetkin rahat. Näin myrskyisän intohimoisessa perustavassa kokouksessa ymmärsin. Niinhän se tuppaa joskus olemaan. Konsulttien töistä rikastuvat liian usein ainoastaan konsulttitoimistot itse. Konsultteihin turhautumisessa on vinha perä.

Ongelmana tällaisen työyhteisösovittelijan Jumalan armosta kannalta oli se, että pinnan alla kuohusi, mutta kaikki pöydän ympärillä saivat paskahalvauksen, kun pinnan alta alkoi purskahdella. En uskaltanut edes piipittää, kuten tein lyhytterapeuttikoulutuksen yhteisten, opettajan luettelemien, sääntöjen käsittelyn yhteydessä tein, että konflikti on lahja.

Museon ystäviä ideoivassa kokouksessa turhautumisen henki tungettiin visusti takaisin pulloon. Sen sijaan pullon henki koetti pihistä kokouksen loppupuolella esiin passiivisaggressiivisena pistelynä. Kuulema säätiön hallintoon pääosin poliittisin perustein valitut ovat aktiivisia vain silloin, kun avaavat suunsa ja tunkevat sinne kokouspullaa.

Olen samaa mieltä, sillä olen kristillisesti avioliittoon vihitty taidemuseon luottamushenkilön kanssa enkä vielä tänä päivänäkään tajua, miksi tyyppi on museohallinnossa enkä minä. Mutta hän on mukava mies ja minä en sen enempää mukava kuin mieskään.

Museoystävien ideoivan kokouksen jälkeen alkoi hillittömän hauska pikkuruisten kansalaiskokoontumisien rundi. Olin aivan elementissäni organisoidessani kansalaiskokouksia. Laadin jopa pari esityslistaa kokoontumisille.

Vanhan ajan herrasmies esitti nimilistoja, joiden perusteella etsin yhteystietoja ja soittelin eri puolille löytääkseni yhdistykselle puheenjohtajan. Yhteyksien ottaminen oli mukavaa. Palaverointi oli mukavaa. Esityslistojen laatiminen oli mukavaa. Mallisääntöjen laatiminen oli mukavaa.

Kansalaistoiminnan mukaisesti laatimani mallisäännöt olivat vain pohja. Minun kuningasideani oli se, että kaikki olisi äärimmäisen läpinäkyvää ja kaikki pääsisivät mukaan päätöksentekoon. En jäänyt seuraamaan, mitä kuningasidealleni kävi. Jätin jossain vaiheessa koko homman yhteisön ratkaistavaksi.

Yhteisö tietää, haluaako se olla olemassa. Yhteisö tietää, kenet se haluaa puheenjohtajaksi. Minusta näytti siltä pitkin kevättä, että ainakaan kukaan työssäkäyvä ei halua puheenjohtajaksi. Opettajat eivät esimerkiksi halua minkäänlaiseen kansalaistoimintaan. Syyn voi lukea Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjeenvaihtokirjasta Huokauksia luokasta.

Senhän me havaitsimme jo, kun perustelimme Hannulan Ullan kanssa Irstaita ämmiä ja istukat silmille -äitiverkostoa. Opettajaäidit eivät halunneet siihen, sillä eivät halunneet olla yhteisössä äitejä, vaan opettajia. Olkoon niin ja koska opettajaäidit eivät halunneet verkottua niin sanottujen tavisäitien kanssa, saatoimme antaa verkostollemme meitä miellyttävän nimen.

Nyt voisimme olla isoäitien istukkaverkosto. Ammoin istukkaverkoston kautta en päässyt lapinlahtelaisen keskiluokan liepeillekään. Hyvä niin, sillä istukkaäidit ja nyt isoäidit ovat enemmän minun ihmisiäni.

Koetan selata Ranya-tädin kaupasta ostamaani nepalilaista muistikirjaa. Idea Raili Virrannalle soittamisesta ja huokuttelemisesta mukaan ei ollut omani. Sen täytyi tulla vanhan ajan herrasmieheltä. Joka tapauksessa ajoin yhtenä aurinkoisena kevätpäivänä kohti Rautavaaran Kaivokoskea, taisi olla hiihtoloman seutu ja soitin Raili Virrannalle.

Hän tuntui myöntyväiseltä ja kertoi samassa puhelussa, että on kirjoittanut kirjan lapsuuden perheestään ja se sisälsi sekä pienviljelyä että työväenaatetta. Minähän en tietenkään kuullut muuta kuin sanan työväenaatetta ja innostuin välittömästi.

Kirjasta pitää järjestää sitten museonystävissä kirjallisuusmatinea, sanoin.

Jossain vaiheessa vaikutti siltä, että saamme museoystäviin koulutetun työnohjaajan Minna Väisäsen ja hauskan sekä karjalaisiloisen demarinaisen Irma Korhosen. Jos Irma Korhonen olisi pysynyt mukana, olisin voinut tarjoutua hänen apulaisekseen keittämään porkkanasoppaa taidemuseolle Aikataikana museoystävien piikkiin.

Kumpikaan ei näytä olevan mukana ainakaan museoystävien hallituksessa. Koska kukaan ei tuntunut haluavan loppujen lopuksi yhtään mitään, ajattelin, miksi työntää narulla tai koettaa pujottaa käärmettä kiväärin piippuun ja kirjoitin perustajien sähköpostilistalle, että yhteisö päättäköön. Ja aloin kirjoitella kristillisesti kanssani avioliittoon vihityn aviomiehen puolesta whatsapp-viestejä valtakunnallisen Restaurointikillan eri ryhmiin.

Toki en omasta päästäni viestejä kehitä. Meillä on yhteiset kehittämisajatukset, kuten Alvar ja Aino Aallolla ikään ja Matti Valkonen jää historiaan. Minä blogiini. Ja hyvä niin, sillä haluan ehdottomasti olla epäsovinnaisessa isoäitien istukkaverkostossa tai loppukesästä perustamassamme Peräkylän lumppujen liitossa.

Miehestäni tuli huhtikuun lopulla Restaurointikillan puheenjohtaja kolmannen kerran maailmanhistoriassa ja kolmas kerta toden sanokoon. Kannustan häntä vahvasti yhteistyöhön Suomen yrittäjien kanssa kehittämään restaurointialan ja siinä sivussa muidenkin mestarikiltaneuvoston alojen ammatti- ja erityisammattitutkintokuvioita.

Suomen yrittäjissä on tähän oikein viskaali palkattuna, joten nyt saatana, Matti Valkonen, kädet koulutuspolitiikan saveen. Kun on mukava mies ja pääsee sillä tavalla arvostettuihin paikkoihin, pitää tehdä jotain. Onneksi hänellä on ponteva vaimo taustalla.

No niin. Se oli päivän vittuiluosuus. En siis keväällä päässyt taaskaan debytoimaan Lapinlahden keskiluokkaan, mutta kesän lopussa ja syksyn aikana ajelin pari kertaa Nilsiän Artomarketiin tavoittelemaan Raili Virrannan Lammilla-kirjaa.

Itse asiassa kirjan varjolla pääsin ihastelemaan Artomarketin herkkuja. Kaupassa on huippuhienosti varustettu palvelutiski, kuten Juuankin pikkuruisessa K-kaupassa. Kun ensimmäisen kerran kävin Lammilla-kirjan metsästysmatkalla Artomarketissa, tartuin Kata Kärkkäisen - ei ku mikä Souri hän nyt onkaan - elämäkertaan.

Olin sitä jostain syystä kaihtanut enkä halunnut lukea tuoreeltaan. Elämäkerran kirjoitti Eveliina Talvitie ja hän näkyi mukavalla tavalla tekstin lomasta. Kivaa Sourin elämäkerrassa oli, että tuli selväksi, millaisen metamorfosin hän on elänyt lävitse. Ja kiva oli myös, että ihminen, jolla on tukku erilaisia mielenterveysdiagnooseja, sen kun elää, porskuttaa, tekee ITE-taidetta rikkaiden olohuoneisiin ja kasvattaa lampaita ranchillaan.

Opiskellessani nyt ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi olen ymmärtänyt, että diagnooseihin ei siinä juurikaan kiinnitetä huomiota. Niitä ei terapiassa vaieta olemattomiin muttei niiden myöskään anneta määrittää terapiaan tulijaa. Tätähän olen koettanut sanoa itsekin. Jos olisin yrittänyt saada esimerkiksi Kelan apua kriiseihini, joita toden totta on elämässäni piisannut, olisi ensin pitänyt ottaa psyyken- tai unilääkkeitä, sitten diagnoosi ja sitten vasta olisi koettanut apu.

Kiitos, ei kiitos. Tulin siihen tulokseen, että koulutan itseäni rahalla, joka olisi helposti plurahtanut terapioihin. Näin voin omalla kokemuksellani olla toisille rinnallakulkija ja ehkä jopa jonkinlaiseksi avuksi siinä, että toinen ihminen löytää ratkaisut itse.

Ratkaisukeskeisen lyhytterapian paras puoli on antiautoritaarisuus.

…

Se, että en ole onnistunut muljahtamaan minkään asuinpaikkakuntani keskiluokkaan, johtuu siitä, että en ole hallinnut keskiluokan käyttäytymiskoodeja ja arvotan ihmisiä sen mukaan, mikä toleranssi heillä on beverleyskeggs-käytökselle. Beverleyskeggs-käytös tarkoittaa sitä, että muistaa, mistä luokasta on lähtöisin, hankkii ehkä koulutuksen tai on hankkimatta, mutta ei koeta mielistellä uutta yhteiskuntaluokkaansa sovinnaisella habituksella ja ylikireällä ulosannilla.

Berverley Skeggs on työväentaustainen brittisosiologi ja luin hänen haastattelunsa Kansan Uutisista vuonna 2012. Olin kuullut suomennettavana olevasta kirjasta jollain niistä lukuisista ja antoisista seminaareista, joista tulin tietämään ja joista pääsin osaksi Ärräpäät-sähköpostilistan avulla.

Koska tiesin aika lailla Skeggsin ajatuksista jo ilman Kusarin juttuakin, maltoin tarkastella kuvia. Pääkuvassa Skeggs nauraa niin, että kitarisat näkyvät. Ajattelin, että jes, olen oikealla tiellä. En istuessani vaikkapa jossain kokouksessa suostu olemaan suu nätisti supussa ja polvet yhteen puristettuna keskiluokkaisen kulttuurikoodin mukaisesti.

Skeggsin kirja ilmestyi suomeksi nimeltä Elävä luokka (2014). Vastapaino on ottanut Elävästä luokasta näköjään uuden painoksen vuonna 2021 ja suomalaisen kustantajan sivuilla Skeggsiä luonnehditaan näin: hän lähestyy yhteiskuntaluokkia kulttuurin ja arvottamisen näkökulmista.

Kiinnostavaa on, että Skeggs tutkii parhaillaan Facebookia luokkanäkökulmasta. Hänen tutkimuksensa koskee eriarvoisuuden uusien muotojen digitaalista tuottamista. Otsikko on ”A new regime of accumulation? Sitominen ja sitominen, suhteiden seuraaminen Facebookissa". Aiheesta löytyy Youtubeen tallennettu Skeggsin Helsingissä pitämä alustus.

Olen pannut merkille, että yhteiskuntaluokista puhutaan aiempaa enemmän. Se on hyvä, mutta vielä silloin, kun muutin Lapinlahdelle toisen kerran Matti Valkosen vaimoksi, ei puhuttu.

Matti Valkosen valitsin aviomiehekseni sen vuoksi, että ajattelin samantyyppisen, työväenluokkaisen, taustan yhdistävän meitä. Ei se ihan niin mennyt. Mies oli naimisissa jo tarpeeksi samantyyppisestä taustasta tulleen naisen kanssa enkä sitten kaikella muulla itseeni liittyvällä tuonut miehen elämään kuin vierautta, vierautta ja taas kerran vierautta.

Samantyyppinen tausta meillä eittämättä on, mutta mikään muu ei natsannut. Olen peruuttamattomasti seuraavaa ikäluokkaa, koulutuspohjat ovat tässä avioliitossa väärinpäin (tällä tarkoitan sitä, että lääkärimiehellä on usein sairaanhoitajavaimo, mutta toisin päin ei useinkaan jostain syystä ole) - ja elämänkokemukseni on laajemmalta maantieteelliseltä alueelta.

Loppujen lopuksi päädyimme hihittämään avioliitollemme yhdessä: Meillä ei ole muuta yhteistä kuin raittius. Ja hyvä niin. (No olihan meillä aina seksiä, vaikka muuta koetan väittää.)

Seksistä pääsen aasinsillan kautta luokkatoleranssiin. Raili Virrannalla se on hyvä. Hän selviytyi sankarillisesti siitä, että tyttäreni Maria kertoi hänelle, puheterapeutilleen, että äiti on ostanut häitä varten mustan bodyn ja hääyön aamua varten silkkisen aamutakin.

Kyseessä oli toinen tulemiseni Lapinlahdelle ja sen piti olla todellinen debyytti. Luulin pääseväni keskiluokkaan. Taas. En päässyt. Käyttäydyn jotenkin väärin. Varmaan menin avioon liikaa seksi edellä.

Tyttäreni puheterapeutti nauroi sydämellistä naurua, kun kertoi, mitä lapseni oli hänelle sanonut. Ajattelin, että tässä on kiva ihminen. Niin sanoivat muutkin.

Nyt sitten Lammilla-kirjaa lukiessa kiinnitin huomiota siihen, että kirjan perhe- ja sukuvalokuvissa on paljon yläsavolaisille epätyypillistä hymyä ja naurua. Näin vast´ikään Ateneumissa Venny Soldan-Brofeltin (1863 – 1945) maalauksen Heränneitä (1898) ja voe ristus, että nauratti. Nyt viimeistään tajuan, miksi en ole näillä seuduin viihtynyt.

Heränneiden pönäköiden mammojen kasvoilla ei viivy hymyn häivenkään. Sen sijaan Yrjö Saarinen (1899 – 1958) oli vieraillut Vienan Karjalassa Paatenella ja tallentanut värikkään teehetken maalaukseensa Tsaijunjuojat (1942).

Ei epäilystäkään, kummassa ympäristössä olisin kukoistanut.

Koskettava, suorastaan riipaisevan raateleva, Lammilla-kirjassa oli kuvaus pikku Railista koulun ruokalassa. Oli hänen lempiruokaansa perunalaatikkoa, perunasiivuista ja siankylkiviipaleista tehtyä paistosta. Opettaja oli sanonut, että jos haluaa ruokaa vain vähän, pitää sanoa: ”Kiitos vähän.” Koska pikku koululainen oli lempiruokansa ääressä, hän sanoi: ”Kiitos paljon!” Ja sai opettajalta toruja: ”Ei noin sanota, se on epäkohteliasta, vaikuttaa ahneelta.” (s. 219)

Luin kohdan seisaaltani Artomarketin sisään- ja ulostulokäytävässä – tasanteella, jossa täytetään Veikkaus-kuponkeja – heti ahneesti sen jälkeen, kun olin kirjan käsiini saanut. Ei helvetti, että suututti sellainen opettaja. Näin voidaan yhdellä lauseella tappaa lapsen into ja ilo.

Arvelen, että pikku Raili ei siitä nitistynyt, sillä koko perhe vaikuttaa olevan nauravainen ja iloluontoinen. Kansikuvassakin kaikkien voi tulkita hymyilevän. Jopa kuvassa oleva isoäiti hymyilee silmät sikkarassa. Ilmeisesti kansikuvan isoäiti on pikku Railin isän äiti, Mari-mummo. Mari-mummoa ja miniää yhdisti kirjan mukaan iloinen ja naurava luonne.

Pikku Railin äiti vaikuttaa myös yritteliäältä ja kekseliäältä. Kun perhettä uhkaa talousahdinko, äiti lähtee kiertämään naapurustossa ja lähikylissä myymässä vapsua, uudenlaista lattianpesuvehjettä.

Kun äiti joutuu tuberkuloosin takia Tarinaharjuun, ei sekään perhettä latista. Äiti saa tarvitsemansa levon ja lapset jännittäviä röntgenkuvamatkoja Kuopioon. Erityisesti ovat jääneet mieleen Sokoksen liukuportaat. Niitä sitten lapsikatras ajeli ylös ja alas.

Pikku Raili pääsi myös tubiliiton leirille Anttolaan ja vaikka ensimmäisellä kerralla oli kova ikävä kotiin, toisena kesänä hän halusi leirille taas. Iltapalalla oli makoisia juustovoileipiä ja Saimaassa leiripaikan lähellä aukenivat hienot pitkät hiekkarannat.

Railin äiti, Aune, sai ensimmäisellä luokallaan heekkoovesta neljä (s. 87). Koulu oli mukava vilkkaalle, sosiaaliselle ja oppivaiselle tytölle ja kun kotiväki katsoi tarkemmin todistusta, siinä luki: laulu heikko neljä.

Aune ei surkastunut siihen, että laulu oli nelonen. Hänestä kehittyi lukutoukka eikä hän myöhemmin taipunut ilottomaan körttiläisyyden ulkoiseen muottiin. Miltei ensimmäisillä rahoillaan Lammin miniänä hän osti kirkkaan punaisen takin. Punainen ja keltainen olivat hänen lempivärinsä eikä ilman huulipunaa äiti lähde edelleenkään minnekään.

Anopin usko kuitenkin tarttui ja säilyi, vaikkei uskon ulkoinen kontrolli saanutkaan miniää verhoutumaan ilottomiin kaapuihin.

Myös Mar´mummo on Lammilla-kirjassa kiinnostava hahmo. Hänen nimessään on sama kaiku kuin minun äitini äidin nimessä. Muistan, kuinka meitin äiti lausui äitinsä nimen. Mar´ sillä tavalla kuin Raili Virranta kuvaa lausuttua. J ei ole kokonainen, vain pieni j-kirjaimen kuuloinen äännähdys (s. 151).

Mar´-mummo tai Marj´mummo, kuten Raili Virranta nimen translitteroi, oli ollut Nilsiän pappilassa piikana ja saanut 26-vuotiaana yksinäisen lapsen, Helkan. Elettiin sisällissotavuotta 1918.

Körttiherätyksen Marj´mummo sai vasta Lammilla miniänä ollessaan. Naapurin Summaset pitivät usein seuroja. Asetelma oli vaikea, sillä aviomies Juho Pekka ei ollut uskovainen lainkaan.

Kummatkin olivat vahvoja ihmisiä ja kumpikin piti päänsä. Marj´mummo ei luopunut körttiuskostaan eikä Juho Pekka tullut uskoon. (s. 152) Keskusteluja käytiin kovalla äänellä ja emäntä sai tahtonsa lävitse: talossa veisattiin körttivirsiä, jumalanpalvelukset kuunneltiin radiosta, korttia ei pelattu eikä tansseissa käyty. Jos mummolta olisi kysytty, talossa ei olisi myöskään kiroiltu, mutta ukki ei tässä asiassa mummon mielipidettä kysynyt.

Lammin talossa oli tyypillinen asetelma pienviljelystiloilla vielä seuraavankin polven aikana. Emäntä oli usein uskossa ja isäntä työväenliikkeen miehiä.

Kirjassa on mielenkiintoisella ihmisten elämään liittyvällä tavalla lähi- ja paikallishistoriaa. Esimerkiksi Palonurmen työväenyhdistyksen lakkauttamisesta 1930-luvun alussa oli maininta. Syynä olivat kovat oikeistolaistuulet ja Lapuan liikkeen voimistuminen.

Mustajärven rannalla sijainnut työväentalokin jouduttiin purkamaan, mutta sotien jälkeen työväenyhdistyksiä alettiin perustaa uudelleen (s. 201). Raili Virrannan isä Veikko liittyi työväenyhdistykseen vuonna 1945 sen opintokerhon, yhdistyksen tarjoaman kulttuuriannin, toisten nuorten tapaamisen ja kerhojen vuoksi.

Veikko Taskinen eteni hiljalleen yhdistyksessä. Vuonna 1959 hänestä tuli yhdistyksen sihteeri ja sihteerin toimessa hän olikin vuoteen 1972. Silloin perhe muutti Siilinjärvelle.

Työväenyhdistyksen sihteeri opetteli kaksinkertaisen kirjanpidon, sillä järjestön tilit olivat sekaisin. Kansan Sivistystyön Liiton kirjanpitokirjekurssista oli suuri hyöty, sillä Veikko Taskinen teki Palonurmen kylällä naapureiden veroilmoituksia ja Siilinjärvellä hän oli ammattiyhdistyksen taloudenhoitaja ja myöhemmin Eläkeläiset ry:ssä sekä Siilinjärven kunnan tilintarkastajana (tarkastuslautakunnassa) kahdeksan vuoden ajan.

Vaikka Lammin nuori emäntä omaksui körttiuskon anopiltaan, se ei estänyt olemasta häntä työväenyhdistyksen naisjärjestössä Touhun Tiinoissa. Touhun Tiinat oli henkireikä pienten lasten äideille. Heitä kokoontui yhteen yleensä kymmenkunta.

Raili Virranta ehti haastatella isäänsä moneen otteeseen kirjaa varten. Isä halusi ensimmäisenä kertoa sotahistoriasta: ”Jospa minä ensin ylleesesti sovasta.”

Sivulta 40 Lammilla-kirjasta alkaa luku Sota. Siinä on tietoja talvisotaa edeltävistä kuvioista, joita en tiennytkään. Neuvostoliitto nimittäin oli pyytänyt vaihtamaan maata Karjalan Kannakselta Leningradin suojaksi. Vaihto-omaisuutena olisi tullut maata Itä-Karjalasta.

Luku kannattaa lukea tarkasti sen sisältämän jännittävällä tavalla kirjoitetun savon kielen vuoksi sekä sen vuoksi, että luku sisältää arvokasta tietoa.