Anna Hollingsworth ja Pastellien maantiede sekä Neljänkymmenen kirje (vir. Neljakümne kiri) eli Julkinen kirje Viron SNT:stä (vir. Avalik kiri Eesti NSV-st)

ke 3.1.2024

Maria nukkuu vielä. Ulkolämpömittari Lapinlahdella näyttää -26,7. Elämä voittanee. Ollaan käyty firman kanssa taas melko syvällä, mutta tänään tilille saapuivat muun muassa Kelan työterveyshuollon korvaukset. Yrittäminen kannattaa näköjään aina.

Joulukin saatiin järjestettyä ja pöperöitä oli pöydässä. Suurimman osan ruokahankinnoista teki Matti yksin, joten emme sortuneet juurikaan heräteostoksiin. Matti osasi myös ostaa tarpeeksi pienen kinkun. Oikeastaan emme olisi tarvinneet kuin kinkun hajun ja sen olisimme saaneet kyllä sian lavasta paljon halvemmalle, mutta annoin Matin ratkaista asian.

Osti pikkuruisen ja halvan kinkun. Söin muutaman siivun ja vastapainoksi joulunpyhinä Marian kanssa rasiallisen inkivääri-hapankaalia. Nivelrikko oli noin viikon pahana oikean käden nimettömässä, mutta nyt vaikuttaisi helpottavan.

Ehkä syynä on kuiva pakkanen. En tiedä. Nivelen tulehdus helpotti eilisillan jälkeen, sillä könysimme kolmistaan Lapinlahden hautausmaalle katsomaan ihmettä. Perhehammaslääkärimme hautakiveen on hakattu hänen toisen vaimonsa tiedot valmiiksi. Ilmiö on ennennäkemätön Lapinlahdella. Rautavaaralla vastaavanlaisia hautakiviä on lukuisia.

Matin ja minun on tarkoitus mennä samaan hautaan, mutta jos Matti ei halua Puumalaan, en ala milleen. Nyt Matti on sitä mieltä, että Puumalakin käy. Saa nähdä sitten, kun asia on ajankohtainen. Minä päätin, että minut haudataan Puumalaan. Siellähän ovat äiti, isä, kummi Matti Johannes Tiusanen, pikku serkku pompöösi runoilija Syr-Mer, Mauri Syrjäläinen (jos nyt olen edes Sorjosten sukua, on voimistuvasti fiilis, että en ole) ja tietysti Leonid.

Uuden vuoden päivänä Matti koetti tehdä lähtöä lentämään, mutta minä naulasin hänet audiovisuaalivälineen (Surface) ääreen. Katsoimme putkeen Ylen Puolet minusta -sarjan. Ensin piti katsoa vain seuraava jakso, mutta sitten katsoimme seuraavan ja sitä seuraavan.

Sarja kertoo siitä, kuinka vauvana adoptoidut, Heli ja JP, etsivät DNA:n avulla sitä, kuka on kummankin isä. Äidillä Anna-Liisalla (1940 - 2004) on kaksi vanhempaa lasta, joilla on sama isä, ja kaksi nuorempaa, joilla kummallakin on eri isä.

Puolet minusta -sarja vahvisti ajatustani. Ainoa, mitä voi varmasti sanoa menneisyydestä, on äitilinja. Niinpä en identifioidu edes äidin puolen Tiusasiin, vaan äidin äidin, äpärän, Halisiin. Mar´-mummo oli merkitty kirkonkirjoihin Halosena, mutta hänen äitinsä on syntyessään ollut Halinen. Muuta mahdollisuutta ei ole. Ainoa sopiva Sofia, jonka syntymävuosi natsaisi, oli vuonna 1812 Mikkelin maaseurakunnassa syntynyt Sofia Halinen.

Tämän selvitin Kaskikuusen kansalaisopiston mainiolla sukututkimuskurssilla. Pitää vielä muistaa tarkistaa, muuttiko piika Sofia Mikkelin maaseurakunnasta Sulkavalle Halisena vaiko jo Halosena. Muistiinpanoni taitavat olla Kaivokoskella niin kuin ovat Jaan Kaplinskini sekä Jaan Krossin Tahtamaakin.

Eilen Matti pääsi lentämään, mutta minä en päässyt maksamaan laskuja. Firman tilillä oli kymppi rahaa. Kohta alan laskun maksuun ja Matti meni keittiöön murisemaan, että ei taida lohikeitto enää kelvata kellekään. Sanoin, että voihan lopun syöttää Hallalle karvankasvatuskeittona. Kehotin Mattia valmistamaan meille makaronilaatikkoa.

Hautausmaakeikalta tullessa kuului Marian toppausten välistä vieno: Pizzaa... Kävimme Mei Ramissa ostamassa salamipizzan, vaikka Maria olisi halunnut kanapizzaa. Ostin myös kolme arabialaista leivosta. Matti paiskoo paistinpannuja ja valittaa, että olen ostanut liian ison paistinpannun.

Oikeastaan olisin halunnut ostaa wokkipannun.

Maria lahjoitti minulle syntymäpäivälahjaksi Anna Hollingsworthin Pastellien maantieteen. Lainasin sen kirjastosta joskus, kun Maria oli huomannut sellaisen kirjan kirjoitetun. Luin alkua, mutta sitten tuli taas jokin Tõnu Õnnepalu väliin, ja palautin kirjan kirjastoon.

Äänikirjana en sitä halunnut kuunnella. Halusin keskittyä siihen. Maria oli jostain selvittänyt, että kirja on yhteiskuntakriittinen ja kirjan alussa onkin karmiva tausta-asetelma Kristiina-Mariasta, joka asuu suomalaisen miehensä työn vuoksi Lontoossa. Perheeseen kuuluu pieni lapsi, jolle kumpikin suomenkielinen vanhempi puhuu vain englantia.

Perhe on saanut päähänsä, että lapsen tulee oppia myös suomea, joten he hankkivat ylikoulutetun au pairin. Alma saa paikan, koska hänellä on kirjallisuuden yliopistotutkinto ja tarvitsee elämiseen rahaa, sillä opiskelee Lontoossa näytelmäkirjoittamista.

Ei voi sanoa muuta kuin, että voi lapsiparka, sillä Alman tehtävänä on käyttää pikkuista kiinalaisessa perheessä, jossa ollaan myös niin kansainvälisiä, että kiinaa lapselle opettaa kiinalainen au pair. Tarkoituksena on, että vierailulla kiinalaisessa perheessä suomalainen pikku tyttö oppii kiinaa luonnollisella tavalla.

Voi hyvää päivää, ei voi muuta sanoa, mutta arvelen, että sellaisia eurooppalaisia perheitä on. Minä ymmärsin ammoin, että meidän molempien Leonidin ja minun tulee puhua Marialle ja Annalle omaa kieltämme, jotta kielet siirtyisivät eteenpäin mahdollisimman puhtaana.

Koska ympäristö oli suomenkielinen, tytöt ymmärsivät kaiken, mitä isä sanoi, mutta vastasivat hänelle suomeksi. Nyt venäjä on heiltä unohtunut, mutta arvelen, että kieli on edelleen jossain heidän aivojensa rakenteissa. Ainakin jotenkin.

Alma puhua pulputtaa pikku tytölle kaikkea mahdollista ja vie tätä säännölliseti "Tornin" äärelle. "Torni" on kirjassa luokkajaon symboli. Lontoolainen kaupungin vuokratalo Grenfell Tower paloi vuonna 2017 ja tulipalossa kuoli 72 asukasta.

Palo levisi räjähdysmäisesti, sillä tornitalo oli verhoiltu helposti palavalla muovikomposiitilla. Alma kertoo etuoikeutettujen luokkaan kuuluvalle lapselle, että sellaistakin maailmaan kuuluu. Lapsen äiti saa omia teitään kuulla, että au pair vie lasta köyhälistötalon raunioille ja antaa au pairille potkut.

Pastellien maantieteen Alma kulkee Lontoossaan jotenkin kumman irrallisena. Hänelle järjestyy kyllä asunto, mutta yhteys, jonka avulla Alma asunnon saa, häipyy taustalle eikä Alma enää ota tähän yhteyttä, vaikka voisi vain kävellä kahvilaan, jossa yhteys on töissä.

Sama outous oli, kun Alma au pair -työpaikkansa jälkeen pääsee töihin jonkin pikku teatterin talous-hallintotoimistoon - hänen työkaverinaan on jamaikalaistaustainen nainen (tästä en ole ihan varma, mutta nainen oli värillinen, coloured) ja Alma ystävystyy naisen kanssa - kun nainen saa potkut ja haihtuu taustalle, Alma ei ota tähänkään enää yhteyttä.

Ehkä tarkoituksena oli kertoa suurkaupungin ihmissuhteista. Ihmisiä tulee ja menee. Kehenkään ei jäädä kiinni eikä kehenkään sitouduta. Outoa minusta. Jos olisin ollut Alma, olisin koettanut pitää edes jotain yhteyttä. Ehkä Almalla oli niin tiiviit suhteet näytelmäkirjailuryhmäläisiinsä, ettei tarvetta muihin ihmissuhteisiin ollut.

Kuvaava oli myös kohta, jossa Alma pääsee tuuraamaan teatterin paikannäyttäjää ja näkemään jonkun teatteriesityksen, johon hänellä ei muuten olisi ollut mahdollisuutta perehtyä. Yleisön joukossa on näytelmäkirjoittamisen ryhmäläinen, mutta tämä ei tunnista opiskelukaveriaan, sillä opiskelukaverilla oli yllään duunarin keltaiset huomioliivit.

Anna Hollingsworth on Pastellien maantieteessä ihailtavan rehellinen. Päähenkilö Alma ei tosissaan ole pulassa tai kärsi raatelevasta köyhyydestä, vaikka hänellä ei ole varaa ostaa asunnolleen kattilaa, jossa liottaa papuja.

Romaani kyllä selvin sanoin kertoo, että Lontoon köyhillä ei ole varaa terveelliseen ruokaan, vaan köyhien on mussutettava ravinteettomia puhdistetusta vehnästä valmistettuja valmisvoileipiä, mutta kirjailija panee Almansa tunnustamaan, että oikeasti hänen vanhempansa tai veljensä kyllä maksaisivat vaikka lentolipun Almalle Suomen taideyliopiston pääsykokeisiin, jos hän vaivautuisi pyytämään.

Alma vain kokeili, mitä on elää varattomana taidealan opiskelijana Lontoossa. Vaikeaahan se oli ja samalla hän sai romaaniaan varten hyvää materiaalia. Teatterin hallinnossa työskennelleellä kollegalla oli ollut kaverinsa kanssa oma teatteri ja teatterilaiset olivat panneet siihen kaiken aikansa ja tarmonsa, kunnes jättäytyivät pois.

Jouduttuaan pois hallintotoimistosta entinen teatterin perustaja ryhtyi todennäköisesti pop up -etnoruokayrittäjäksi. En muista, siirrettiinkö hänet pois entisestä omasta teatteristaan, tämän kohdan luin huonosti, enkä aio nyt tarkistaa asiaa, mutta joka tapauksessa nainen oli juuri sitä, mitä kohti on kuljettava: jos ei ole mieleistä työpaikkaa, se pitää luoda itse, vaikka perustamalla teatteri.

Jos joutuu pois töistä, joka ei oikeasti ole mielekästä, ... tässä kohtaa jäi näköjään ajatus kesken (to 4.1.2025) ... ajattelin varmaan, että Alman työaverille pikku teatterin hallintotoimistosta kävi oiva nakki. Hän joutui pois töistä, sai pehmet potkut ja saattoi alkaa pop up -ruokayrittäjäksi.

Kesken kaiken muutin alkuperäistä ajatusta - oli varmaan jokin keskeytys; .... pitää älytä lähteä pois ja tehdä sitä, mikä on mielekästä. Niin. Alman ja jamaikalaisnaisen päätyö oli tulostaa henkilöstöosaston printtauksia ja juosta ne henkilöstöosastolle, vaikka henkilöstöhallinnolla olisi ollut käytössään paljon parempi kopiokone.

Yritin äsken päästä vastaavan virtuaalitodellisuusmaailmaa arvostelleen romaanin jäljille. Se oli jokin kristallijuttu, mutta en saa päähäni sen enempää kirjoittajan kuin romaaninkaan nimeä. Muistan, että luin sen kirjaston kirjana ja vuosi oli jotain tyyliin 2013, 2014 about.

Selvitys jatkuu joskus ja romaania etsiessä osuin omaan nimeeni Suomi24-keskustelussa vuodelta 2009, kun minut oli valittu Aamun Koiton päätoimittajaksi:

"Uusi päätoimittaja on Yhteys-liikkeen allekirjoittaja! Mikään ei tule muuttumaan. Valkosen oma blogi kertoo hänen väheksyvän ortodoksista traditiota. Mikään ei tule muuttumaan."

Ja sitten tämä - tirskis, kylläpä tässä tuntee itsensä tärkeäksi: "... ainakin siellä radikaalivasemmiston riveissä. Tietysti voi miettiä, että onko hyvä, että ei-poliittisen lehden päätoimittajalla on kovin vahva poliittinen tausta. Ja lisäksi Kirkon oppien vastaisen liikkeen kannattaja... No, en edelleenkään aio tilata lehteä uudestaan."

Kiinnostavaa on, että kommentissa viitattiin Valkosen omaan blogiin. Juu. Ei minulla vuonna 2009 ollut omaa blogiani, vaan olin blogisti isä Hannu Pyykkösen mainiossa ortodoksi.netissä.

Olen oikeastaan onnellinen, että pääsin eroon tällaisesta porukasta: "Ortodoksista julistusta en ole lukenut, mutta monet noista allekirjoittajista ovat allekirjoittaneet myös yhteysliikkeen alkuperäisen julistukseen, jossa vaadittiin mm homoille kirkollista "avioliittoon" vihkimistä, oikeutta toimia kirkon työntekijöinä, vaikka elävät rekisteröidyssä parisuhteessa, "oikeutta sakramentteihin" jne.

Kysymys on siis siitä, että Yhteysliike on epäkristillinen liike, jonka kaltaiseen ortodoksi ei voi koskaan kuulua. Homokin voi olla kristitty ja kirkon rivijäsen, mutta silloin hän ei elä homosuhteessa. Kirkon työntekijöiksi, edes mallikkotyöntekijöiksi ei tule ottaa homoja, jos muitakin on tarjolla."

Vastaus ortodoksiselle homofoobikolle nauratti myös - tämä ei ole minulta itseltäni, vaikka punatukkainen olenkin:

".... ei edes maallikkotyöntekijöiksi pidä ottaa punatukkaisia, jos vain muita - vaikkapa epäpäteviäkin - on saatavilla, sillä olen kuullut että punatukkaiset eivät pääse taivaaseen, joten heidän täytyy siten olla suuri kauhistus myös Jumalalle. Näin minulle on kerrottu, sillä olen sen kuullut, ja siksi tähän tietoon voidaan luottaa ja siihen voidaan myös vedota kaikenlaisissa syrjintätapauksissa.
Kyllä sentään jokaisen olisi pitänyt jo punatukkaiseksi alkaessaan ajatella, miten kauhistuttavaa ja hirveää se voi olla meille täysin synnittömille jumalanpalvelijoille, joiden elämässä eikä myöskään kaapissa ole mitään luurankoja."

No enpä tiennytkään, mitä lehteä päätoimitin: "... kyseinen lehti on seksivähemmistön lehti."

No joo, iltamyöhällä eilen tulin Juhani Salokanteleen kirjassa Vastaanpanemisen kulttuurihistoriaa kohtaan Neljänkymmenen kirje. Kun virolaisten kirjailijoiden kirjeestä vuonna 1990 ilmestyi suomeksi kirja, tein minä siitä pätkän Kodin Kuvalehden ajankohtaispalstalle.

Idea jutusta täytyy olla omani. Ilmeisesti kirja oli lähetetty Kodin Kuvalehden toimitukseen ja minä olin siihen tarttunut. Päätoimittajana oli jo Maija Alftan. Hän ei ollut johtajana Suuresti Ihailemani ja Kovin Reilun Eija Ailasmaan veroinen, mutta jostain syytä Alftan suostui siihen, että vähän höpönpöppöisellä ajankohtaispalstalla oli kansainvälistä politiikkaakin.

Tein jutun ja Alftan kutsui minut huoneeseensa. Olin oppinut pelkäämään päätoimittajan ailahtelevaisuutta. Hän oli kumman tuulella käypä ja alituiseen hermostunut sekä kaikesta huolestunut. Alftan selitti minulle ystävälliseen sävyyn, että jutussa en voi kertoa Suomen Kuvalehden jättäneen 1980-luvun alussa - kymmenen vuotta aikaisemmin - kirjettä julkaisematta.

Perusteena oli, että korppi ei korpin silmää noki. En kussut housuuni kauhusta, vaikka pelkäsinkin päätoimittajan kiivaita reaktioita. Päätoimittaja oli silloin ystävällinen ja oikeastaan ymmärsin häntä, vaikka toisaalta en ymmärtänyt, sillä Suomen Kuvalehti oli kilpailevan lehtiyhtiön, Yhtyneet Kuvalehdet, lippulaiva.

Minusta Sanoma Aikakauslehtien olisi pitänyt lyödä kilpailijaa kuin vierasta sikaa.

Joka tapauksessa otin sulkana hattuuni, että olin kuitenkin yrittänyt. Ja sain pöppöpöppöö-palstalle asiajutun, vaikka silvotun pätkän, mutta kuitenkin. Joskus vielä, kun kirjoitan Salokanteleen kirjasta, panen muistellen. Vuonna 1987 Itä-Savossa aiheutin pikku pikku pikku myrskyn vesilasissa, kun haastattelin Savonlinnassa vierailleita neuvostoliittolaisia kulttuuribyrokraatteja.

(Jouduin päätoimittajan puhutteluun! Jestas, minähän olen hypännyt alvariinsa toimittajan urallani nuhdeltavana.)

Nappasin juttuuni pari lausetta suoraan Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta, mutta valitettavasti epäammattilaisuuttani niin, että lauseet menivät neukkujen suuhun. Siinä tein nuoruttani väärin ja huonosti. Uskalsin siteerata Hesaria jutussani, sillä olin leikannut Hesarista ja muualta kaiken Neuvostoliittoa ja Gorbatšovia koskevan.

Olin jo siirtymässä Tampereen yliopiston päätalolta Pyynikille kielten lukijoiden joukkoon ja revin itseäni irti toimittajaopiskelijoiden kapakka-kaljakulttuurista. Oli se vain niin ihanata irrota siitä. Tietäminen ja selvän ottaminen on ihanata!