Syvä työ, hyvä työ

Vielä Janne Saarikiven Long Play - Venäjä -esseestä, Ulla-Maija Paavilaisen ja Katarina Westin Päivät, jotka sain

ti 21.11.2023

Luin Pauliina Kainulaisen pikku kirjasen Syvä työ, hyvä työ syksyllä, kun olimme vielä Kaivokoskella. Siitä lähtien olen ollut Face-paastolla. Kun vielä samoihin aikoihin osuin imuroimaan netistä huijausohjelman Kuopion parkkisovelluksena ja jouduin olemaan viikkokausia ilman sekä pankki- ja luottokorttia sekä pankkitunnuksia, mietin, että voisin jatkaa niin ikuisuuksiin.

Mitä jos eläisimmekin niin, että joka aamu Matti antaisi minulle käteistä sitä mukaa, mitä suunnittelisin tarvitsevani. Keskustelisimme myös siitä, tarvitsenko jotain ylipäätänsä.

Kun parkkisovellushuijaus vei tililtäni ujosti ensin euron ja sitten 49,99 euroa tajusin vasta, miksi sanotaan, että ohjelmat puhelimeen tulee imuroida Google Playsta.

Kaikkea pitää kokeilla paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja! Huijarisovellus pakotti miettimään, miten ihanata olisi irtautua luottokorteista ja pankkiohjelmista sekä konsumerismista ja firman alituisestea talous-hallintopäänsärystä.

Karaokeakaan ei kannata kokeilla

Lisään listaan karaoken, kuten olen aiemminkin kirjoittanut. Tosin karaoke oli ainoa asia, joka sai liikettä Lapinlahden vasemmistossa kohti työväentaloa ja se selittää, että en kovinkaan viihtynyt täkäläisten vassujen parissa.

Neljäs asia, jota ei kannata kokeilla, on se, että astianpesukoneeseen ei saa panna tavallista tiskiainetta.

Kyllähän Matti minulle sen kertoi tähän taloon muuttaessamme, kun esitteli talon mukana tulleen ylellisyyden, astianpesukoneen. Silti piti kokeilla. Kiinnosti mitä tapahtuu. Tiskiaine vaahtosi niin, että melkein koko keittiö peittyi tiivisteiden välistä tursuavaan vaahtoon.

Käänteen tekevä pikku kirjanen

Syvä työ, hyvä työ on niin pikkuruinen kooltaan, että se meni jonnekin piiloon. Löytyy varmaankin jonkin paksun kirjan sisältä. Eipäs! Kirjanen oli jäänyt Tõnu Õnnepalun Loputtomuuden alle yöpöydälleni.

Kirjoitan tänään kaikki kirjat pois päästäni ja alan sitten miettiä merkintää Loputtomuudesta. Olen lukemassa sitä toistamiseen. Kirjoitan virolaisesta kirjallisuudesta enemmän, kun saan Rutakosta Juhani Salokanteleen Viron kirjallisuuden lähihistorian Vastaanpanemisen kulttuurihistoria — Viron kirjallisuuden verkostoja 1940-luvulta nykyaikaan. Olen sen varannut. Se oli kuljetuksessa Iisalmen kirjastoon.

Mati Untin Ja elämme vieläkin, ellemme ole kuolleet on aloitettu. Aloitin sitä junassa, kun matkustin Marian luokse Helsinkiin. Mati Untin ja Tõnu Õnnepalun kääntäjä Jouko Väisänen kirjoittaa kirjan alkusivuilla itsestään jokusen sanasen.

Jouko Väisäsen persoona avautui Untin kirjan esipuheessa jonkin verran. En vain oikein vieläkään ymmärrä, miksi tyypin hihat paloivat, kun kysyin häneltä asioita Tõnu Õnnepalusta.

Sitten pyysin heppua kysymään asioita Tõnu Õnnepalulta itseltään - kääntäjä kun on. Mies mykistyi lopullisesti. Esti varmaan minut. En tajua. Kaikenlaisia mimosanherkkiä ärzypärzyjä sitä onkin maailma pullollaan.

Omat koirat näköjään purevat 

Pauliina Kainulaisen pikku kirjasen luettuani vähensin äänikirjojen kuuntelua. Annan pääni olla rauhassa pitkiäkin aikoja päivässä. Pidän pitkiä kirjoituspäiviä. Se näkyy nyt blogissakin.

Keskityn opiskeluun. Pystyn taas lukemaan. Kun kuuntelin paljon kirjoja, en kyennyt lukemaan. Ilmeisesti on ymmärrettävä, että aivoissani on vain yksi piuha. Jos se täyttyy kuuntelusta, ei lukeminen onnistu.

Facebookissa huomasin jääväni tuntikausiksi koukkuun husky-videoihin. Kun Face vilautti videoita, jossa oli Huskyn omistajan reisi ja reidessä pitkä purema-arpi, päätin, että nyt riittää. Ei kiitos, tästä en halua tietää.

Meillähän on husky-vetokoira, rescue-vartiokoira ja ärtyisä, alati huolestunut paimenkoira ja laumajärjestykseen tähtääviä tappeluita harva se päivä. Olen kerran mennyt keskelle kahden tasavertaisen uroskoiran välienselvittelyä (pelastamaan naapurin koiraa omalta koiraltani) enkä halua sotekutua (tämä koettaa olla sana sotkeutua) sellaiseen enää ikinä.

Peukalohangassa on vieläkin arpi. Oma koira puri.

Voi siunattu Pauliina Kainulainen, kiitos! En tee mitään Facebookin koukuttavilla husky-videoilla ja tiedän ilmankin, että näiden pirulaisten kanssa voi tapahtua mitä vain.

Kirjasessa Kainulainen hiihtelee pitkin pohjoiskarjalaista metsää ja keskustelee paljolti itsensä kanssa. Tai ainakin siltä tuntui, sillä kirjassa hiihtelijä-keskustelukumppanit eivät ole eri mieltä mistään.

Vaikkei hiihtolenkeillä olisikaan ketään peilinä, dialogi ratkaisuna on hyvä. Vuorosanat purkavat tekstiä siivuiksi sen sijaan, että teksti vyöryisi päälle perusvoideltuna pumpulina.

Jouni Rainio (1962 - 1994)

Kaikkea pitää kokeilla paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja sanottiin kuusankoskelaisen venäjän filologin ja tehtaan työläisen Jouni Rainio -vainaan minulle lähettämässä postikortissa. Ollos iäti muistettu!

Jouni opiskeli Kiovassa elinkautisessa ja kävi Moskovassa suurlähetystössä äänestämässä ennakkoon, kun olivat kevään 1991 eduskuntavaalit. Jouni asui äänestysreissulla luonani Ulitsa Usijevitsilla.

Koska Moskovan-isosikollani Turusen Riitalla oli suhteita, pääsin minäkin niistä hyötymään. Me toimittajaopiskelijathan emme suostuneet asumaan opiskelija-asuntolassa.

Pyrimme melkein heti syksyn alussa pääsemään omiin vuokra-asuntoihimme, joihin sitten raahasimme ruokaa Ruoka-Stockmannilta. Ostimme ruokaa luottokorteillamme.

Riitan suhteiden avulla vuokrasin yksiön eräältä juutalaiselta pariskunnalta läheltä Sokolin metroasemaa ja osoitteeni oli yli puolen vuoden ajan vallankumoukselliselle Grigori Aleksandrovits Usijevitsille nimetyllä kadulla.

Григо́рий Алекса́ндрович Усие́вич

Usijevitšia en olekaan tätä ennen kaivanut Googlella esille. Tyypin jäljille pääsin Virossa nettimyynnissä olevasta kirjekuoresta. Kirjekuoressa oli Usijevitsin kuva.

Ilmeisesti neuvostonostalgia myy. Koetan printata kirjekuoren, sillä tarvitsen aineistoa seuraavalle isommalle kirjoitusprojektilleni.

Tällainen heppu tämä (tänne muistiin tulevaa varten: Григо́рий Алекса́ндрович Усие́вич (партийная кличка — Ти́нский; 6 (18) сентября 1890, Хотеничи[3], Мглинский уезд, Черниговская губерния — 9 августа 1918, Горки, Ирбитский уезд, Пермская губерния) — русский революционер, большевик, член Московского ВРК, один из руководителей Октябрьского вооружённого восстания в Москве, участник Гражданской войны.

Ennen Usijevitš-kadun yksiötä asuin yhteisessä solussa Riitan, STT:n tulevan Pietarin kirjeenvaihtajan ja Marian kummin sekä kemiläisen kommarin, jonka sukunimen olen autuaasti unohtanut, oli Erkki jotain, kemisti Aleksandr Butleroville nimetyllä kadulla kaukana Moskovan etelä-lounaiskulmassa.

Hassua, että en ole koskaan miettinyt, kuka Butlerova oli. Usijevitš kiinnosti sen vuoksi ja häntä olen googlaillut aiemminkin, että lähellä oli myös Otto-Ville Kuusiselle nimetty katu.

Алекса́ндр Миха́йлович Бу́тлеров ja materialistinen maailmankuva

Wikipedian mukaan Aleksandr Mihailovitš Butlerov (ven. Алекса́ндр Миха́йлович Бу́тлеров; 6. syyskuuta 1828 Tšistopol, Venäjän keisarikunta – 17. elokuuta 1886 Butlerovka, Venäjä).

Butlerov oli erikoistunut tautomeriaan. Se on - kiitos taas Wikipedian - orgaanisessa kemiassa rakenneisomerian laji, jossa molekyylin sisällä jokin atomi tai atomiryhmä voi siirtyä paikasta toiseen siten, että kumpikaan muoto, joita kutsutaan tautomeereiksi, ei sellaisenaan ole liuoksessa pysyvä vaan ne muuttuvat jatkuvasti toisikseen siten, että nopeasti syntyy kemiallinen tasapaino, jossa kumpaakin on tietty määrä

Butlerov löytyy englanninkielisestä marxismin tietosanakirjasta. Ilmeisesti siksi, että Butlerov osallistui tieteellisen maailmankuvan erottamiseen uskonnollisesta. Hänen teoriansa lähtökohta oli "spontaanisti" materialismissa.

Nyt tulee kaikkien keksimieni aasinsiltojen aasinsilta, oikea aasinsiltojen arkkiäiti. Emmekä pääse lähtemään Kaivikselle hakemaan maasturia moneen tuntiin.

Kirjeenvaihtokirjan Ainoa, mikä jää - keskusteluja siitä, mikä on tärkeää alussa Janne Saarikivi pohtii Kari Enqvistille omaa uskonnollista maailmankuvaansa. Hänen mukaansa kaiken perusta on materia.

Mutta, kuten Janne Saarikivi kirjoittaa, voimme ymmärtää asioita vain sikäli, että meillä on käytössämme symbolijärjestelmä (Enqvist & Saarikivi Ainoa mikä jää s. 28).

Symbolijärjestelmällinen ero avioliitossa

Senkin ymmärtämisessä, että kaiken perusta on materia, tarvitaan symbolijärjestelmää. Saarikivi kirjoittaa: "Olen vähän kerrassaan alkanut hahmottaa, että se, mitä nimitämme maailmaksi, näyttäytyy meille kielen, sanojen, yhteisöjen, historian ja toisten ihmisten kautta, niin monen suodattimen läpi, että se ei enää tavallaan ole fysikaalinen." (Enqvist & Saarikivi Ainoa mikä jää s. 28).

Pääsinpäs oman avioliittoni ytimeen. Tunnustan, että pidin Mattia suhteemme alkuaikoina vähän tyhmänä, omiin kauniisiin kasvoihinsa ihastuneena lähinnä hyvänä periyttäjänä.

Hain hänestä myös turvaa. Välillä kaunis uusi aviomieheni vilautti omaa taiteellista ja syvällistä sisintään, mutta vähitellen kaikki happani ja myrtyi.

Koska koin, että mieheni sivuutti minua jatkuvasti, aloin sivuutta häntä. Niin hän oikeasti häpeissään teki. Koetti vaieta minut ja olla kuin minua ei olisikaan. Tarkoituksena oli myös olla loukkaamatta sitä runsaslukuista potentiaalista hänen tulevien lastensa äitijoukkoa uudella nuoremmalla vaimolla, joka oli todellinen uhka Lapinlahden sisäsiittoisilla avioliitto- ja avioliiton ulkopuolisilla parisuhdemarkkinoilla.

Mieheni pään sisällä oli kuitenkin rikas maailma. Se oli materialistinen, mekanistinen ja koski paljolti Ladojen ja muiden mekanistisesti toimivien ajopelien jännittävää maailmaa. Matin maailmassa oli myös sähkömekaniikkaa ja varmaan avaruusfysiikkaakin.

Taivaankappaleita ja alkuräjähdyksen ihmettelyä.

Nyt en oikeasti vittuile. Me Matin kanssa vain elimme eri maailmoissa. Hän ei osannut sanallista sitä, mitä päänsä sisällä oli.

Se, että jotain siellä oli, mitä hän katseli, kävi ilmi siitä, että mies aina välillä ikään kuin vetäytyi tästä maailmasta. Neuropsykologian kielellä ilmiötä sanottaisiin ADD:ksi ja olenkin lyhytterapeuttikoulukseni aluksi alkanut kaihtaa diagnooseja.

ADD on Matti Valkosen supervoima, kuten ADHD:n viisi yhtä aikaa päässä pulisevaa radiota on minun supervoimani. En tajua, miten tämä, että ajattelee rinnakkain lukuisia asioita yhtä aikaa, voisi olla jotenkin vahingollista tai väärää.

Minun maailmani koostui ihmissuhteista, tunteista ja erilaisista sosiologisista kuvioista. Kielestä, kirjoittamisesta, lukemisesta. Kun Matti käänsi silmänsä aivojensa suuntaan, ajattelin monta vuotta, että heppu tipahti kärryiltä.

Tipahti, tipahti. Tipahti minun kärryiltäni. Meni omaan mekanistiseen materiamaailmaansa, jolle hänellä ei ollut sanoja. Nyt sanoja on alkanut löytyä sekä myös kaipaamaani tarkkanäköisyyttä eikä Matti ole enää niin litran mittana vietävissä.

Tästä asiasta jatkan keskustelemalla Matin kanssa Skeida-Skodassa, kun ajamme Rautavaaralle. Matti lämmittää jo toissapäiväistä keittoa.

Ortodoksisuudessa kaikki on pyhää

Long Play -esseessään Elämäni rajan takana Janne Saarikivi osuu ihan ortodoksisuuden ytimeen. Saarikivi kävi Venäjän-vuosinaan kirkoissa sytyttelemässä tuohuksia ja sai karvahattunsa takaisin Pyhän Nikolaoksen avulla.

Tähän piti kirjoittaa pidempi johdanto, mutten ehdi, vaan kopioin tähän kohdan esseestä. Tästä haluan jatkaa:

"Luterilainen ajattelee, että maailmassa on hyvää ja pahaa, mutta että hyvä ja paha ovat oudosti kätkeytyneet toisiinsa. Ortodoksi ajattelee, että kaikki on lopulta jotenkin pyhää."

Taitaa olla niin, että Raamatun dualistinen maailmankäsitys- hyvän ja pahan taistelu - on zarathustralainen ja Raamatussa perua juutalaisten orjuudesta Kaksoisvirtain maassa. Se, että hyvä ja paha ovat oudosti kätkeytyneet toisiinsa, löytyy Kallistos Waren kirjasta Ortodoksinen tie.

Ortodoksisessa tiessä minua elähdytti ajatus Jumalasta, jolla on oma omintakeinen suhde pahaan, Saatanaan. Saatana on sitten minulle sanallistettua, konkretisoitunutta käsitettä. Jotta pahasta voidaan ylipäätänsä puhua, täytyy joskus ottaa käyttöön sana, nimi Saatana. Ettei tule liikaa toistoa.

Kyse on sanallistamisesta ja hyvän ja pahan outo kytkeytyneisyys siis lienee "ortodoksinen" yhtä lailla. Sen sijaan Saarikivi sanoo aivan ihanan laittamattoman ihastuttavasti tämän:

"Ortodoksi ajattelee, että kaikki on lopulta jotenkin pyhää!"

Kirjoitan tähän taas, sadannen kerran, että olen eronnut (monta kertaa) Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollisesta järjestelmästä, joka on suoraan anusaukon ryppymutkasta, mutta universaalista ortodoksisesta Kirkosta en ole eronnut.

(Haluan osalliseksi sellaista hallintojärjestelmää, jossa jumalanpalveluksen alussa voi olla ilontäyteinen naiseudesta ja ihmisyydestä nauttiva sambahoosiannakulkue.)

En ole eronnut, sillä eihän maailmankaikkeudesta voi erota. Maailmankaikkeus on kaikki. Sen ulkopuolella ei ole mitään. Ei edes Jumalaa.

En siis usko, että on olemassa jokin ulkopuolinen voima, Jumala. Me olemme kaikki. Osa kaikkea, me olemme Jumala ja maailmankaikkeus on Kristuksen ruumis, Jumala.

Perkele! Matti puhisee keittiössä. Kaivikselta paluu menee pimeään.

On kuitenkin iso riski sanoa, että oma maailmankuva on uskonnolllinen, sillä silloin samaistuu kaikenkarvaisiin ääliöporukoihin, jotka uskovat, että luonnonjärjestys voidaan ohittaa, kunhan vain hymistään jossain nätisti ja melodisesti.

(Enkä todellakaan halua tulla käsitellyksi samana päivänäkään viisikymppisten ikineitsyiden kanssa, jotka lukuisten sukupuoliyhdyntöjen jälkeen säästävät immenkalvoaan jonkun toisen avioliittoon.)

Päivät jotka sain

Haluan palauttaa kirjastoon Ulla-Maija Paavilaisen ja Katarina Westin kirjan Päivät jotka sain. Kirja palkittiin jonain vuoden kirjana. Olisikohan ollut vuoden lääketieteellinen kirja tai jotain.

Luin Päivät jotka sain ja löysin siitä, mitä etsinkin. Paavilainen kirjoitti kirjaan sen, miten kamalata oli olla Me Naisten päätoimittaja ja joutua valitsemaan kesätoimittajia.

Varmaan, juu, hirveätä oli. Maailman valo ja enkeli ja kirkkaus Katarina Westkin oli Ulla-Maija Paavilaisen työhaastattelun jälkeen (tekisimielenikirjoittaaettäpierrytvertamuttaenkirjoita) itkeä tursunnut Pitäjänmäen betonikolossitalon hississä sitä, että tulipa mogattua pahasti.

Päivät jotka sain tuntui kummalliselta tekstiltä. Siitä puuttui kokonaan särmä. Alussa oli kuvaus hautausmaasta, jossa Katarina West lepää. Hautausmaalla asuu yksinäisyys ja jossain kaakattaa kana ja kukko kiekaisee.

Alkuluvun Paavilainen päättää sanoilla: "Ihminen on olemassa niin kauan, kunnes joku muistaa hänet!"

Ei kai. No hyvänen aika sentään.

Ulla-Maija Paavilaisen teksti oli sentimentaliaa pullollaan. Ainoa kirahdus tuli kohdassa, jossa Paavilainen suunnittelee matkallan käyvänsä Katarina Westin luona.

Ei mahdu vanha päätoimittaja italialaisperheen hyvin aikataulutettuun ohjelmaan.

Pikkuruinen kivahdus, rivin välistä kuului kriiiiiiiik. Onko pinnan alla jotain? Aloin miettiä. Ikään kuin koko kirja olisi jotain kummaa reaktionmuodostusta.