Maritta Lintusen Sadassa auringonkierrossa hirmu elävä Matti Pulkkinen

ma 18.12.2023

Joroisen Jari-Pekka ja pikakahvit. Pikanaputuskin. Huomenna on Helsingissä yrityshistoriikin yhteenvetokaronkka. Me Marian kanssa aiomme työlounaan jälkeen kuitenkin mennä HAM:iin. Siellä on joku tosi kiinnostava eteläkorealainen taiteilija.

Ehkä vielä Kiasmassa täytyy käydä katsomassa Ars Fennicat. Äänestin voittanutta kerrankin. En tosin tiedä, ovatko Ars Fennica -ehdokkaat vielä esillä. Enkä googlaa nyt.

Kuuntelen matkalla Savonia-voittajan Maritta Lintusen Sataa auringonkiertoa. Romaanissa on paljon kielestä ja siitä, kuinka kieli on ihmisen koti. Minun kotini on venäjän kieli. Kellun siinä ja nyt tuntuu siltä kuin olisin menettämässä kotini.

Ehkä paluumatkalla kaivan Storytelistä jonkin venäläisen kirjailijan ja alkuteoksen. Ehkä Oksana Vasjakinan Haavan, jos se vain löytyy venäjäksi luettuna. Tai sitten kuuntelen sen suomeksi ja perään uudestaan venäjäksi. Kotini on rappiolla. Venäjäni on rappiolla ja viimeksi kun koetin kuunnella Mihail Šiškinin Sinun kirjeesi -romaania venäjäksi, aivoistani kuuluin rits rats, kun sähkövirrat ritisivät aivohermoissani.

Se oli oikeastaan hieman pelottavaa ja venäjän kuuntelu piti lopettaa siltä erää.

Mutta Maritta Lintunen! Herrajukara, että on saanut kirjailija Matti Pulkkisen eloon. Romaanissa nuori loukkuvaaralainen (ts. nurmeslainen) Seppo Sotikoff keskustelee kirjailijan kanssa ja vaikka hieman arvelen, että kahdeksantoistavuotias vähän aikaa Ruotsissa asunut maalaisjullikka ei välttämättä ihan sillä lailla analysoisi kirjoittamista tai lukemaansa, silti. Taitavaa ja elävää ihmiskuvausta. Taitavaa ja elävää miljöökuvausta.

Herkullisia yksityiskohtia, kuten punainen emalimuki, jossa Sepon karjalaismummo on liottanut öisin tekohampaitaan. Onneksi sentään Illodinissa.

Huikeaa, huikeaa ja vaikka yhtä kohtaa kielen pohdinnoissa arvostelen liiallisesta herutuksesta ja liian täyteläisestä kuvailusta, olen ihan mykistynyt kirja korvissani. Olin kirjoittamassa, että kirjan ääressä, mutta nyt on kyse äänikirjasta. Hieman lukijan vuotava ääni haittaa, mutta menköön. Vuotava ääni ja paikkapaikoin ylikuvaileva kieli - tummat suonsilmäkkeissä lepäävät liekopuut - kietovat romaanin kielen liialliseen johonkin ... apua tähän nyt äkkiä kielikuva.

Ööö. Liialliseen pöh pöh pöh lisää kahvia. Liialliseen?! Pumpuliin joo. Pumpuliseen sentimentaliaan. Ylikuvailevissa kohdissa olisin kaivannut metallisempaa lukijaääntä.