Karoliina Timosen Lainasta, Maritta Lintusen Sadasta auringonkierrosta ja vähän taas virolaisesta kirjallisuudesta, kuten Mati Untista

ti 2.1.2024

Vuosi alkoi vesiputkien sulattelulla. Juuassa oli eilen Suomen pakkasennätys: -36 pilkku jotain astetta. Matti Huutonen osasi sanoa oikeaoppisesti Juuassa. Ei tunkenut sisäpaikallisijaan turhaa koota. Hurrasin keittiössä ja tuuletin. Katsos, Matti, kaimasikin osaa.

Juuan taivutus hiertää avioliitossamme. Matti on itsepäinen. Hän ei taivu muiden sanelemiin sääntöihin. Jostain syystä tämä on kysymys, joka saa minut hyppäämään pöydälle ja räyhäämään. Matti ei voi päättää, että kun hänestä asia on näin, se on. Ei ole. On noudatettava tapaa, jonka paikalliset ihmiset, juukalaiset, ovat vakiinnuttaneet.

Tästä jaksamme kehittää riidan joka kerta.

Toivottavasti siskokulta ei eilen jäätynyt. Vietimme Paula-siskon 78-vuotissynttäreitä Juuan ABC:llä uuden vuoden aattona. Maria halusi juhlan kunniaksi lehtipihvin, mutta päätyi tilaamaan kebabin.

Piti käymän Valamossa ja Villen haudalla, mutta koska luostarissa menee talvella kaikki kiinni kovin aikaisin, tulimme siihen tulokseen, että ABC-juhla riittää. Bomballekaan emme jaksaneet, sillä siellä kävimme tapanina. Kolin Tervaskanto ei puhuttele siskoani. Ravintolan lista on kyllä kiinnostava, mutta voi olla, että söimme sen lävitse jo syksyllä.

Nyt ei auta kuin odotella Bomban uutta jättiläisravintolaa. Kun pääsemme taas Kaivokoskelle, voimme Paulan kanssa suunnitella pidempiä gourmet-reissuja. Kuhmo on vielä meiltä kokematta. Kahden ja puolensadan kilometrin päiväajelun lisäksi en oikein jaksa Juuasta eteenpäin talvikelillä.

Onneksi Juuan Hedwigin Helmi on auki talvikautenakin. Toivon, että pääsen taas rytmiin. Kun Hedwig aukeaa aamulla kymmeneltä, kiivasta kirjoittamista noin tunnin ajan ja sitten Paula-siskon kanssa lounaalle ja joskus lounaan jälkeen korttien kirjoitukseen Hedwigiin.

Korttien lähetys on hyvä muistisairaan validaatiomenetelmä. Selvitimme joulukortteja varten siskon osoitemuistion ajan tasalle. Pari osoitetta jäi selvittämättä, mutta jatkamme savottaa vuoden alussa.

Kirjoittaminen keskeytyy koko ajan. Ensin yksi haluaa kahvia, sitten toinen pissalle. Kirjoitan nyt kaikista lukemistani kirjoista jotain, jotta voin ryhtyä miettimään perusteellisesti Viron kirjallisuutta Juhani Salokanteleen Vastaan panemisen kulttuurihistorian pohjalta.

Ajattelin ensin, että minua ei kiinnosta siinä muu kuin aivan nämä Viron viimeisimmät kirjailijat. Toisin kävi. Aloinkin lukea Salokanteleen kirjallisuushistoriallista kirjaa alusta, kun ensin olin lukenut siitä lopun. Loppupuolella Salokannel suhtautuu Õnnepaluun paljon paremmin kuin teoksessa Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa - postmodernia ja modernia.

Vastaan panemisen kulttuurihistoriassa Salokannel kehuu Õnnepalun lausetta kirkkaaksi ja kuvaa leikillisen hellään sävyyn, kuinka Õnnepalu kirjoittaa kirjansa. Õnnepalu matkustaa jonnekin, katselee vähän aikaa ympärilleen, ikävystyy ja tulee kirjoittaneeksi kolmisataasivuisen kirjan (s. 342 - 343).

Vielä kirjassa Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa Salokannel on Õnnepalua kohtaan nyreä. Kopioin siivun itseäni, sillä palautin aiemmat Viron kirjallisuuskirjat Vaarakirjastoverkkoon. Kun rikastun, hankin itselleni Viron kirjallisuuskirjat jostakin, jotta pääsisin alkuperäislähteille.

Olen kirjoittanut Õnnepalu-esseeseeni oman Tõnu Õnnepalu -sivustolle otsikolla Kuka julkaisee suomeksi Jaan Kaplinskin ja Tõnu Õnnepalun kirjeenvaihtokirjan? seuraavasti:

"Kirjailijan alkuaikojen suomentaja Juhani Salokannel huomauttaa ....... että Õnnepalun vastaanotto Suomessa 1990-luvulla ei ollut Viivi Luikin vertaista ja Õnnepalu Emil Todena jäi homokirjakauppojen kulttikirjailijaksi."

Jokin Õnnepalussa kaihertaa sekä entistä kääntäjäänsä että Viron kirjallisuuskriitikoita. Salokanteleen kirjan kolmanneksi viimeisen luvun mukaan kriitikko Mark Väljätaga on alkanut ymmärtää Õnnepalua, mutta vielä Palk-esseessä, jonka sain luettavakseni kirjailijan Suomen-kustantajalta Kirjokannelta, Õnnepalu parahtaa:

”Tietenkään Õnnepalu ei saa aikaan romaania! Õnnepalu ei ole kirjoittanut ainoatakaan romaania!”

Kirjailija on pannut sanat Viron kirjallisuusgurun Rein Veidemanin suuhun. Kuka edes tämmöinen Veidemann on? Kirjallisuuskriitikko, juu, mutta tulisi nyt tietää vähän enemmän Viron kirjallisuuskeskustelusta. Onko Veidemann Viron Pekka Tarkka ja onko Tarkka enää edes meillä elossa?

(Pekka Tarkalta on tullut vuonna 2018 muistelmat: Onnen Pekka. Mitenkä en ole sitä huomannut? Löytyisiköhän äänikirjana?)

Sitä paitsi olisi kiinnostavaa tietää, kenelle Õnnepalu loukkaantui kirjassaan Mandala. Õnnepalu kirjoittaa siinä hieman kitkerän oloisesti, että kriitikko teki yhden lauseen perusteella psykoanalyysin kirjailijan ja tämän isän suhteesta. Õnnepalu kun oli jossain kirjoittanut, että sata kilometriä isään on sopiva välimatka.

Jos vielä eloa, aikaa, työmaita ja rahaa riittää, otan selvä psykoanalyyttisesta kirjallisuustutkimuksesta ja kirjoitan vielä Õnnepalusta sen avulla. Hankalaa todella on, sadannen kerran kirjoitan tämän saman, että meillä Suomessa ei kukaan kirjoita siitä, mitä kuuluu Viron kirjallisuuskeskusteluun.

Salokanteleen mukaan Virossa kirjallisuuskeskustelua on Suomea enemmän. Esimerkiksi sikäläisessä televisiossa on laajalti seurattu kirjallisuusohjelma. En nyt etsi tähän sen nimeä. Jostain syystä Ylen Aamusta hävisi torstain kirjailijahaastattelukin.

Ja sitä minä vain ihmettelen, eikö kukaan aio julkaista Õnnepalun ja oppi-isänsä Jaan Kaplinskin kirjeenvaihtoa. Kirjeenvaihtokirja Kirjeitä (mistä olen napannut sille nimen Erään maratonin loppu? Välikatosta varmaan!) on ilmestynyt Virossa jo vuonna 2022 ja kirjasta Tuglas-seuran lehteen kirjoitti artikkelin Õnnepalun nykyinen kääntäjä Jouko Väisänen.

Juoko Väisäsen kummallinen kiukkuilu ihmetyttää edelleen. Mati Untin Ja elämme vieläkin ellemme ole kuolleet -kirjoituskokoelman alussa on kääntäjän esipuhe. Luen sen suurennuslasin kera ja psykoanalysoin. Jokin Väisästä harmittaa.

Pidin kovasti Matin Untin Autioranta-novellista kirjoituskokoelmassa Ja elämme vieläkin ellemme ole kuolleet. Novelli oli hirtehinen kuvaus avioliiton lopusta. Minäkertoja oli ensin epäluotettava. Vaimo oli rakastunut kaunilla tavalla viulisti-Eduardiin (vain pussailua ja halailua) - ja minäkertoja kieriskeli mustasukkaisuudessaan. Unt kuvaa osuvasti, kuinka naurettavan melodramaattisesti mustasukkainen käyttäytyy. Vasta myöhemmin novellissa käy ilmi, että minäkertojallakin on oma sivusuhteensa.

Unt parodioi porvarillista kaunokirjallisuutta osuvasti. Hän kirjoittaa, että tässä kohtaa tulisi olla seksikuvaus, sillä kaunokirjallisuudessahan pitää kuvata kaikkea - jopa seksiä. Tyrskähdin nauruun. Samoin nauratti se, kun minäkertoja lopulta pakenee avioliitostaan, kun on saanut omalla syrjähypyllään vaimonsa taas kiinnostumaan itsestään ja vaimon rakastajan väistymään.

Minäkertoja hyppää lentokentän vessan ikkunasta vapauteen. Hän miettii, että kaikki on ihanasti auki. Hän on vapaa. Hän voi ryhtyä vaikka isänmurhaajaksi, teurastajaksi tai kellonsoittajaksi. Hän saattaisi vaikka jopa kirjoittaa runon.

Autioranta löytyy teoksesta Mattias ja Kristiina. Se on julkaistu vuonna 1974. Jo 1970-luvulla Mati Unt näytti havaitsevan, että ihmiskunta vielä vajoaa renessanssista ponnistavaan yltiöromantismiin. Meillä tästä on alettu puhua vasta nyt, kiitos Riikka Suomisen ja hänen podcastiensa sekä romaaninsa ja Kirsti Hytösen Naisen kolmansine elämineen.

Kello on vaikka mitä. Maria pitää herättää. Karoliina Timosen Lainasta vielä nopeasti, että pidin hirmuisesti kirjan rakenteesta ja siitä, miten kirjailija käytti takaumia. Ajan käänteet olivat tosin ehkä hieman liian jyrkkiä ja toisteisia. Vähempikin olisi riittänyt korostamassa sitä, että juuri tämä päivä on se, jolloin kirjailija Kalle Päätalo tulee hakemaan tavaransa Kirvestien talosta.

Jostain syystä minusta aina tuntui siinä kohtaa tekstiä siltä kuin paikallislinja-auto olisi kaartanut ihan liian kovalla vauhdilla johonkin Tampereen katukurveista. Vatsaa väänsi.

Kun luin Päätalon kirjoittamaa versiota avioliitosta säkättävän Lainansa kanssa, olin Päätalon puolella. Kiukutti ja ajattelin, että seksi ei voi olla noin traumaattista, mutta Timonen on luonut Lainalle traumaattisen menneisyyden, syyn pihtaamiselta tuntuvaan käyttäytymiseen. Lisäksi Lainan parhaan ystävän siskon, Sallin, temppu ystävättären miehen viettelemiseksi, oli yksinkertaisesti karmiva.

Munat olisi pitänyt leikata sellaiselta aviomieheltä kuin Päätalo. Toki elävä elämä on mutkikkaampi. Laina pelkäsi lasten saamista. Hän ei ehkä kyennytkään saamaan lasta ja aviomies halusi lapsia. Toisesta avioliitosta kirjailija sai toivomansa. Syntyi kaksi tytärtä.

Kahlasin Ritva Ylösen Päätalo-elämäkertaa pitkälle, mutta koska siinä ei ollut kirjailijan naissuhteista, ajattelin, että ei rakentaminen minua niin edes kiinnosta ja hautasin elämäkerran kirjastoni Päätalo-osastoon. Kirjailijan naissuhteista kirjassa on, mutta vasta sivulla mitä lie (puolivälin jälkeen, etsin tähän sivunumeron joskus).

Maritta Lintusen Sadan auringonkierron kuuntelin ajaessani Helsinkiin Mariaa hakemaan. Romaani oli hirmu hyvää ihmiskuvausta ja nyt pelkään, että innostun Lintusen ihmiskuvauksesta liikaa ja alan kuunnella hänen aiempia romaaneitaan. Niitä on liuta.

Minulla kun on nyt tämä Õnnepalu-homma kesken. Leelo Tungalin Toveri lapsen meinasin jossain vaiheessa lukea.

Sadassa auringonkierrossa jäi kiinnostamaan nuoren Sepon iskenyt vanhempi nainen. Hän oli paikkakunnalle muualta tullut äidinkielen opettaja. Suhde sai jollain lailla alkunsa noin 1977 ja sitten seurasi monta vuotta tyytymistä. Pariskunta meni naimisiin vuoden 1986 jälkeen, sillä vaimo halusi säilyttää sukunimensä. Laki siitä, että nainen sai sukunimensä säilyttää, tuli voimaan vuonna 1986.

Piti kuunnella kohta toiseen kertaan, sillä siinä kirjailija mielestäni vähän liian innokkaasti nopeutti kertomaa. Tuli liian monen vuoden hyppäys. On sanottava, että Lintunen kuvaa musertavasti avioliiton laatua: pariskunta meni lopulta naimisiin, mutta se oli enemmänkin tyytymistä. He tyytyivät toisiinsa, vaikka suusanallisesti vihkikaavassa lupasivat tahtoa rakastaa toisiaan.

Samastuin äidinkielen opettajaan. Jotenkin. Sietämätön nainen. Niin olen minäkin. En arvosta Matin murrepuhetta, vaan saan siitä harmaita hiuksia. Lisäksi Sadan auringonkierron ärsyttävä päsmärimaikka odotti liki koko avioliittonsa ajan entistä kumppaniaan hakemaan. Kun naiselle kirkastui, että oli kuvitellut koko jutun, iski syvä masennus.

Nainen ei tietenkään kertonut aviomiehelleen, mistä masennus johtui. Silloin viimeistään suhde kariutui, mutta loppunäytös oli myöhemmin. Riipaisevaa. Satuttavaa. Huonon avioliiton terävä kuvaus puhutteli kovasti.

Avioon menemisen liiallisen nopeutuksen lisäksi toinen asia, josta löysin Sadassa auringonkierrossa huomauttamista oli, että murrehehkutus meni romaanissa aavistuksen verran yli. Lintunen siteeraa Matti Pulkkista siitä, että murre on sydänpuhetta. Juu, niin varmaan on, en kiistä tätä, mutta kielikuvia tuli liikaa peräjälkeen.

Lintunen kirjoittaa, että nurmeslaisten sanat olivat hedelmöittyneet hiljaisten jokivarsien mutkavaahdossa ja niihin uuttui tummuus soiden pimeydessä uinuvista tuhatvuotisista liekopuista. Taidan olla oppinut puhumaan liian lännessä, sillä en ymmärrä ihmisiä, jotka uuttavat jotain öllöä suolimaa puheeseensa. Yöks