Valitsin Rautavaaran helluntaiseurakunnan 65-vuotisjuhlat pääministeri Petteri Orpon sijaan

su 11.2.2024

Ajattelin, että käyn Rautavaaran helluntaiseurakunnan 65-vuotisjuhlissa ja menen sitten Tiilikkaan kuuntelemaan, mitä pääministeri Petteri Orpo (kok.) lupaa rautavaaralaisille. Jäinkin sitten hellarijuhlille, sillä muistin, kuinka olen inhonnut toimittajia, jotka laukkaavat viikonloppuvuorossa tilaisuudesta toiseen.

Vähän aikaa siellä ja vähän aikaa täällä. Napataan kuva ja eteenpäin. Pinnani kärähti muinoin Matti ja Liisa -lehden sijaistajalle, joka istui vähän aikaa johtamassani vammaisneuvostofoorumissa Jussinpihassa ja soitti sitten jälkikäteen, mihin tulokseen foorumissa tultiin.

Taisin tiuskaista poloiselle, että vaikka olen itsekin toimittaja, ei minun tehtävänäni ole tehdä hänen työtään. Olisit istunut foorumin loppuun ja jos jäi jokin epäselväksi, olisit soittanut alustajalle - muistaakseni oli kyse vammaisten työllistymisestä ja asiantuntijana oli työkkärin edustaja.

Matti ja Liisa -lehden toimittajien kiire oli kyllä jossain vaiheessa ylhäältä ohjattua. Se oli osoitus huonostaa johtamisesta ja laajalle pikku lehtiin levinnyttä paniikkia siitä, että kohta palli tutisee, jos ei performoi hengenhätää.

Ilmiö on yleinen nyky-Suomen työelämässä.

...

Se, että ylipäätänsä osuin hellarijuhlille, oli kummallinen sattuma - ehkä johdatusta.

Keskiviikon vastuullisuuspäivässä Metsäkartanolla taapersimme tulipalopakkasessa turvekammille ja saimme käsityksen siitä, miten saadaan luontoyhteys. Poimin hellarijuhlafleijarin luontoyhteysharjoittelukävelypolulta.

Luontoyhteyskouluttajana meillä oli Tanja Liimatainen. Hänen tittelinsä näyttää olevan nuottakoordinaattori ja tehtävänään sosiaalinen nuorisotyö. Nuottakoordinaattori antoi pikku lappusen luontohaastattelusta ja olisi oikeastaan ollut kiva tehdä tehtävä, sillä kun elinkeinopäällikkö Tuula Palojärvi sai tehtävälappusen luettua, hän kertoi tehneensä vastaavan harjoituksen 1990-luvulla ja olleensa silloin voikukka.

Meitä nauratti, sillä ajatus auringonkeltaisesta voikukasta tuntui polttavan kylmästä ilmanalassa kaukaiselta. Olisin halunnut toimia haastattelijana, mutta en luontoyhteysmielessä, vaan käyttänyt haastattelua lyhytterapeuttisena harjoituksenani.

Etenkin kysymyspatteriston seitsemäs kysymys kiehtoi. Mikä on tulevaisuuden unelmasi?

Harjoituksen tekemiseen oli kuitenkin aivan liian raaka ilma. Turvekammissa maistelimme murutaikinamuikkuperunakukkoa, Metsäkartanon tuotekehitystä. Muikkuperunakukkoset muistuttivat ulkoiseltaan muodoltaan Savonlinnan kansallisruokaa, lörtsyä.

Join teetä ja rautavaaralainen hunajantuottaja kehotti minua ujosti katsomaan, mitä teen kanssa oli tarjolla. Olikin hänen tuottamaansa hunajaa. En tajunnut, sillä luulin paikallishunajan olevan toisennäköisessä pakkauksessa.

Pakkaus oli nerokas ylösalaisin (tai oikeinpäin, kuinka vain) säilytettävä purtilo, joka on käytännöllisempi kuin perinteinen hunajapurkki - lasisesta puhumattakaan.

Turvekammissa oli mahdollisuus kiinnostaviin keskusteluihin.

....

Hellarijuhlafleijari tupsahti turvekammipolulle neniemme eteen. Sen poimi maasta kunnan elinkeinotoimistotyyppi Markus Rönkkö, Muuruveden lahja Rautavaaran kunnalle. Hän sanoi, mitäs lentolehtisiä täällä leijailee. Otin fleijarin ja katsoin sitä kiinnostuneena. Taisi pudota KD-Ilkka Roiniselta, tuumasin ääneen ja mietin, pöllinkö lappusen vai palautanko sen omistajalleen.

Palautin omistajalleen, joka sanoi, että sinullehan se oli tarkoitettukin. Fleijarin mukaan luvassa olivat kaksipäiväiset kekkerit ja etenkin sunnuntain osuus kiinnosti oitis: herätys paikallisena ilmiönä.

Tätähän me kesällä 2021 Rautavaara-päivien oheistapahtumana Matti Pulkkisseuroin pohdiskelimme. Meillä vieraana olivat kirjailija Jouni Tossavainen ja Rautavaaran luterilainen kirkkoherra Juha Luukkonen.

Tossavainen alusti kirjastaan Pojan usko. Se oli juuri ilmestynyt ja kertoi Paavo Ruotsalaisen pojan viimeisestä elonpäivästä. Moniäänisesti. Huh, kovin kovin moniäänisesti, juu. Juha Luukkonen kertoi Paavo Ruotsalaisen vaikutuksesta seudulla.

Olimme vähällä saada mukaan myös hell.srk:n pastorin Ilkka Roinisen, mutta seurakunnalla oli samaan aikaan omat menot. Kirjallisuusmatinean ajoitus meni meillä, miten meni, ei ihan optimaalisesti. Oli sukujuhlaa tai hautajaisetko oli, en muista, mutta kesät tuppaavat olla semmoisia. Kaikki on päällekkäin.

Kirjallisuusmatinea ryhtyi syntymään siitä, kun Lapinlahden osuuspankki oli sanomassa pulkkisseuran tilin irti. Tilillä oli hiljaista. Nostin rahat ja päätimme, että syömme ne. Tarkoituksena oli järjestää rahoilla pulkkisseuran viimeiset bakkanaalit tai syömäjäiset, mutta Rautavaaraltapa ei löytynyt pitopalvelua.

Oli ihanata, että hell.srk-pastorin Riitta-rouva tarjoutui keittämään matineassa keittoa, mutta onneksi hautasimme nopeasti keittoajatuksemme, sillä olimme ehtineet tilata paikalle leipomosta laatikoittain vastaleivottuja karjalanpiirakoita.

Heinäkuun 2021 alussa Rautavaarankin yllä oli aivan infernaalinen hellekupu ja olisimme ehkä aiheuttaneet keittoluonainamme matineavieraille ruokamyrkytyksen. Olimme juuri ostaneet pientilamme emmekä oikein tajunneet, mikä esimerkiksi polttaa sulakkeita koko ajan,

Pääsulake talossa oli liian pieni ja sekin oli yksivaiheinen.

 ...

Eilen kirjoitin aamupäivän merkintääni, sitten pikapikaa pesin tukkani käsienpesuhanan alla sekä pujottauduin lämpölegginsseihin. Ajoin tukka jäätyneenä suoriksi puikoiksi takaraivolle ja parkkeerasin Salen eteen auton siten, että nokkapellin saa hyvin ylös ja autoon tarvittaessa virtaa.

Laukkasin hellarijuhlille enkä ehtinyt lukea Pitäjäläisen toimituksessa majaansa pitävän Oivallusvaaran näyteikkunaa. Unelmissani on pitää Rautavaaran kirkonkylällä lojumispäivä ja käydä apteekissa, tutkimassa kirjaston poistohylly kunnanjohtajapariskunnan jäljiltä sekä tutustua Rautavaaran kanssalaisiin randomina.

Yhtenä iltana me semmoisen jo teimme. Sen jälkeen, kun olimme täyttäneet muiden yrittäjien kanssa yritysystävällinen kunta -kyselyn valtuustosalilla, sanoin Matille, että nyt. Hänen sukulaisensa olivat kutsuneet meitä kylään useasti.

Olin päivällä ostanut pussillisen sultsinoita Rautavaaran leipomosta. Matkalla Kaivikselle sanoin, että tässä se on, käänny tästä ja parkkeeraa tuohon. Marssin ovelle, kolkutin ja kysyin, onko täällä Matti Valkosen sukulaisia. Oli. Ja tuli kiva ilta.

...

Olen päättänyt. Jos ihmiset Rautavaaralla eivät halua tutustua meihin, ei hätiä mitiä, me haluamme tutustua heihin. Minulta meni liki kaksikymmentä vuotta hukkaan, kun odottelin kutsua Lapinlahden kulttuurikermaan. Viime kevään kummallisessa taidemuseoystäväkiepunnassa tajusin lopullisesti.

Ei onnistu, vaikka päälläni seisoisin tai tanssisin ripaskaa. Minä ja Lapinlahden kulttuurikerma emme mahdu samaan yhdistykseen. Ihan hyvä kokoonpano Taidemuseoystävien hallitukseen tuli. Tuli heti, kun älysin, että minua sinne ei kaivata.

Mutta ei hätää. Karut kokemukset ovat vain opetukseksi ja vanhan Aatamin (sisäinen paha sisu) innostamiseksi. Ei ole aikaa hukattavaksi ja jos Rautavaaralla jään odottamaan kutsua piireihin kaksi vuosikymmentä, saatan olla jo kuollut.

...

Kun sitten kapusin kunnantalokompleksin helluntaiseurakuntaportaita ylös, kuului salista haitarinsoittoa ja laulua. Askelma askeleelta jalat muuttuivat ensin punteiksi, sitten betonimöhkäleiksi.

Tuli muistuma toiseen Rautavaaran yrittäjien kokoukseen, johon osallistuimme. Emme tulleet paikalle myöhästyneenä. Kaikki istuivat Tiilikassa paikoillaan, melkeinpä nimetyillä paikoilla, ehkä jopa edellisen sukupolven aikaan nimetyillä paikoillaan - ja kun pääsimme kabinetin oviaukkoon, vastaan iski ilmapiiri, joka oli niin tiheä, että olisi voinut veitsellä leikata.

Kiljaisin ennen kuin astuimme sisään, voiko tänne jo tulla. Kaikki tuijottivat meitä. Ei ystävällisellä ja uteliaalla katseella, vaan lähinnä niin, että tänne ei uusia kaivata. Tajusin heti. Ilmapiiriongelma. Koetin hieroa juttua kasaan vuoden yrittäjäksi juuri valitun rouvan kanssa. Hän oli keskusteluyrityksistäni yhtä ilahtunut kuin olisin kaivanut rouvan kylkeä ohuen langan virkkuukoukulla.

Olimme keväällä olleet yrittäjien kevätkokouksessa Metsäkartanolla ja vähän väkinäistähän se oli. Ajattelin, että nooh, tulokkailla tuskin on mukavaa missään yrittäjäyhdistyksessä. Kukaan ei kysy ilahtuneena, että kiva, keitä ootte, mistä tuutte, minne ootte mänössä ja mitä on siun kassissais´.

Ah, niin. Ruokolahen yrittäjissä näin varmaan kysytään. Ikävöin eteläkarjalaisia. Kun Iisalmen yrittäjät kutsui vieraaksi Ruokolahden yrittäjät, menimme innolla yrittäjäiltaan ja rattoisaa oli. Ruokolahtelaiset täyttivät Seurahuoneen salin kalkatuksellaan.

Marraskuisesta murheellisesta yrittäjäkokouksesta kului puolisen vuotta ja tuli kevätkokouskutsu. Esityslistalla oli sihteerin erottaminen. Olin, että jee, syyllinen löytyi ja nyt sitten voidaan alkaa toimia kerta syntipukki on saatu ulos porukasta.

Kissankuset. Yrittäjäjärjestö happani happanemistaan. Olimme vielä elokuussa 2022 venetsialaisten liikenteenohjauksessa ja odottelin, milloin pääsemme tapahtuman jälkipurkuun sekä kiitosillallisille Tiilikkaan.

Ei ollut jälkipurkua eikä edes kiitoskahviviinereitä.

Sitten vielä onnistuin tyrkyttämään itseäni ehdolle yrittäjäjärjestön ehdokkaaksi kunnan hyte-ryhmään. Kukaan muukaan ei hyte-ryhmään halunnut, mutta pääasiaksi tuli, että sinne ei asetu ehdolle ainakaan se, joka haluaa.

Vähitellen ymmärsin, että yrittäjäyhdistys Rautavaaralla, vasemmistoenemmistökunnassa, on demareiden sisä- ja sukulaispiiri. Demarit järjestössä käyvät jäsentenvälistä sotaansa ja puolueiden jäsentenväliset mittelöt - OMG - eivät ole kivaa seurattavaa.

Niissä teurastellaan tovereita sumeilematta. Saman ilmiön olen ymmärtänyt olevan käsillä Rautavaaran lämpöosuuskunnassa.

Vassut eivät täällä paljon enää hämmennä. Heitä tuntuu vaivaavan senilisaatio. Kepulaiset ovat ilmeisesti olleet vuosikymmenet niin sivussa, että ovat alkaneet vain kuiskailla ujosti penkeistään, jos eivät ole hipihiljaisia. Kiva muuten, että saattiin keskustalainen kunnanjohtaja. Ehkä hän valaa elämäniloa ja - halua kepulaisiin.

...

KD:t ovat mysteeri. Täällä vaikuttavat kivoilta ja teräviltä, mutta KD:n maa- ja metsätalousministeri Sari Essayahin lausuma siitä, että Suomessa on liian helppo elää työttömänä, kuulosti lähinnä siltä, että KD haluaa niiiiiiin epätoivoisesti olla hallituksessa, että ovat unohtaneet kokonaan sosiaalisen omantunnon.

Hallitusneuvottelujen aikaan Essayahin leveää leikkaushymyä katsoessa aloin vähän inhota koko naista. Riikka Purran (vihersmoothiepersu) innon leikata ymmärrän. Mitä muuta persuilta saattoi odottaa? Pääasia, että huomio kiinnittyy maahanmuuttoon. Kirjoitinko jo fasistisesta mekanismista?

Toki inhosin Purraa jo ennen kuin alkoi silmät kiiluen luetella leikkausmiljooniaan.

...

Rautavaaralla oli yksi kokoomusrouva. Hän oli kiva. Mutta hän lähti pois. Jotenkin ymmärrän häntä.

...

Ennen kuin pääsin helluntaiseurakunnan portaita ylös, olin jo melkein kehittänyt paniikin. Ovella oli ystävällisen näköinen vanhempi herra. Hän kätteli tulijat. Ajattelin, että ehkä tänne uskaltaa tulla.

Riisuin takkini, lakkini ja lapaseni. Ripustin ne naulakkoon. Haitarin soitto jatkui ja väki lauloi voimallisesti. Kurkistin saliin. Ainoat vapaat paikat olivat toisella seinustalla. Hiivin tyhjälle penkille ja vips, joku toinen ystävällisen oloinen vanhempi herra kätteli taas.

Rauhoituin. Kaksi kättelyä. Eivät nämä vieraita pelkää. Takarivissä oli kolme romaniprinsessaa ja kohta saliin tuli ukrainalaisäiti ja tämän tytär. Aloin tulkata kuulemaani heille venäjäksi ja ajattelin, että ehkä minullekin tässä yhteisössä löytyy tehtävä ja paikka.