Karoliina Timosen Laina olikin hyvä

Päätalosta Heidi Könkään Marja Rankkalaan, Panu Rajalan vaimoista Olavi Paavolaiseen ja Tõnu Õnnepalusta lause sekä Rosa Liksomin Annikki Kariniemi -biofiktiosta Outi Hytösen Kariniemi-elämäkertaan

su 17.12.2023

Taistelin Karoliina Timosen Lainan alkuun ja lopulta loppuun. Timosen Laina kertoo Kalle Päätalon ensimmäisestä avioliitosta vaimon Helvi Ojalan näkökulmasta. Laina on biofiktio.

Laina osoittautui takkuiseksi, mutta kirjan lopuksi tuskanhien otsaltani pyyhittyäni olin enemmän kuin tyytyväinen, että kuuntelin sen.

On tunnustettava, että lopettaminen kävi monta kertaa mielessä, ainakin niin monta kertaa, kun kuuntelin lauseen: "Ihminen rakastuu elämässään vain kerran." Ajattelin, että tämä oli nyt tässä. Ei nappaa ollenkaan semminkin, kun kirjailija oli ottanut mukaan tämän ajan elokuvatermin kertoessaan Kalle ja Lainan yhteisestä lempielokuvasta Etelämeren laulu.

Jostain syystä Timosen piti mainita elokuvan yhteydessä Betty Grable. Ehkä siksi, että elokuvia nimeltä Etelämeren laulu on Amerikassa tehty sekä vuonna 1929, 1942 ja 1950 ja kirjailijan ratkaisu oli käyttää ilmaisua: Betty Grablen tähdittämä, jotta nuoren parin yhteinen lempielokuva erottuisi muista samannimisistä elokuvista.

Pikagooglauksella en saa selvää, ovatko kaikki kolme elokuvaa vain eri versio samasta tarinasta, mutta silti. Tähdittämä? Kerron taas kerran, että minulta jäi pari vuotta sitten kesken tai alkuun Heidi Könkään kirja Siivet kantapäissä, sillä Köngäs oli ottanut tästä ajasta jotakin romaaninsa päähenkilönsä, Marja Rankkalan, suuhun.

En muista, mikä sana oli, mutta kirjan kuuntelu tyrehtyi. Nyt harmittaa, sillä Lainakin paransi kuin sika juoksuaan alun kliseisyyden ja jankutuksen jälkeen. Koin jankutuksena ensin sen, että ihminenkömukavoirakastuavainkerranelämässään -höpöpöpöön - ja sitten tuli pari kertaa oikein kliseiden kliseitä: "On muistettava, että maailmassa on valoa, joka voittaa pimeyden."

Minut saa vapaasti ampua, jos kirjoitan jotain tuollaista joskus.

Kuitenkin jatkoin ja jatkoin Lainaa. Aionkin siitä viisastuneena kaivaa vielä Storytelistäni esille Siivet kantapäissä, sillä kirjan mainossanoissa luvataan sen olevan vahva ihmissuhderomaani ja sitä paitsi Marja Rankkala on todellinen hahmo, Radioteatterin ohjaaja-dramaturgi.

Eniten Siivissä kantapäissä kiinnostaa tietenkin Olavi Paavolainen, Suomen historian lempi-inhokkini. Häntä enemmän rakastan inhota vain Panu Rajalaa, jonka paavolaiselämäkerta vääntää selkäni takana olevan lastulevyhökötyksen mutkalle. Elämäkerta on paksu ja yhtä paksu on samaan aikaan ilmestynyt H. K. Riihosen Olavi Paavolais-elämäkerta Nukuin vasta aamuyöstä.

Paksukaiset siellä vierekkäin painavat omaatuntoani. En tiedä, miksi ne jäivät ammoin lukematta. Sentään Panu Rajalan omaelämäkerran sain viime viikolla loppuun. Ostin sen Joensuusta, kun olin vienyt Paula-siskon Enon Luhtapohjaan Ilomantsin kunnan entisten kollegoidensa tykö kesäpäivää viettämään.

Luhtapohjasta ajoin jonkin matkaa Ilomantsin suuntaan ja ajattelin etsiä käsiini koti-Ilomantsiinsa palanneen Ryyni-Riitan, opiskelukaverin, mutta sitten tein täyskäännöksen ja ajoin Joensuuhun. Parkkeerasin kadulle, johon sittemmin aina Joensuussa parkkeraan, sillä osaan käyttää juuri siinä kohti kaupunkia olevaa parkkiautomaattia, kävelin määrätietoisesti kirjakauppaan, ostin postikortteja ja Pano Rajalan (öh) sekä Katri Helenan elämäkerrat sekä ruokailin intialaisessa Mumbai Kitchenissä.

Aloitin Rajalan elämäkerran Kaiviksella printtinä ja tietenkin luin sitä vain nähdäkseni, mitä Rajala kirjoittaa Katri Helenasta. Halusin palavasti lukea myös Rajalan merkinnät Enkeli tulessa -kirjastaan. Siinä Rajala kertoo ensimmäisestä vaimostaan Elina Ylivakerista. Enkelin tulessa luin 1990-luvulla enkä ollut sitä ennen mokomasta Panu Rajalasta kuunaan kuullutkaan.

Olin häikäistynyt. Näinkin voi kirjoittaa. Miten ihanata, tarkkaa tekstiä olematta imelää. Ei Rajala itseäänkään siinä säästellyt eikä säästellyt Katri Helena -kirjassa Lavatähti ja kirjamies. Rajalan vaimokirjojen ansiosta tartuin sittemmin Rajalan Mika Waltari-, Veikko Huovis- ja Juhani Aho -elämäkertoihin.

Esimerkiksi Veikko Huovinen ei kiinnosta minua yhtään pätkää - jostain konstapylkkeröstä puhumattakaan. Minua kiinnosti, miten Panu Rajala on Veikko Huovista kuvannut. Rajala saa kirjahenkilöt elämään, mutta kovin outoa: Itsestään hän kirjoittaa kuivakkaasti ja välillä jopa puuduttavan tylsästi.

Sen vuoksi Rajalan omaelämäkerran lukemisessa meni aikaa. Härkäpäisesti kahlasin sen loppuun ja annoin itselleni anteeksi, että sivuutin kohdat, jotka eivät kiinnostaneet minua. Rajalan kuvaus naisistaan oli kihelmöivää. Kolmas vaimo jäi vähän vaisuksi esitykseksi. Hänen paras puolensa vaikuttaa olevan miehensä loputon ymmärtäminen. Tylsää.

Ja kohdat, joissa Rajala kertoi Huovisen, Waltarin, Ahon ja Paavolaisen elämäkertojen kirjoittamisesta, kiinnostivat tietenkin. Etenkin Paavolaiselämäkertakuvaus.

Tutustuin Olavi Paavolaiseen lukiessani nuorena aviovaimona Helvi Hämäläisen päiväkirjoja vuosilta 1955 - 1988. Samaistuin kirjoittajaan ja inhosin tulisesti hänen elämänsä pilannutta jotain tylsää heppua, joka oli kirjoittanut joskus jotain sodasta taiemmätiedäsenenempää, kunhan vain inhosin.

Minulla oli jo siihen menessä (1994) ollut oma olavipaavolaiseni ja olin pannut merkille, että Tampereen yliopiston toimittajatutkinnon upeimmat daamit (minulle rakas O ja muudan kaunis Tarja) olivat myös ylimielisen paavolaismaisen hahmon lumoissa.

Heidi Könkään Siivet kantapäissä antaa varmaankin lisävalaistusta siihen, mikä saa näyttävät ja pystyvät naiset retkuun. Helvi Ojalakin jäi jollain lailla Kalle Päätaloon koukkuun ja sen pohtimiseen Laina oli erinomaisesti rakennettu.

Ihmettelin aluksi, miksi Timonen antoi Lainassa Etelämeren laulusta täkyn pääosan esittäjään, mutta sainpa aiheen googlailla, selata e-kirjaa edestakaisin ja samalla miettiä, miksi ylipäätänsä elokuva piti biofiktion alussa mainita.

Päätalon pariskuntaa ei yhdistänyt oikein mikään. Eivät ainakaan kirjallisuus, kirjalliset tai älylliset harrastukset. Sen sijaan pariskunnalla oli yhteisiä romanttisia kaukokaipuita. He leikkasivat lehdistä kuvia Havajista ja liimasivat niitä ensimmäisen kotinsa seinille.

Havaiji-valssista tuli heidän kappaleensa ja Havaijista heidän yhteinen salaisuutensa. Tarvitsi vain kuiskata toisen korvaan aloha. Tässä oli hyvin liikuttavaa, sillä muuten Kalle Päätalo tuntui mahdottoman jähmeältä mörökölliltä. Kirjailija osasi olla aviossa ilkeä ja passiivisaggressiivinen.

Ensimmäinen lukemani Kalle Päätalon romaani oli Pohjalta ponnistaen. Siinä Päätalo kuvaa rintaman jälkeisiä vuosiaan ja avioliittonsa alkua. En pitänyt Lainasta. Päätalo kuvasi ensimmäisen vaimonsa niin, että myötätuntoni oli aviomiehen puolella. Laina ei halunnut seksiä, se oli hänelle traumaattista, eikä sitten lapsiakaan.

Tulin siihen tulokseen, että mikäs se sellainen aviopuoliso on, joka panee avioliiton toisen osapuolen mouruamaan seksiä. Ei mistään kotoisin semmoinen.

Muutama romaani myöhemmin hylkäsin koko Päätalon. Päätalosta tuli viina- ja krapulapäissään itkeskelevä vaimoaan pettävä surkimus. Iijoki-sarja jäi siihen. Kirjoitin 7.9.2015 merkinnän, jossa päätin Päätalo-taipaleeni enkä saanut enää kiinni elämäkerrastansakaan, vaikka sen kirjoittajasta Ritva Ylösestä, päätalotohtorista, tykkään yli kaiken.

Äsken kaivoin Päätalo-elämäkerran esille. Siellähän on luku Elämää ja erotiikkaa. Luulin, että Ylönen ei kirjoita Päätalon naisseikkailuista mitään. Höpsistä, täällähän nämä ovat. Aviottomat seppopojat ja muut.

Hyvä, että en jättänyt Lainaa kesken, huudahdan nyt ja vielä kerran arvostelen Karoliina Timosta jankutuksesta. Enkä tiedä, mitä kirjoittaisin Timosen biofiktioon ottamasta spiraalimaisesta aikatasorakenteesta. Spiraalirakenne oli taiturimainen, mutta vähempikin lajia olisi riittänyt. Spiraalit olivat liian suppeita, ahtaita.

Ne ankkuroivat liiaksi. Ja välillä tuntui, että tässähän ei edetä lainkaan.

Timonen kuroo auki Päätalojen avioliittoa takaumin ja viittauksin tulevaan. Kirjan prologin, esinäytöksen, nykyhetki on Lainan (Helvi Ojalan) kuolinvuodessa 2003. Tarkemmin on avioeron vuosipäivä, viimeinen tammikuuta ja kuoleva uneksuu lämmöstä ja Havaijista sekä ensimmäisestä aviomiehestään. Kuolema tulisi vuoden lyhyimman kuukauden, helmikuun, ja yhdeksän päivän päästä.

Avioerosta on melkein viisikymmentä vuotta. Rakastan tällaista lukemista. Googlasin äsken Helvi Ojalan kuolinpäivän. Esimerkiksi Tõnu Õnnepalun tekstien ankkuroiminen johonkin ajankohtaan tai historian vaiheeseen on vaikeaa tai liki mahdotonta. Õnnepalun tyyli häiritsee minua tavattomasti. Miksi pitää olla salaperäinen?

Karoliina Timonen etenee Lainassa takaumin. Avainhetki on 31.1.1955. Kun kirja prologiluvun jälkeen pääsee alkamaan, se alkaa maanantaiaamusta. Tässä kohtaa kirjoittajalle on sattunut virhe. Kustannustoimittajan olisin toivonut lukeneen muutenkin Lainan kässärin tarkemmin. Kustantaja on WSOY, joten ei pitäisi olla rahasta kiinni.

Kustannustoimittajille kunnon palkkaa, jotta he saavat tehdä työtänsä, vaadin ma. Kliseet pois, jankutukset ja turhat toistot pois, virheet pois!

Timonen kirjoittaa luvussa, jonka nimi on 31.1.1955: "Laina avaa oven, astuu lumeen. On maanantai, ja samalla kun kuukausi alkaa, viikko päättyy."

Käsittääkseni viikko alkaa maanantaista ja juuri edellisessä kappaleessa kerrottiin olevan tammikuun viimeinen päivä. Seuraava päivä olisi tiistai ja helmikuu alkamassa. Lukijaparan aivot menivät solmuun. Po. On maanantai, ja samalla kun viikko alkaa, kuukausi päättyy. Alkamisella ja päättymisellä kirjoittaja leikittelee sen vuoksi, että Laina alkaa päättymisellä, avioliiton päättymisellä.

Mikä on kirjallisuustieteellinen termi tällaiselle? Ehkä aasinsilta?

Runollisesti Timonen toistaa maanantaita: "On maanantai, ja tänään myös hänen elämässään jotain päättyisi ja jotain toisaalta alkaisi." Teema-reemaa ja toistoa toiston perään. Sekä spiraalia. Romaanissa Timonen kuvaa Lainan työpäivää paikallisbussin rahastajana ja aloittaa aina luvun siitä, kuinka illalla Kalle tulisi ja hakisi tavaransa Kirvestien talossa.

Kun bussi nytkähtää pysäkiltä liikkeelle ja tulee tiettyyn risteykseen, rahastajatar sukeltaa muistoihinsa ja menneeseen. Ei huono ratkaisu lainkaan, muoto on vain toisteinen, janks, janks, tänä iltana on ylkä tuleva ja vievä vaatteitansa - sekä Sigrid Undstedtin kirjan Lannistumaton sydän.

Undstedtin kirjaa Timonen käytti oivasti kerronnassaan. Kalle antoi Lannistumattoman sydämen ensimmäisenä lahjanaan vaimolleen ja vei sen ensimmäisessä erokuormassaan pois, sillä vaimon sydän osoittautui lannistuneeksi tai lannistavaksi, joka tapauksessa vaimon sydän ei ollut lannistumaton. Omasta osuudestaan avioliiton hajottamiseen Päätalo ei virka mitään.

Päätalo yrittää vielä viimeisen kerran. Eroiltana hän anelee yrittämään vielä kerran. Vaikka tiesin, miten liitossa käy, pidättelin hengitystä Timosen kerrontaa seuratessa. Pitääkö Laina päänsä? Sysäiseekö miehensä pois? Saako hän jostain voimia eroamiseen?

Kallen ja ensimmäisen vaimon liitossa moni asia oli pielessä. He esimerkiksi kaivoivat esille toisistaan pahimmat puolet. Silti heidän oli vaikea päästä eroon toisistaan. Etenkin Päätalo itse tuntui roikkuvan.

Loppupuolella biofiktiota on siivuja Laina-Helvi Ojalan tulevaisuudesta. Kirjan nyt kurkottaa ensin menneseen ja sitten vähitellen tulevaan. Ensimmäinen alkuteksti on kokonaan biofiktiivinen elämän viimeisestä avioeron vuosipäivästä.

Olin ymmärtävinäni, että ennen kuin Sonni Moilanen pelastaa Laina-Helvin toiseen avioliittoon, eronnut rouva ehtii hieman juopotellakin. Olikohan noin oikeasti? Uusimmassa Parnassossa on Outi Hytösen artikkeli biofiktiosta. Hytönen arvostelee Rosa Liksomin Everstinnaa siitä, että kirjailija on ottanut liian suuria biofiktiivisiä vapauksia kirjoittaessaan Annikki Kariniemen elämästä.

Etenkään Kariniemen vääntäminen natsiksi, ei Hytösen mielestä käy laatuun. Hytöseltä on syyskuussa ilmestynyt Annikki Kariniemen perinteinen elämäkerta Kairojen kosmopoliitti. Lisäksi Rosa Liksom Everstinnassa Kariniemen puoliso Oiva Willamo tappaa heimosodassa kylällä vastaan tulleen tytön. Tämä ei historiadokumenttien valossa ilmeisesti olekaan totta.

Mielestäni biofiktiossa faktojen tulee olla totta ja päähenkilön mielenliikkeet saavat (ja niiden tuleekin) olla fiktiota. Niinpä huomaankin tuon tuosta tuijottavani Helvi Ojalan ja Sonni-Olavi Moilasen hääkuvaa vuodelta 1958. Onko morsiamella kuvassa juopon naama tai silmäpussit?

Juopottelu ei olisi mikään ihme, sillä Laina-Helvi Ojala joutuu Kirvestieltä kamalaan vuokramurjuun. Enkä yhtään ihmettele nyt, miksi Päätalon nuori vaimo alkaa aika nopeasti hakea hellyyttä avioliiton ulkopuolelta muun muassa Sonni-Moilasesta; aloitteleva kirjailijahan on ollut vaimoaan kohtaan ihan kamala.

Karoliina Timonen tuo Lainan mielen sisällöt esille tarkasti ja oivalluttavasti. Lisäksi hän taustoittaa Lainaa. Laina on kasvanut niin erilaiseksi kuin möllö miehensä. Laina on toivottu lapsi ja häntä on totisesti rakastettu. Lainan äiti ja isä osoittivat toisilleen hellyyttä.

Päätalon äidistä Riitusta en pitänyt Päätaloa itseään lukiessani ja nyt Timosen Lainan jälkeen pidän vielä vähemmän. Riitu pisteli miniäänsä täysin sydämettömästi esimerkiksi lapsettomuudesta.

En mene tämän enempää Timosen Lainan yksityiskohtiin. Kirjoitan siitä näin monta kertaa, sillä haluan oppia itse kirjoittamaan ja käyttämään tekstissäni eri aikatasoja. En vielä saanut kirjasta kirjoitettua kaikkea, mutta on pakko kohta mennä vaihtamaan koneeseen pyykit ja tehdä laskun sekä maksaa vino pino laskuja.