Tõnu Õnnepalun historiankirjoitus on crocuis

su 10.12.2023 ja ma 11.12.2023

Nyt kun olen tottunut virolaisen Tõnu Õnnepalun historiankirjoitukseen, ei sitten tavalliseen tapaan kirjoitettu historia enää kiinnostakaan. Õnnepalu Loputtomuudessaan paljastaa Vilsandin saaren ihmishistoriaa kuvaten vaikkapa kanoja.

Samalla Õnnepalu tulee kuvanneeksi jotain Loputtomuuden sosiaalisista suhteista. Margitilla on kanoja ja taloon tulija jutustelee ja jutustelee eikä lähde ennen kuin saa mukaansa pari koteloa kananmunia. Kukaan ei tunnu kysyvän toiselta mitään suoraan tai sen enempää - paitsi salaperäinen turisti saaren ainoalla kunnollisella tiellä.

Riipaisevaa oli, että muukalainen kosketti esseeminää ja kosketus oli yhtä aikaa lämmin sekä välinpitämätön. Vähän aiemmin minäkertoja oli paljastanut kuin vaivihkaa, että hän kuitenkin sisimmässään odottaa Sen Oikean kävelemistä vastaan. Ilmeisesti minäkertoja oli tullut jätetyksi. Ainakin trilogian ensimmäisessä jaksossa Pariisi - kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli siihen viittaus.

Tästä kirjoitan useasti, sillä tämä ei jätä minua rauhaan.

Lainen ja Arvon elämä, vanhuus ja kuolema tulevat täysin jäljittelemättömällä tyylillä Loputtomuudessa tallennetuksi. Pariskunta on oikeastaan ainoat vanhan ajan ihmiset, jotka hän kunnolla muistaa. Ensin esseeminä on pariskunnan talon pihalla. On syreenipensaita.

Sitten esseeminä käyttää lukijaansa talon sisällä. Talossa on ominaistuoksu. Siellä ihmisille tarkoitetun ruoan lisäksi keitetään kanan- ja sianruokaa sekä paistetaan jatkuvasti kalaa. Ainoa tuuletusaukko on pikku räppänä. Tosin ulko-ovi on kesällä koko ajan auki, sillä pääskyset ovat tehneet pesänsä ulkoeteiseen.

Sitten esseeminä kuvaa Lainetta separoimassa maitoa ja Laineen verkkahousun lahjetta vasten kiehnää kissa. Paljastuu, että ollaankin kirjailijan nuoruudessa, sillä äkkiäesseeminä tarkastelee nuorta itseään taas ulkoapäin; hän kuvaa nuorta itseään Lainen silmin: rillipää, joka hakee maitoa, ja on lähetetty saarelle laskemaan kaikki kukat.

Sama oli kanasosiologisessa kuvauksessa. Esseeminä juttelee niitä näitä Margitin ovenpielessä. Ihmiskohtaamisia on, mutta hahmot jäävät tarkoituksellisen etäisiksi. Saaren asukkaat ja käypäläiset ovat kuin nopeita, luonnosmaisia croquis-piirroksia, ranskan sanasta croquer ’piirtää pikaisesti'.

Kello on 6.31 maanantaiaamuna. Eilen sunnuntaina kirjoitus katkesi siivoukseen ja pyykkäykseen. Marian Savoon-tuloa varten oli raivattava Kaivikselta tulleet pussit kodinhoitohuoneen lattialta. Löysin paljon vaatteita, joita en tiennyt omistavinanikaan. Nyt se on tehty. Kuuntelin samalla Riikka Suomisen mainiota Rakkaushuijaus-podcastia ja nauroin siivotessani ääneen.

Pitää tehdä yksi lasku ja sitten baanalle.