Tõnu Õnnepalun Loputtomuus lopettaa trilogian

Mix varte Kirjokansi ei ole käännätyttänyt Aakeria, trilogian kakkososaa?!

Karoliina Timosen Lainan kuuntelen vaikka hampaat irvessä

ke 6.12.2023

Olen ehkä tottunut virolaisen Tõnu Õnnepalun äärimmäiseen minimalismiin. Hänen viimeisin suomennettu kirjansa Loputtomuus (Lõpmatus, 2019) ei herätä minussa kiukkua, vaikka kirjassa ei laskujeni mukaan minäkertoja kohtaa kasvokkain kuin yhden ihmisen ja vaihtaa tämän kanssa vain muutaman lauseen.

Loputtomuudessa ei muualla olekaan suoria sitaatteja. Luvussa Vieras Õnnepalu kuvaa, kuinka minäkertoja näkee Vieraan useasti kaukaa saarella, mutta onnistuu aina jotenkin välttämään kohtaamisen. Kunnes kerran Vieras tulee vastaan saaren ainokaisella kunnollisella tiellä eikä minäkertoja ehdi paeta sivupolulle.

On pakko puhua Vieraalle jotain. Vieras itse aloittaa aiheesta, joka takuuvarmasti kiinnostaa minäkertojaa. Se on hän itse, minäkertoja. Vieras kysyy suoraan ja heti: "Kauanko aiot viipyä?"

Vieras ja minäkertoja tuntuvat ikään kuin flirttailevan. Sanailu on kepeää. Ja lopulta Vieras koski minäkertojan kättä. Vieraan kosketus oli lämmin ja yhtä aikaa kuiva sekä välinpitämätön, persoonaton.

Ei käynyt ilmi, muistiko minäkertoja, kuka Vieras on. Vieras tunsi minäkertojan.

Epämääräisyydestä alkaa erottua minä

Tõnu Õnnepalu kertoo Loputtomuudessa paratiisisaarensa, Vilsandin, väestä - vanhan ajan ihmisistä, käypäläisistä, kuten majakkaa restauroivista rakennustyöläisistä, kanoista, kukoista, merilinnuista ja jopa Lainen sekä Arvon siasta, mutta ulkoistetusti, etäännytetyksi.

(Kello on 22.28. Tulin Reetalta katsomasta linnan juhlia. Koetin pongata talvitakkisuunnittelijani, Minna Suurosen, juhliin suunnittelemaa pellavamekkoa. Ei osunut silmään. Tarkistin äsken puhelimestani, miten oli mennyt noni niin kuin omasta mielestä käypäläisistä-sanan korjaukseni. Huonosti oli sujunut. En saanut toisellakaan kertaa yhtä i-kirjainta oikealle paikalle. Koetin kolmannen kerran. Jospa se siellä nyt. Suunnattoman vaikea sana kirjoittaa. Vihaan diftongeja!)

Loputtomuuden minäkertoja on haamu tai henkiolento, joka haahuilee pitkin saarta kohtaamatta ruumiillisesti ketään. Kirjan ensimmäisessä luvussa, joka lienee esipuhe, prologi, ei ole kertojaa lainkaan. On ketun liikkeiden kuvausta, rannan kuvausta, sitten kerrotaan merilevän taloudellisesta merkityksestä - ja toisen sivun puolivälissä Õnnepalu hivuttaa tekstiin abstraktin käsitteen me.

Ei ole minää, sinää, vaan epämääräinen me. Ylipäätänsä ihmisen voi poistaa Vilsandista. Meilläkään ei ole merkitystä: "Me vain majailemme keskellä kesyttömyyttä." (s. 8) Ehkä ihmisen voisi poistaa maailmankaikkeudesta, tuntuu Õnnepalu ajattelevan.

Samalla Õnnepalu tulee ennustaneeksi tulevaisuuden kyberihmistä: "Talvella täällä tuntee selvästi, että ihminen on luopumassa Luonnosta, että ihminen on vetäytymässä hehkuvien ja herkkien näyttöjensä takamaailmaan ja pian häntä näkeekin enää vain sieltä." (s. 8)

Piti ihan googlaamani, mitä tarkoitan kyberihmisellä. Ja vot kak, professori Eiichi Yoshida Tokion tiedeyliopistosta on esittänyt idean interaktiivisesta kyberfysikaalisesta ihmisestä (iCPH). Meille voitaisiin luoda digitaalisesti ohjattava fyysinen kaksonen, humanoidi, jonka voisimme panna jonnekin tekemään raskaita tai vaarallisia töitä.

Ehkä Õnnepalu voisi rakennuttaa itsestään iCPH:n ja panna sen kohtaamaan ihmisiä fyysisesti. Ihmiskontaktit tuntuvat olevan Õnnepalulle kauhistus, tuska ja vaiva. Kanatkin ovat kivempia. Tai kaikenmaailman kasvit. Tädykkeet ja sen sellaiset. Mitä niitä nyt luonnossa kasvaakaan. Horsmia.

(Digitaalis-fyysisestä kaksosesta luin Unite.ain -sivuilta. Hm. Minulla olisi Lapinlahdella käyttöä digitaalisesti ohjattavalle fyysiselle kaksoselleni. En kirjoita tähän, mistä aloin heti visioida. Nousi heti väkivaltafantasioita. Useita. Verisiä. Julmia.)

Ensin me ja sitten kerrotaan Hänestä

Ensimmäisessä nimetyssä luvussa Loputtomuus Õnnepalu käyttää kolmatta persoonaa. On vain hän, joka ei itsekään tiennyt, mitä tapahtui. Hän istui pysäkillä odottamassa ratikkaa matkustaakseen Pariisiin. Nykyään Õnnepalun synnyinkaupungissa, piti ihan tsekata, Tallinnahan se wikipedian mukaan on, ajetaan ratikalla suoraan lentoasemalle.

Ennen ratikalla pääsi vain linja-autoasemalle ja linja-autolla sitten matkustettiin kesäksi pois. Ennen Tallinnasta lähdettiin linikalla Abjan seudulle ja tultiin syksyllä takaisin kaupunkiin, tärkeiden asioiden pariin. Nyt Tallinnasta lähdetään lentokoneella ja matkustetaan kesäksi pois.

Hän päätyi Vilsandiin eikä Õnnepalu suostu kertomaan, miten. Päätös lähteä Vilsandiin muutti kaiken. Oli Hän siellä ollut aiemminkin. Nuorena ja tyhmänä. Sitä paitsi. Tosi ärsyttävää ja epäselvää. Hän istui odottamassa ratikkaa lentääkseen Pariisiin ja sitten päätyi Vilsandiin.

Voi vittu, että vituttavat nämä epäselvät piilosta lukijan kanssa leikkivät miehet. Luen varjomaisiin pirulaisiin myös Jouni Tossavaisen ja Teppo Kulmalan. Voisivat perustaa kerhon. Kolme teksteihinsä liukenevaa heppua. Ärsytää. Tästä puutuu tee.

Tossavaisen, Kulmalan ja Õnnepalun kanssa joudun koko ajan pelkäämään, että en huomaa jotain. Ja sitten kun luen tarkkaavaisesti, uppoan jonnekin enkä pääse enää kerrontaan mukaan. Kolmikon kirjoja lukiessa menee ikä, elämä ja lopulta varmaankin mielenterveys.

Õnnepalun Hän päätyi Vilsandiin syksyllä. (s. 12) Oliko nyt niin, että kesällä lensi ensin Pariisiin, kirjoitti kirjan Pariisi, kaksikymmentä viisi vuotta myöhemmin, ja sitten matkusti Vilsandiin? Vai mitenpäinvittutämämeni?

Trilogiasta ja Anneli Kajannosta

Õnnepalu on kirjoittanut trilogian. Osat ovat Pariis, Aaker ja Lõpmatus. Lõpmatus ilmestyi nyt Loputtomuutena Kirjokannelta. Näköjään netin Annelin kirjoissa elää ammattilukija Anneli Kajanto ja hän on hankkinut Aakerin haltuunsa virolaisilta Martin markkinoilta Helsingin Kaapelissa marraskuussa 2019.

Merkintä Aakerista löytyy Annelin Kirjoista 16. helmikuuta 2021 ja otsikko on Tõnu Õnnepalu: Aaker. Mujal kodus II.

Luin trilogiasta Tuglas-seuran sivuilta viime keväänä, kun koetin saada Parnassoon lävitse perusteellista selvitystä Tõnu Õnnepalusta. Olin lukenut melkein kaiken häneltä suomennetun ja kannoin selkä vääränä Vaara-kirjastoista tietokirjoja virolaisesta kirjallisuudesta.

Se, mitä kirjoitin, oli kuulema liian spesifiä ja sekavaa, kirjoituksessani oli liikaa detaljeja, - ja Parnasson Viron kirjallisuuden tuntija oli sanonut, että tekstini ei ylitä julkaisukynnystä. Vituttaa edelleen, sillä päätoimittaja Karo Talous-Mulkunderi Hämäläinen kirjoitti, että joutuu sanomaan Parnasson osalta ei.

Osalta?! Vittuuh, Iltalehdykäisen Kreetta Karvala kirjoittaa Pisa-tuloksista ja myös hänen tekstissään on Pertti Ruohosenkin Savon Sanomien kakkossivun kolumnissaan eilen (ti 5.12.2023) inhoama osalta-ilmaus:

".... vuodesta 2006 lähtien suomalaisnuorten osaaminen on heikentynyt etenkin luonnontieteiden ja matematiikan osalta..." Hyvä sentään, että ei äidinkielen osalta. Väittäisin, että toimittajien äidinkielen taso on heikentynyt kovasti. No niin se oli merkintäni ensimmäinen sivuvitutusosuus.

Tuglas-seuran sivuilla olevan kuvauksen trilogiasta on kirjoittanut Õnnepalun suomentaja Jouko Väisänen. Väisäsen sain hermostumaan todella, kun halusin toimittajan lailla tietää, miksi Õnnepalu on masiksessa ja miksi häntä kohtaan Virossa hyökätään. Onko kyse jostain virolaisen yhteiskunnan jälkijättöisyydestä - homofobiasta? Homofobia taitaa Suomessa olla miltei voitettu kanta, joten ainakin minun on vaikea asettua virolaisen homon asemaan.

Virontaja Väisänen poltti hihansa minuun totaalisesti. Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppynee. Jotain äreän äidinkielenopettajan maailmasta tajusin, kun luin Mati Untin kirjoituskokoelman Ja elämme vieläkin, ellemme ole kuolleet esipuheena suomentajan Jouko Väisäsen saatesanat.

Kirjoitan vielä joskus merkinnän kitkerän kätkerä Jouko Väisänen ja Arto Paasilinnan näköinen Mati Unt. Olen Untin tekstikokoelmassa sivulla 52 ja pidän ihmisenä enemmän Untista kuin Õnnepalusta jo tässä vaiheessa, sillä Unt, ollos iäti muistettu (k. 2005), kirjoittaa minulle ymmärrettävistä asioista, kuten mustasukkaisuudesta parisuhteessa.

Õnnepalu kirjoittaa mieluummin maitohorsman sosiaalisista suhteista. En ymmärrä, sillä en samaistu luumupuuhun. Olen ihminen, olen nainen, minulla on ruumis ja hormonitoiminta, mutta ennen kuin alan etsiä Loputtomuudesta minäkertojan ryminää estradille (tämä oli sitten vitsi), kirjoitan Anneli Kajannosta pari sanaa.

Helmikuussa 2021 Anneli Kajanto on lukenut Aakerin (suomeksi Eekkeri), Õnnepalun trilogian toisen osan. Se on paksu. Nelisatasivuinen. Ja se kertoo ulkovirolaisten ja maahan jääneiden välisestä jännitteestä. Jahas, missähän välissä Õnnepalu on Aakerin kirjoittanut?

Suomentaja Jouko Väisänen kertoo Tuglas-seuran sivuilla, että Õnnepalu on kirjoittanut kirjan ”Kanaadas”, virolaismetsien hiljaisuudessa. Jos Pariisi, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin syntyi Pariisissa sinä kesänä, kun Õnnepalu istui Tallinnassa ja odotti ratikkaa Pariisiin ja päätyi kuitenkin syksyllä Loputtomuuteen, missä ja milloin kirjailija kirjoitti Aakerin?

Onko Väisäseen tarttunut kääntämänsä Õnnepalun utuisuutta? Huonosti Viroa tuntevalle ei Tuglas-seuran sivuja selanneelle aukea, tarkoittaako "Kanaadas" Kanadan virolaismetsissä vai "Kanadassa" Viron virolaismetsissä?

Tai no, ehkä Tuglas-seuran jäsenet ymmärtävät.

Entä sitten Loputtomuuden alkuluvun syksy - onko kyseessä sama syksy vai jokin muu syksy? Jospa Õnnepalu välissä kirjotti Aakerin, virolaismetsien hiljaisuudessa. Ei ole kivaa tämmöinen. Nythän tietysti kaunokirjailijat vingahtelevat, että pitääkö lukijalle kaikki vääntää rautalangasta.

Pitää, sillä ei voi olettaa, että ihminen loputtomasti käyttäisi energiaa lukemiseen ja jonkun hämärän lyyrikon ymmärtämiseen. Lukijalla saattaa olla omakin elämänsä. Puoliso, lapsia ja ehkä jopa työ! Lukijalla voi olla kaiken lisäksi muitakin harrastuksia kuin lukeminen.

Eihän nyt herrajukara sentään kukaan, Mattikaan, voi loputtomiin ymmärtää vaimoa, joka uppoutuu moneksi päiväksi, ehkä viikkokausiksi sanojen irrationaaliseen maailmaan. Sukupuolielämäkin siinä saattaa tärveltyä.

Sitä paitsi onko Õnnepalu nyt tyytyväinen, kun osasi hämätä vilpitöntä kirjallisuusblogistia, joka haluaa kirjoittaa vain positiivisia asioita lukemistaan kirjailijoista? Anneli Kajanto iloitsee 16. helmikuuta 2021 Aaker-merkinnässään siitä, että on tulossa vielä kolmas osa, Lõpmatus:

"Lõpmatus-teoksessa Õnnepalu juoksee maratonia yrittäen jaksaa maaliin asti. Vallankin sen tahdon lukea! Itse olen juossut noita kuninkuusjuoksuja 27 takavuosina, kyseenalaistamatta koskaan maaliin asti jaksamistani. Yksi innoittajista oli tietenkin Haruka Murakami maratonkirjallaan What are we talking about when we are talking about running. Nyt siis toinen, kenties vallan erilainen kirja."

Ei ollut Lõpmatus maratonkirja, ei.

Saari on kaipauksen ja vapauden vertauskuva

Loputtomuuden lopussa on kirje lukijalle. Siitä käy ilmi, että Vilsandin nimeäjiksi on ajateltu hollantilaisia merenkävijöitä. Kerrotaan, että muudan saaren alkuasukkaista, hollantilainen kippari Toll, näki saaren hiekkaisena ja tuumasi Veel Zand, paljon hiekkaa.

Sitä ennen saari oli nimeltään vain Saari. Se on mantereelta tarkasteltuna Itämeren toisiksi suurimman saaren Saarenmaan takana. Tai jos lähestyy Saarta mereltä, se on Saarenmaan edessä. Ennen vanhaan Saarella oltiin saarella ja Saarenmaalle mentiin "maalle".

Õnnepalu julistaa, että saari on kaipauksen ja vapauden vertauskuva. Kenelle? Hänelle itselleenkö vai virolaisessa ajattelussa? Tämä alkaa olla kiukuttavaa.

Vilsandi on tuulten armoilla. Tuuli puhaltaa erityisesti talvella. Ja syksyllä. Ja itse asiassa myös keväällä ja kesälläkin. (s. 243). Tuuli riuduttaa.

Loputtomuuden loppukirjeessä Õnnepalu onkin sinnitellyt saarella kolme talvea. Hän rakensi siellä taloa ja oli erityisen onnellinen. Tuli käänne eikä Õnnepalu enää ollutkaan onnellinen. Jahas, täällähän tämä nyt on: "... Houkuttavat sellaiset, joissa on arvoituksellisuutta ja jotka asettavat ihmisen jonkinlaisen henkisen koettelemuksen eteen." (s. 246)

No emmätiiä.

Kirjeen lopussa on selvästi nimi: Tõnu Õnnepalu. Ehkä on uskottava, että kirje on suoraan kirjoittajalta ilman mitään me, Hän tai minäkertoja -kikkailua. Ja sitten aivan viimeisen sivun äärimmäisessä lopussa on pienellä suomentajan huomautus: "Kirjeen teksti on Tõnu Õnnepalun kirjasta Eesti loodus (2022)."

Minäkertojasta

Jos aivan kirjan alussa oli me, seuraavaksi Hän, haluan ottaa selville, milloin tulee minäkertoja? Neljännessä luvussa on hauskat ja eläväiset kanat, niiden avulla Õnnepalu saa kerrottua Margitista. Hops, täällähän seassa onkin allekirjoittanut, melkein minä.

Allekirjoittanutkin tulee norkoilemaan Margitin portille ja käy juttusille eikä lähde ennen kuin kananomistaja antaa mukaan kotelollisen pari munia. Siinä oli melkein kohtaaminen. Ei suorastaan, yleisellä tasolla kerrottu, joten tätä ei lasketa.

Lintukuningas-luku kuljettaa ovelasti lukijaa historiasta nykyajan lintukuninkaisiin. Ennen vanhaan Saarella oli tapana, että pikku pojat murskasivat puoliksi haudottuja linnunmunia. He eivät tehneet sitä ilkeyttään, vaan siinä toivossa, että emosorsa munii vielä yhdet munat. Linnunmunia kerättiin syötäväksi.

Lopulta moninaisten vaiheiden jälkeen tulivat uudet lintukuninkaat. Heidän univormunsa oli sammalakaatin väriset takki, housut ja lakki. Ja nyt sitten ei tarvitse kuin ottaa selvää, mikä on sammal_akaatti. Ensin luin, että samma-lakaatti. Se on kivi. Vastaus kuvineen löytyy tarot-sivuilta:

"Sammalakaatin uskotaan myös auttavan meitä tunnistamaan ja vapauttamaan vanhoja tunteita ja negatiivisia ajatusmalleja, jotka eivät enää palvele meitä. Se voi edistää emotionaalista parantumista ja tasapainoa, ja auttaa meitä pääsemään eroon stressistä ja ahdistuksesta."

Loputtomuudessa lintujen tasavalta oli muuttunut Kansallispuistoksi. Luvussa tuli siivu Viron luonnonsuojelun historiaa veikeällä tavalla.

Luvussa Unelmointia unelmoija on kaipaamani minäkertoja. Siitä vihjaa ensimmäiseen kappaleeseen pujahtanut possessiivisuffiksi. Saarella unelmoidaan kuulema - passiivissa - yksinkertaisista pienistä asioista. Mutta perusteellisesti:

"Tänä aamuna siitä, miten kunnostaa toisen mökkini eli vierasmajan lattia."  (s. 41) Seuraavassa luvussa on heti alkuun selvä minämuoto. Minäkertoja oli julistanut, että suunnittelee jäävänsä talveksi loputtomuuteen. Minäkertoja ei kuitenkaan vihjaissut lopullisesta jäämisestä.

Tämä selvä ja oltiin kirjassa sivulla 46.

Edellisen, Unelmointia, luvun lopussa oli tullut jotain hyvin intiimiä. Minäkertoja, joka on aavistuksenomainen, ei selkeä minä, unelmoi kohtaavansa Saarella talviaikaan Elämänsä Rakkauden. Kirjassa Pariisi, kaksikymmentä viisi vuotta myöhemmin on liikuttava kohta, jossa minäkertoja miettii, mihin Pariisista palaisi, sillä hänen rakkaallaan oli jo uusi rakas ja rakastavaiset olivat asettuneet minäkertojan taloon, jos oikein muistan.

Õnnepalu-korini taitaa olla Kaivokoskella. Kohta oli muistaakseni Pariisin sivulla 51.

Loputtomuudessa minä tulee vähittäin esille kuin Näkymätön Ninni muumeissa. Luvussa Tappurat (s. 58) minä uskaltaa olla heti ensimmäisessä sanassa Muuttaessani. Minä tulee esiin lopulta ihan ryminällä!

Onko nyt niin, että Õnnepalu on ollut kesät milloin Pariisissa, milloin Kanadassa Ontarion provinssissa (s. 58) ja talvet hyisellä, tuulisella Vilsandin saarella?

Kirjan takakansitekstissä ollut hämäävä maratonkuvaus tarkoittaneekin elämää. Vilsandista minäkertoja soitti lääkärilleen ja tulokset sairauden labrakokeista olivat muuten hyviä, mutta jotain pitäisi vielä testata lisää. Sairaus oli sellainen, että se oli lykännyt Vilsandille tuloa.

Minäkertoja kävi ultrauttamassa sisäelimensä. Ei käynyt ilmi oikeastaan, missä ongelma ehkä mahdollisesti oli. Oliko ongelma aortassa? Haimassa? Vai maksassa? Joka tapauksessa ongelmaa ei sitten ollutkaan ja maraton jatkui, vaikka minäkertoja oli jo ajatellut maalin häämöttävän.

Itsenäisyyspäivä vierähti Loputtomuuden parissa

Itsenäisyyspäivän ilta alkaa hämärtyä. Söin lounaaksi gourmet´n contessa Adelaide de Saint Erasmon papupataa. Se avasi tukkoisen nenän. Nyt tekisi mieleni suklaata. Tämä on impulssi ja mietin, vastustaisinko sitä.

Taas ajattelin, että saan kirjoitukseni valmiiksi päiväsyöntiin mennessä. Õnnepalu johdatti minut Anneli Kajannon kirjallisuusblogiin. Kajanto on itsekin kirjoittanut kirjoja ja Elämänmuutos: omakohtaisia kertomuksia vuodelta 2010 on nyt tulossa minulle Kiuruvedeltä.

Anneli Kajanto luki Õnnepalun Aakerin viroksi. Tietäisikö hän jotakin Õnnepalun ja Jaan Kaplinskin kirjeenvaihtokirjasta? Se on ilmestynyt Virossa viime vuonna. Jouko Väisänen on kirjoittanut siitä esseen jonnekin ja se on minulla printtinä samaisessa korissa kuin Õnnepalun kirjatkin.

Odotan myös Rutakko-verkosta Juhani Salokanteleen Vastaanpanemisen kulttuurihistoriaa. Se on selvitys Viron kirjallisuuden verkoista 1940-luvulta nykyaikaan. Salokanteleen kirjallisuuskirja on tulossa Iisalmeen. On ollut monta viikkoa "kuljetettavana". Sen sijaan todella paljon monipuolisemmassa Vaara-verkossa Salokanteleen kirjaa on sekä Joensuussa että Kiteellä. Molemmat kappaleet ovat lainassa ja lähin eräpäivä Kiteeltä lainatussa on 11. joulukuuta.

Kajanto on kirjoittanut Vastaanpanemisen kulttuurihistoriasta viimeisimmän merkintänsä. Tsekkaan merkinnän nopsaan ja sitten kirjoitan vielä muutaman kappaleen Karoliina Timosen kirjasta Laina.

Jahas, ihan kelpo merkintä. Ehkä olisin karsinut hieman sensuurin kynsiä ja muita yli-ilmaisuja. Kun olen saanut luettua Mati Untin Ja elämme vieläkin ellemme ole kuolleet, pitää minun lukemani Leelo Tungalin Toveri Lapsi. Toisaalta ei hätää. Eipä tässä muuta nyt ole kuin psykoterapiaoppikirjoja.

Karoliina Timosen Laina

Seuraavaksi kun ajan Juukaan, kuuntelen Storyteliltä Karoliina Timosen Lainaa. Laina kertoo Kalle Päätalon ensimmäisen vaimon näkökulman. Kiinnostava kirja ehdottomasti ja hyvää kirjassa oli avioerotarinan kuljetus Päätalon tulevalle vaimolleen ensi treffeillä antaman kirjan avulla.

Kirja on Sigrid Undsetin Lannistumaton sydän. Kun ero tuli, Päätalo otti kirjan itselleen. Kun Laina koettaa sanoa, että kirja on hänen lahjansa, Päätalo sanoo musertavasti: "Mutta eihän sinun syvän ollukaan lannistumaton."

Olisin kaivannut Lainaan kustannustoimittajaa. Jonkun olisi pitänyt kässärivaiheessa karsia tekstistä latteuksia. Kirjan lukeminen oli vähällä tyssähtää minulle heti alkuunsa, sillä kompastelin ilmauksissa: "On muistettava, että maailmassa on valoa, joka voittaa pimeyden." tai "Ihminen rakastuu elämässään vain kerran".

Valitettavasti kirjailija oli jotenkin rakastunut sanontaan "Ihminen rakastuu elämässään vain kerran" ja käytti sitä toiston tehokeinona. Huusin joka kerta tuskissani ääneen, kun kuulin sen. Ensinnäkin. Ei pidä paikkansa. Minäkin lienen ihminen ja olen rakastunut elämässäni alun toistatuhatta kertaa. Jotkut rakastumiset ovat kestäneet kymmenen minuuttia ja jotkut jopa viikon.

Tällä kertaa on kierroksessa mies, johon olen 20. huhtikuuta 2024 ollut ihan päättömästi rakastunut 20 vuoden ajan. Ei sevväliä, että päätin rakastua häneen. Mitähän Riikka Suominen sanoo rakastumisesta podcastissaan Suuri rakkaushuijaus? Sekin löytyy Story... eipäs löydykään, vaan löysin sen Eevan tilaajana.

Riikka Suomisen mainion podcastin ensimmäisessä jaksossa puhuu antropologi Ninnu Koskenalho. Hän sanoo, että juuri romanttisen aivopesun vuoksi ihmiset roikkuvat vuosikausia aivan hirveässä paskassa. Eilen piirsin koko päivän. Visualisoin terapeuttisesti mennyttä.

Piirsin ensin Peräkylän persekieppiä Toppa-serkulle. Koska Matti peittyi siihen jotenkin, piirsin seuraavaksi meidän avioliittomme. Ensin piirsin 19 pikku sydäntä. Panin niihin vuosiluvut. Sitten aloin piirtää pikkuruisia ikävän näköisiä kirkkoveneitä tiettyjen vuosien kohdalle.

Oli ihan pakko piirtää visualisointiin myös Lapinlahden Vasemmisto ry:n taloudenhoitajan suu.

Sitten aloin nauraa hysteerisesti. Vasempaan laitaan piirsin valtavan punalipun ja kirjoitin lippuun Asko Julkunen. Näin sain pikkuruiset ikävän näköiset neitsyen kirkkoveneet entistäkin piemmiksi ja ammottavan suun kutistumaan.

Tänään lisäsin piirrokseen Irstaat ämmät ja istukat silmille -verkoston ja Peräkylän lumput. Tulin käsittämättömän hyvälle tuulelle.