Pasi Huttunen on lukenut Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjät ainakin melkein kokonaan!

Venäjän metsästäjät on antieräkirjallisuutta

pe 5.1.2024

Tänä aamuna, kun avasin puhelimen katsoakseni, mitä kello on, avasinkin vahingossa whatsappin ja sitten vasta silmäni. Tikkisen Hannele tiedotti Savon Sanomien Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjät -arviosta.

Luin arvion heti. Olen kaikesta muusta samaa mieltä kriitikon, Pasi Huttusen, kanssa paitsi siitä, että kirja ei olisi palkinnut useamman lukukerran vaivaa. Kylläpä palkitsi. Kun pääsin ensimmäisen ja toisen kierroksen ärsytyksestä, kirjasta avautui kokonainen maailmankaikkeus.

Tai ei! Ei vain yhtä, vaan useampi.

En tosin ymmärrä vieläkään, miksi Tossavaisen romaanissa piti olla juoni. Ehkä kaunokirjallisuudessa pitää olla. Kaikki mikä Venäjän metsästäjissä minulle oli merkittävää, oli siinä ikään kuin riippumatta juonesta.

Syytän kuitenkin itseäni hieman siitä, että ymmärsin romaanissa seikkailevan kolmikon palanneen samaa reittiä pitkin Pomodinosta Pietariin kuin tulivatkin ja luulin heidän ylittäneen Volgan. Olisin kaivannut romaanin alkulehdille samanlaista karttaa - vaikka naivistista - kolmikon matkasta kuin oli Tõnu Õnnepalun Paratiisissa.

...

Feuerbachilaisessa siassa, kuten Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemassa, juonta ei välttämättä ole. Toisaalta kirjailija Tossavainen on kerran jo kirjoittanut oman Romaanihenkilön kuolemansa. Se on Kuoharit I - III.

Ehkä Tossavaisen piti kirjoittaa juonellinen feuerbachilainen sika.

Kuoharit kolmine osineen kestää pitkään. Isältä pojalle. (Tässä tapauksessa toivon, että äidiltä tyttärelle. Jotta tyttäreni ymmärtäisivät äitiään, toivon jomman kumman heistä lukevan Kuoharit. Siellä on heidän äitinsä, isänsä, isäpuolensa ja Lapinlahden elämäämme varjostanut aivan absurdi ilmiö, perseeseen liimautuva Lastun savusaunatonttu (Kuohareissa saunatonttu, oikeasti tomppeli s. 33). Onneksi savusauna on palanut käyttökelvottomaksi.

Leikki sekä vittuilu sikseen ja pylly pois tyynyltä (sekä saunatontun käsi aviomieheni munista.) Kuohareissa oli esimerkiksi Matti Pulkkista sen verran kuin suosiolla kirjailijasta saa irti ilman elämäkertakirjoittamisen apurahaa. Panen käteni joka ilta hartaasti (en sentään ihan joka ilta aviomieheni kalsareihin, nyt kuulen Lapinlahden kirjaston koneelta  ikineitsyen nyyhkytystä) vaan ristiin ja uskovaisena rukoilen, että Jouni Tossavainen vielä joskus intoutuisi omalla introvertilla tavallaan syventymään oppi-isänsä Matti Pulkkisen elämään, aviolittoon, uraan, alkoholismiin, kieleen, vaikenemiseen ja afaasiaan.

Tai voisivatko Maritta Lintunen ja Jouni Tossavainen yhdessä kirjoittaa Matti Pulkkisesta vaikkapa kirjeenvaihtoelämäkerran? Lintunen lainasi Sadassa vuodenkierrossaan Pulkkista: "Murre on sydämen kieli." (En pysty tätä nyt tarkistamaan, mutta jotain sinne suuntaan). Lintunen käytti lyyrisiä kielikuvia, joiden uskon näppäilevän kielen hermolankoja Tossavaisessa. 

Oivoi, hermolangat, ei minun kannattaisi edes koettaa kielikuvallisen kaunokirjoittamisen genreä. Arvelen, että Tossavainen tajuaa Lintusen kielen nyansseja, jotka syntyvät tuhatvuotisien suohautojen liekopuissa ja Nurmeksen jokien mutkavaahdoissa.

Pulkkinen aloitti lyyris-kielikuvallisen kielen käytön esikoisromaanissaan Ja pesäpuu itki.

Lintusen Sadassa vuodenkierrossa esiintyykin oikea Matti Pulkkinen, joka oikeasti on esiintynyt Nurmeksen kirjastossa esittelemässä esikoisromaaniaan. Romaanihenkilön kuolemassa tulee sitten vähän niin kuin ohimennen selko esikoisromaanin nimen kaksoismerkityksestä.

(Ihan sivuhuomautuksena. En usko, että Jyrki Lehtola, sianhoito-opasheppu, edes luki Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa ammoin. Markku Eskelinen oli sen saattanut lukea, mutta Lehtolan lukeneisuutta epäilen vahvasti.)

...

Kirjailija Tossavaisen Venäjän metsästäjissä parasta oli kielen pohtiminen. Sen Tossavainen aloitti Kuohareissa ja Venäjän metsästäjissä hän jatkoi ajatusta esseihdinnällään  äpäräkielestä.

Äpäräkielitermin Tossavainen pani Venäjän metsästäjissä komilaisen Anatolin suuhun. Lisäksi Tossavainen pudottelee romaanitekstin joukkoon komin kielisiä sanoja, kuten parma tai voipöl.

Ihan innoistuin ja luin Paula Kokkosen komin kielestä kääntämän kertomuksen kaukaisista ajoista "Vähä-Permin poika Tikö". Olisipa palkitsevaa opiskella suomen sukulaiskieliä. Tulisi vähemmällä tuskalla hyviä kokemuksia. Esimerkiksi wikipediasta lukemani siivu Jirkapista, myyttisestä hahmosta alkaa ihan ymmärrettävästi: "Ühten kerdan Jirkap nägui..."

Kappaleen alun voisi kääntää näin: "Näkipä Jirkap kerran..."

Poden edelleen sitä, että tahkosin venäjän kieltä vuosikausia ja vasta Konevitsan luostarissa kesällä 1993 aivoistani kuului blumbs ja taisin yht´äkkiä kuulemaani. Oli äärimmäinen pakko, sillä olin tulkkaamassa venäjänkielisestä turistiselostuksesta Sortanlahden kylän nimen alkujuurta ranskalaiselle rouvalle englanniksi.

Rouva ei ymmärtänyt sen enempää venäjää kuin englantiakaan. Käytin tulkkauksessani apuna tukiviittomia. Ei! Ne olivat tukihuitomia. Elehdin koko kropallani, kuinka pirut lensivät Sortan- eli Pirunlahdesta tiehensä variksina.

Oikeastaan tanssin koko turistikierroksen tulkatessani venäjästä englantiin. Ehkä liike avasi aivoratani.

Voi peräpukama! Jouni Tossavainen teki sen taas. Etänä. Lähdin kiskomaan jotain lankaa Venäjän metsästäjissä ja päädyin omiin tulkkauksiini. Pasi Huttunen jättäytyi Savon Sanomien arvostelussaan romaanin aiheuttaman ärtymyksen tasolle.

En siitä häntä syytä. Se, mitä Mullikka-arvostelun (pitää tsekata, onko arvio myös Karjalaisessa) merkkimäärärajoissa voi sanoa, on rajallinen eivätkä palkkiot rohkaise lukemaan arvosteltavia tekstejä moneen kertaan.

Minähän kerran ehdin jopa palauttaa Venäjän metsästäjät kirjastoon enkä olisi sitä lukenut, ellen olisi saanut kirjaa kirjailijalta suoraan syliini Kirjakantti-lauantaina Kuopiossa. Pakkohan se oli lukea. Ensin kerran, sitten toisen ja jotkut kohdat ehkä viiteenkin kertaan.

Venäjän metsästäjät on vaikea kirja. Se on takkuinen ja sykeröinen. Jostain syystä Tossavainen halusi punkea siihen kaiken, kuten viheliäisen Makkarakaupungin Novapoliksineen, ja Kuopion Konttilankin keisi romaanista taisi löytyä (360 -361).

Pitää vielä tutkia Tossavaisen kirjoittama Sulo L. Silosta ja tämän mummovainaan asumisesta Mäkitorpassa. Onko Mäkitorppa nii ku Konttila? Ja kukaaaa vitun Sulo L. Silo, Puupponenko? Simo Puupposen Siunattua hulluutta vihaan yli kaiken. Tossavaisessa ärsyttävintä on kuurupiilo. Hän kirjoittaa jotain tarkoituksella hämärää ja sitten ikään kuin pilkkaa lukijaa siitä, miten tyhmä tämä on.

....

Pasi Huttunen pitää Savon Sanomien Venäjän metsästäjien Jussia Johan Bäckmanin näköisenä Kremlin kellojen soittelijana. Sanoisin, että Jussi on ristisiitos Janne Saarikivestä (viittaus Jussin teologian opintoihin ja housuihin), Johan Bäckmanista (Putin-hörhöliini) ja vähäsen Pekka Ervastista (eräkirjailija).

Huttunen kirjoittaa, että Tossavaisen romaani polveilee aivan liikaa muissa teemoissa, jotta se olisi eräkirjallisuutta. Niin. Venäjän metsästäjät on antieräkirjallisuutta. Eihän siinä ammuttu kuin yksi metsästysaselaukaus ja sekin, kun Tossavaisen olettamani alter ego Pekka (minä Pekkana tuli monta kertaa mainituksi romaanin alussa) "pyörähti" komilaiseen metsään ja hänen oli hälytettävä apua.

Pekka eksyi ja minäkertojan oli ammuttava laukaus, jotta Pekka ei olisi jääny metsänpeittoon. Tämä juuri on äärimmäisen kiinnostavaa. Kirjassa on minä. Minäkertoja ja minä on Pekkana. Nyt tarvitsisin psykoanalyyttistä kirjallisuustutkimusta! Help! Lähin opaskirja siitä löytyisi Vaarakirjastonverkosta ja muistaakseni Joensuusta.

Varaan sen heti, kun pääsemme Pohjois-Karjalan osuuskaupan piiriin Rautavaaralle!

Romaanin alkupuolella oli myös minä-Pekan ja ehkä jopa minä-Timon sekä Jussi-Janne-Johan-Pekan dialogia siitä, miten nuoret miehet metsästävät ja into ampua jotenkin hiipuu. Onko tämä Tossavaiselta itseltään?

Huttunen ärisee arviossaan myös siitä, että Tossavainen änkeää jokaiseen lauseeseen vähintään kolme eri suuntaa aivan erilaisista konteksteista. Huttusen mielestä Tossavaisen pakka ei pysy koossa.

Joo, niin, ei pysy. Ei ole tarkoituskaan. Saman kuin Huttunen huomasi ammoin Matti Mäkelä arvioidessaan Kuoharit Hesariin. Mäkelä piti Tossavaisen moninaista lausetta aitosavolaisena kiemuraisena ja kerroksellisena ajatteluna.

Niinhän se on. Venäjän metsästäjät ei olekaan tarkoitettu kalikkaprosaismin ystäville. Minä esimerkiksi olen eikä Tossavainen ole kirjoittanut romaania kaltaisiani varten. Siksi haluan yhä uudestaan ja uudestaan selata sitä.

Tiedostan sen, että olen aivan liian Länsi-Suomessa puhumaan oppinut. Huomasin sen kuunnellessani Maritta Lintusen kaunista kieltä Sadasta auringonkierrosta. Alan helposti kirkua, jos kirjailija lyyristelee mielestäni liikaa.

Puheessani kuuluu Imatran, syntymäkaupunkini, rytmi, toisin sanoen kalkatus, mutta myös päijäthämäläinen syy- ja seuraustylsyys. Savolaisten kanssa ei tule aika pitkäksi, sen sanon. Olen semmoisen kanssa naimisissa ja nyt Se alkaa keittää riisipuuroa. Menen herättämään Marian tai ainakin antamaan tytölle ensimmäisen varoituksen siitä, että tänäänkin on noustava ylös.

Sitä paitsi. Miksi Pasi Huttunen ei hurmioitunut Tossavaisen romaanin rauhallisesta loppujaksosta? Ehkä Huttunen on liian nuori ymmärtääkseen, miten vanheneva mies nolostelee rakastumisiaan. Tai sitten hän ei lukenut romaania loppuun.