Miksi hyökkäsin kuolleen kimppuun?

la 10.2.2024

Tottakai Olga-Tuula Ketosen kuolema oli järkytys. Ja uskon, että hän on poikiensa syntymän jälkeen aivan eri ihminen kuin esimerkiksi 1990-luvulla, kun tapasin Helsingin yöelämässä hänet ja ystävättärensä, joka opiskeli samalla tiedotus- ja viestintälinjalla Otavan opistossa kuin minä.

Olga-Tuula Ketonen oli opiskellut Otavassa aikaisemmalla kurssilla, oli jo töissä Ylellä Mikkelissä eikä minulla ollut häneen mitään kosketuspintaa hänen Mikkelin-vuosinaan. En ollut tippaakaan kiinnostunut radiojournalismista, seurustelin puumalalaisen yhdyskuntasuunnitteluinsinöörin kanssa ja aina, kun oli mahdollisuus, köröttelin Puumalaan jäisillä linja-autoilla poikaystäväni luokse.

Seurustelumme kesti linjan reissun Berliiniin sekä Otavan opiston viimeisten päivien täydellisen sekoamisen. Me kaikki pariuduimme hysteerisesti. Juu, seurustelumme kesti, sillä en kertonut opiskeluvuoteni viime vaiheista poikaystävälleni.

Olga-K:n 1990-luvun bestis oli hiljainen älykkötyttö meidän linjalta. En muista sanoneeni hänelle mitään, mutta ei hänkään sanonut mitään minulle eikä siinä ollut ongelmaa. Olimme täysin eri kuvioista. Minä olin eteläsavolaispullukka, joka luuli Miles Davisiä joksikin miksi lie urheilijaksi ja isäni ihaili yli kaiken Johannes Virolaista.

Meistä kaikista tiedotus- ja viestintälinjalla oli lukiovuosinamme tullut erityisiä. Minäkin olin debytoinut Puumala-lehden kesätoimittajana ja Hämeenkulman nuorisosivun toimittajaryhmässä ja olin tottunut siihen, että nimeni oli lehdessä ainakin kerran viikossa.

Kusen taso laski päässäni huomattavasti, kun törmäsin luokalliseen upeita tyyppejä. Tosin minulle piti ensin taiteen tohtori Pekka Makkosen sanoa, että näytän kännissä tyhmältä. Se oli aivan taivahan tosi. Olinkin oikein umpityhmä. Lisäksi alkoholi sai kieleni paksuksi ja aivoni toimimaan niin hitaasti, että lopulta lopetin alkoholin viihdekäytönkin. Tosin se oli vasta vuosien päästä.

Pahin pelkoni elämässäni on se, että paljastun tyhmäksi. Toisiksi pahin pelkoni on ollut, että olen mennyt naimisiin tyhmän miehen kanssa. Varmaan näin paljolti olikin. Tosin se, minkä tulkitsin mieheni tyhmyydeksi, olikin kokemattomuuta ja naiiviuden mukanaan tuomaa epätarkkanäköisyyttä. Sekä myös seurausta sovinnaisuudessaan tyhmistävällä paikkakunnalla elämisestä.

Mutta ei hätää enää. Mies lukee iltaisin minulle siivuja ääneen Suomen keskiajan historiaa.

Asuin jonkin aikaa Helsingissä 1990-luvun alussa ja olin niin yksin kuin ihminen voi olla. Otavan- ja Tampereenaikani kolmioasetelman bestis oli minut vaihtanut coolimpeihin tyyppeihin ja vaelsin yöelämässä kapakasta toiseen - etsin tietenkin isää tuleville lapsilleni, sillä myös Rakkauteni Julma Valtikka oli minut hyljännyt.

En vain millään meinannut löytää yhtä isonenäistä ja lyhyttä miestä. Piti päästä rakastelemaan seisaallaan ilman korkokenkiä tai jakkaraa. Onkos sentimentalia nyt merkinnnästäni tarpeeksi leikattu?

...

Joka tapauksessa. Oli kesä 1990 ja muistan raivanneeni tien täpötäyessä helsinkiläisessä kapakassa baaritiskille. Olin ahdistunut, minulla oli hirveä hiki ja vihasin ympärillä vellovaa coolia väkeä. Olin niin väärässä paikassa kuin lettipäinen maalaistyttö pellon laidalta voi vain olla. Tiskillä notkui kaksi tuttua hahmoa: televisio- (tai radio)-tähti, tätä en tiedä) ja älykkötyttö meidän tiedotus- ja viestintälinjalta.

Olin ihan into pinkeänä. Kiva nähdä, muistatteko Otav... kävi niin kuin DDR:ssä muinoin, kun radiosta kuuli tavu: Ulb.... (Tiedättehän vitsin: "DDR:ssä keksittiin uusi ajan mittayksikkö. Yksi Ulb tarkoittaa sitä aikaa, joka kuluu radion sulkemiseen siitä, kun radiossa sanotaan: "Seuraavaksi puhuu SED:n puoluejohtaja Walter Ulb...").

Ylen julkkistoimittajat käänsivät minulle selkänsä. Jäin vielä vähäksi ajaksi nielemään kyyneleitäni heidän tuoppiensa ylle taipuneiden selkiensä taaksensa ja yritin: "Mutta hei, muistatteko vuonna 1984 Mikkelis..." 

Nyt tajuan, että olisin voinut loukata tähtitoimittajia verisesti. Olisin voinut vielä huutaa niin, että muut baaritiskillä notkujat kuulisivat: "Heeei, siinähän te keskipohjanmaan tytöt olettekin! Muistatteko, kun Mikkelissä vuonna 1984....?"

Silloin päätin, että äkkiä vittuun Helsingistä, maksoi mitä maksoi. Olin jo siihen mennessä käyttänyt kaikki Sanoma Aikakakauslehtiyhtiön lentomäärärahat. Lentelin ympäri Suomea haastattelemassa kiinnostavia ihmisiä, jotka asuivat muualla kuin Helsingissä, kuten tutkija ja poromiehen vaimoa Kaisa Korpijaakko-Labbaa Enontekiöllä tai päässyt kolttien asutusjuhlassa katsomaan, kuinka jonkun toimittajan lapset liitettiin asutusjuhlan yhdeydessä ortodoksiseen kirkkoon ( - siis miten tämä juttu liittyy Eila-Maija (os. Saksa) Mirolyboviin? Onko hän ollut joskus Näkkäläjärvikin? Olenko nähnyt unta? Help!)

Joka tapauksessa se, mitä silloisessa Helsingissä oli, ei ollut mun juttu. 1980-luvun lopulla ei ollut mamuja, ei venäläisiä, ei somaleita, ei mitään. Helsinki näyttäytyi minulle aivan sietämättömän tylsänä paikkana. Eivätkä puna-vihreät nuoret ihmiset lojuneet Hesperian puistossa nurtsilla rennosti. Toinen toistaan kylmemmät hahmot liitelivät haamujen tavoin kapakasta kapakkaan ja joka toisessa kapakassa istuivat Arto Melleri ja hänen vaimonsa Nadja Pyykkö oman seurapiirinsä ympäröimänä.

(Tosin oli jo kapakka nimeltä Havanna, mutta sen tajusin vasta just ennen kuin lähdin Moskovaan. Kesällä 1991 olin jo uiskentelemassa helsinkiläis-bolivialaisessa yhteisössä, vieraanani kävi syyrialainen Bassam Kassam ja olin saamassa prinsessahäät arkkikuopiolaisen miehen kanssa.)

....

Olin jo 1980-luvun loppupuolella Tampereella tajunnut, kenen puolella olen. Tajusin sen viimeistään, kun nuoret vihaiset miehet Jyrki Lehtola ja Markku Niiku Niiku Eskelinen julkaisivat Jälkisanat/Sianhoito-oppaansa.

Nyt kyllä esseisti Antti Hurskainen narahti pahasti. Hän ei ole lukenut Eskelisen Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Kaikkien eristyvien, elämänkielteisten ja ihmisvihamielisten nuorten kirjallisuusmiesten tulee se lukea, koska kirja kehuu lapinlahtelaislähtöistä Gerry Birgit Ilvesheimoa. En kieltäytynyt aseista unohti lapinlahtelaisten kirjailijoiden joukosta Gerry Birgit Ilvesheimon kokonaan. Ilvesheimolta on tulossa lapinlahtelaiseen historiaan syventyvä romaani ja Hurskaisen kyllä tulisi lukea edes se, ellei sitten ole kiinnostunut raiskatun nuoren naisen jäätyneistä häpykarvoista hienona tehokeinoina julmassa romaanissa.

Tai mistä minä tiedän, millaisia jäätyneitä karvoja Ilvesheimo tulevaan romaaniinsa sisällyttää. Ja Hurskaisella oli Kuihtumisessaan jokin absurdi ukki pakastimessa -episodi. Ties vaikka Hurskainen olisi ammentanut Kuihtumiseen aineksia Ilvesheimolta.

Tulin Heikki Turusen maailmasta. Vanhempieni kirjahyllyssä oli vierekkäin Pellervo-seuran maamiesoppikirjoja, Valittujen Palojen lääkärikirja, pitkä rivi Kalle Päätaloja ja Heikki Turusen Maan veri. Varmaan oli muitakin Turusen romaaneja, mutta Maan veren jostain syystä muistan.

Sianhoito-oppaan kohun jälkeen inhosin Lehtolan ja Eskelisen idolia Matti Pulkkista jo valmiiksi. Inhosin ja koetin monta kertaa lukea Romaanihenkilön kuolemaa. Pysähdyin aina sivulle 80 tai jotain. Kirja oli mielestäni ilkeä ja jokin siinä mätti.

Romaanihenkilön kuolema oli lopultakin tendenssiromaani, mutta jos olisin lukenut sitä pidemmälle, olisin huomannut, että romaani kertoo saman tarinan kuin Heikki Turusen romaanit: maaseudun liikaväestöstä ponnistaneen miehen kasvukivusta.

Arvelen, että ainakaan Jyrki Lehtola ei ollut Matti Pulkkista lukenut riviäkään.