Marxilainen tulkinta Ratkaisukeskeisen terapian oppikirjasta

Alati oppivia ihmisiä yhdessä oppimassa

su 5.11.2023

KIRJAREFLEKTIOTEHTÄVÄ

Peter De Jong ja Insoo Kim Berg: Ratkaisukeskeisen terapian oppikirja

Parasta ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa on se, että terapeutti ei ole tekninen asiantuntija, joka tietää, vaan ihminen, joka oppii toisten ihmisten kanssa. Ratkaisukeskeisen terapian oppikirjan mukaan ratkaisukeskeinen terapia tarjoaa yleisesti hyväksyttyyn ja auktoriteetin asemassa olevaan teoriaan muutoksen.

Koska ihmisen mielen tai elämän ongelmat eivät ole yksiselitteisiä, kuten lääketieteessä kasvain tai luonnontieteissä ilman saastuminen, ratkaisu harvoin löytyy ongelmista itsestään.

Ratkaisu löytyy tulkinnoista. Ihmisten ongelmat ovat paljolti nykyisten todellisuustulkintojen tuotteita. (s. 408).

Taustateoriana on sosiaalinen konstruktionismi. Sosiaaliset konstruktionistit korostavat sitä, että muutokset käsityksissä ja näkemyksissä tapahtuvat aina jossakin kontekstissa eli ihmisyhteisössä. Ihminen ei voi luoda merkityksiä irrallaan muista ihmisistä.

Vasemmistolaisena otan esille sen, että länsimaissa meitä ympäröi kapitalismin degenroitunut muoto: uusliberalistinen karaokekapitalismi. (Ridderståle, 2004) Elämme psykokulttuurissa (Kivivuori, 1992) ja meihin käytetään terapeuttista valtaa (Brunila yms. 2021). Psykokulttuurin terapeuttinen valta on suostuttelevaa ja johtaa siihen, että yksilö joutuu muokkaamaan itseään yhteiskuntaan paremmin sopivaksi sen sijaan, että alkaisimme yhdessä purkaa alistavia rakenteita ja muuttaa yhteiskuntaa.

Etenkin opiskellessani johdon ja esimiesten työnohjaajaksi häiritsi suunnattomasti se, että koko käsitteistö ja viitekehys kumpusi vakavaraisen, keskiluokkaisen ja kaiken lisäksi sovinnaisen ihmispiirin joutavista mukaongelmista. Opiskelujeni aikaan MIF oli muuttanut hienostelevan nimenstä takaisin arkiseksi ja paremmin ymmärrettäväksi Johtamistaidon opistoksi. Nyttemmin opistosta on tullut jälleen Management Institute of Finland. MIF:n taustalla on elinkeinoelämän merkittävimmät työnantajajärjestöt, kuten Elinkeinoelämän keskusliitto EVA. Eipä ihme, että tunsin itseni vieraaksi MIF:n Meilahden-kampuksella, vaikka opisto oli vaihtanut nimeä ja se sijaitsi koulutustiloiksi korjatussa entisessä sokeritehtaassa.

Ratkaisukeskeisen terapian oppikirjan litteroidut keskustelut koskettelivat todellisia ongelmia – eivätkä, Luojan kiitos, esimerkiksi sitä, että työelämä imee kuiviin keskiluokkaisen vakavaraisen omakotiasujan, joka omistaa kolme erilaista vihersmoothiemixeriä, mutta ei ehdi käyttää niistä yhtäkään, sillä antaa auliisti aikansa ja itsensä kapitalismin käyttöön.

Oppikirjaan oli tallennettu nimen perusteella aasialaistaustaisen kotiäidin Ah Yanin keskustelut ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin kanssa sekä perheterapiakeskusteluja, joita kävivät 32-vuotias Gladys ja hänen neljä lastaan. Gladys olisi jatkanut koulunkäyntiä nuorena, mutta hän sai esikoisensa 15-vuotiaana ja 18-vuotiaana hänellä oli jo kolme lasta. Perheen isä on vankilassa.

Kirjan ensimmäinen terapiakeskustelu koski Rosien perheen tilannetta. Rosien kaksi vanhinta lasta, poikaa, myyvät ennemmin huumeita kuin käyvät koulua. Lisäksi Rosiella on kaksi alle kouluikäistä tytärtä ja hän on jälleen raskaana.

Ei siis mitään ensimmäisen maailman keskiluokan napanöyhtäkeisejä.

Oppikirjan alkupuolella viitattiin pari kertaa non-direktiiviseen terapiaan. Non-direktiivinen terapia perustuu siihen, mitä terapiaan tuleva itse haluaa. Toisena peruskäsitteenä on kunnioitus. Terapeutin tulee suhtautua terapiaan tulevaan ihmiseen kunnioittavasti ja arvostavasti.

Ben Furman otti Sari Valton keskustelupuhelmassa Kadonnutta elämäniloa etsimässä esille saksalaisten (Schauer, Neuner & Elbert) kehittämän Narratiivisen altistusterapian. Ben Furman kertoo, että narratiivisen altistusterapian kaltaiselle terapialle tuli tarvetta Afrikassa – Furman viittasi varmaankin Ruandan kansanmurhan (1994) jälkeiseen aikaan. Länsimaiset pitkät terapiat yliopistokoulutettuine psykologeineen eivät tulleet Ruandan kriisissä kysymykseenkään, sillä vakavasti traumatisoituneita ihmisiä oli satoja tuhansia.

Saksalaiset keksivät kouluttaa maallikoita, jotka veivät traumatisoituneen puun alle istumaan ja altistusterapeutti kokosi yhdessä terapiaan tulleen kanssa erilaisista läheltä löytyneistä esineistä, kuten kivistä, kukkasista tai lehdistä traumatisoituneen elämästä ikään kuin helminauhan maahan. Seuraavaa kertaa varten terapeutti kirjoitti terapiaan tulleen elämästä esseen ja luki sen sitten terapiaan tulleelle itselleen.

Yhdessä terapeutin kanssa terapiaan tulija käsittelee järjestelmällisesti sekä traumaattisia että myönteisiä kokemuksia elämästään. Näin traumamuistot tulevat osaksi kronologista elämäkertamuistia.

Narratiivinen altistusterapia on sukua omaelämäkerralliselle kirjoittamiselle. Suorittaessani Jyväskylän avoimessa yliopistossa kirjoittamisen perusopintoja kiinnostuin omaelämäkerrallisesta terapiakirjoittamisesta. Olen käynyt myös kaksi kirjallisuusterapeutti Raili Miettisen elämäkertakirjoituskurssia.

Tätä aion jalostaa työssäni kirjoittajana sekä muutenkin.

Ratkaisukeskeisyyden ydin on ei-tietäminen ja divergentti ajattelu. Divergentti ajattelu luo ongelmaan useita ratkaisuja. Ja koska ei-toivottujen asioiden torjuminen on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta, on parempi kysyä, minkä haluaisi elämässään jatkuvan.

Ensimmäinen kysymys terapeutilla on avoin: ”Miten voin olla avuksi?”

Ratkaisukeskeisen terapian oppikirjassa oli lukuisia malleja siihen, miten ei-tietämisen asennetta voi viljellä käytännössä ja auttaa terpiaan tulevaa ensin ihme-kysymyksen avulla hahmottamaan suuntaa kohti parempaa elämää tai sellaista elämäntulkintaa, että pystyy elämään vaikeiden asioiden kanssa.

Esimerkkinä kysymisen tavoista oppikirjasta löytyi EARS-malli. Mikäli terapiaan tulijan on vaikea huomata, millaista edistystä ensimmäisen kerran jälkeen tapahtunut, häntä voi auttaa kysymällä vaikka näin: ”Tapasimme torstaina. Oliko perjantaina jo paremmin?” Jos ei ollut, jatketaan kyselyä: ”Entä lauantaina?”

Jos vaikka päihdeongelmainen oli marssinut kapakasta vahingossa kotiin kolmen kaljan jälkeen, voi jatkaa siitä ja vahvistaa positiivisia asioita, joita seurasi siitä, että päihdeongelmainen ei vetänyt perseitä. Olivatpa poikkeukset miten epämääräisiä tai epäuskottavia tahansa, terapeutin tulee tutkia niitä.

EARS tulee sanoista eliciting (esiinnostaminen), amplifying (poikkeuksien voimistaminen), reinforsing (vahvistaminen) ja start again (aloita uudelleen). (s. 164)

Oppikirjan loppuosaan on koottu keskitetysti erilaisia palaute-esimerkkejä. Usein kaikkein ongelmallisimmaksi terapeutit kokevat terapiaan tulijan, joka on sinne lähetetty tai on vaikkapa parisuhteen vastahakoinen osapuoli. Sellaisissa tapauksissa jutun alkuun pääsee sanomalla, että jo se, että ihminen on vaivautunut paikalle, on hieno asia. Lisäksi terapiaan tulijaa pitää puhutella kunnioittavasti; auttaa paljon, jos toteaa, että terapiaan tulija on itsenäinen ihminen, joka ei pidä siitä, että joku muu tulee sanomaan, mitä hänen pitäisi tehdä.

Mielenkiintoista on, että ratkaisukeskeisen terapian edetessä joskus jopa alkuperäinen ongelma unohtuu tai koko kysymyksenasettelu muuttaa muotoaan.

Sekään ei ole ongelma, jos esimerkiksi kahden ihmisen terapiassa toinen ei tule paikalle ollenkaan.

…

Oppikirjassa oli erityinen luku Alkoholiriippuvuuden ratkaisukeskeisestä hoito-ohjelmasta. Belgialaisessa hoito-ohjelmassa voi valita joko täysraittiuden tai kohtuujuomisen välillä. Tämä on erilaista kuin esimerkiksi meikäläisessä Duodecim Terveyskirjaston ohjeistuksessa. Terveyskirjastossa on sanottu, että koska alkoholin jatkuva käyttö muokkaa perinnöllisesti alttiilla aivojen toimintaa, monille alkoholin hallittu tai pienimuotoinen käyttö on hyvin vaikeaa ja joillekin lähes mahdotonta.

Joka tapauksessa poikkeus-kysymystä voi käyttää, vaikka terapiaan tulija olisi jounut monta päivää putkeen ja kokenut pahasti retkahtaneensa sekä menettänyt toivonsa: ”Jos olet juonut viisi päivää putkeen, mitä teet kuudentena päivänä saadaksesi putken poikki ja saadaksesi elämäsi sellaiseksi kuin haluat sen olevan?” (s. 360)

Lähtökohta on, että retkahdukset ovat opettavaisia kokemuksia: ”Nyt on sitten nähty tällainenkin. Mitä voimme tästä oppia? Sitä paitsi ilman takapakkeja ei erottaisi onnistumisia.”

Ratkaisukeskeisen terapian parhaita oivalluksia on se, että ihminen on rakennettu sopeutumaan niihin asioihin, joita hän elämässään kohtaa. Erilaisten, hankalalta tuntuvienkin, asioiden kanssa voi oppia elämään.

...

Ratkaisukeskeisen terapian oppikirjan lähdeaineistosta löysin Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmanin teoksen Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Sen jälkisanoissa on selvitetty, että koska ihmislaji on irrottautunut vaistonvaraisista pienyhteisöistä, ihmisen on täytynyt luoda sosiaalinen järjestys ja sitä ylläpitävät yhteiskunnalliset instituutiot, kuten kommunikaatiojärjestelmä, uskonto, tiede, taide ja tekniikka. Sosiokulttuurisen maailman instituutioituminen ja jonkinlaisen antropologisen väistämättömyyden nielaiseminen sellaisenaan saa meidät pitämään vaikkapa alimpia yhteiskuntaluokkia alistavia rakenteita ja käsityksiä itsestäänselvyyksinä.

Kieli toimii tässä sidoksena ja kahleena, mutta kieli voi toimia myös luutuneiden käsitteiden purkamisen, uudelleen tulkinnan, yksilön voimaantumisen ja lopulta luokkakantaisen emansipaation välineenä.

”Kaikki maailman proletaarit ja uusproletaarit liittykää yhteen – ratkaisukeskeisen lyhytterapian avulla!”

Lapinlahdella sunnuntaina 5. marraskuuta 2023

Pia Valkonen 

Lähteet Peter De Jongin ja Insoo Kim Bergin Ratkaisukeskeisen terapian oppikirjan lisäksi:

Berger L. Peter ja Luckman Thomas Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen, Gaudeamus, 1994

Brunila, Kristiina (toim.), Harni, Esko (toim.), Saari, Antti (toim.) ja Ylöstalo, Hanna (toim.) Terapeuttinen valta – onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa, Vastapaino, 2021

Kivivuori, Janne Psykokulttuuri – sosiologinen näkökulma arjen psykologisoitumisen prosessiin, Hanki ja jää, 1991

Kjell A. Nordström ja Jonas Ridderstråle Karaokekapitalismi – älä hyväksy jäljitelmiä, Talentum, 2004