Antti Hurskainen paluu Peltoniemeen vihdoin  merkinnän keskivaiheilta loppuun - löytyy esseekokoelmasta En kieltäytynyt aseista

"Eurooppalaistyyppinen alkoholipolitiikka on monelle tappotuomio! (SS ke 6.3.2024)"

ke 6.3.2024

Ylä-Savon yhteisen maaseutulautakunnan entisenä jäsenenä (Feministisellä puolueella oli syksystä 2017 edustaja Ylä-Savon yhteisessä maaseutulautakunnassa) oli niin ikävä Vesa Kärkkäisen tekstejä ja kolumneja, että ehdin tilata Maaseudun Tulevaisuuden. Esimerkiksi eläin- tai lemmikkijutut eivät Maaseudun Tulevaisuudessa ole lässyttäviä eikä täynnään hassunhauskoja sanakiemuroita. Ne ovat asiallisia.

Eilen pikku kamarin uunia lämmittäessä luin maanantain Maaseudun Tulevisuudesta pikku uutisen siitä, kuinka koirankarvoja voi ripustaa linturuokinta-automaattiin linnuille ja oraville pesänrakennusaineeksi.

Tekstinpätkässäei ollut mitään keekoilua tai kikkailua. Siinä oli myös asiantuntijan lausunto, että ei ole välttämätöntä erotella koiraa harjatessa linnuille vain pehmeätä aluskarvaa. Kun sää lämpenee, meillä alkaa Pyryn takunleikkaus ja olemme tähän mennessä tuupanneet karvat tantereeseen; nyt voisin kehittää vaikka metallisesta sipulihäkkyrästä linnuille karva-automaatin.

Pitää myös muistaa ostaa talitinteille rasvapötkylä. Tänä aamuna aktivoin muuttolintusovelluksen puhelimeeni talven jäljiltä. Äänitin lintujen hentoa aamukonserttia ja sovellus tunnisti talitintin ja käpytikan. Talitintti ei laulanut edes savolaisittain titityytäpä hyvinnii tyy, vaan lintu soperteli ihan omiaan. Luulin, että kevään ensimmäinen muuttolintu on saapunut.

Käpytikan monotoninen äännähtely oli tuttu, mutta äänitin sitäkin. Parina aamuna olen kuullut palokärjen hakkaavan päätänsä sähkötolppaan. Minustahan on kehkeytymässä ihan tee se itse -ornitologi.

Kun olin saanut ensimmäiset Maaseudun Tulevaisuuteni tilaustauon jälkeen, olikin maanantaina Savon Sanomissa pitkä ja analyyttinen taustoitusjuttu maito-omavaraisuudesta ja siitä, että esimerkiksi Tervossa ei ole enää yhtään maitotilaa. Vesa Kärkkäisen kokonaisuuteen kuului myös reportaasi Varpaisjärven Ruostepuron jättiläistilalta.

Kaipaan Tuire Punkin kuvia. Hän sai maagista hehkua esimerkiksi syyskuun lopun alapitkäläismaisemaan jutun "Joonas Keijonen muutti perheineen anoppinsa luo kommuuniin" (SS 2.10.2024) kuvituksena.

Ruostepuro-reportaasi oli ihan jees, mutta kuvista puuttui jokin. Se jokin. Kuvaaja olisi saanut hieman tsempata apulantasäkkirivistöä kuvatessa. Kuvakulman hän olisi voinut valita toisin. Eikä pääkuvakaan säväyttänyt. Toki isännästä levittämässä kuiviketta lehmien alle saa kuvaan oivan diagonaaliliikkeen, mutta sama diagonaaliliike ja -linja on ihan liian usein maatilareportaaseissa.

Maaseudun Tulevaisuudessakin. Myönnettäköön.

Saapa nähdä, millaisia stereotyyppisiä diagonaalikuvia saan itse aikaan, kun menen Rautavaaran moottorikelkkatapahtumaan jälleenharjoittelemaan kuvaamista. Mutta. Minä yritän. Vilpittömästi.

Aamulla varhain raotin varovasti peittoa kylmentyneessä talossa (olin eilen unohtanut sulkea lieden pellit) ja hamusin käteeni puhelimen. Varhaisrutiinini on lukea Savon Sanomat heti, kun avaan silmäni, jotta ehdin reagoida Suomen Journalismin Adelaide de Saint Erasmon lehtikritiikkiviesteihin.

Meillä on ihana aamurutiini. Ihan kuin toimituksissa ennen vanhaan. Aamupalaveri, jossa käydään lävitse päivän lehti.

Silmäni avautuivat ja sydämeni alkoi takoa, kun pääsin Vesa Kärkkäisen kolumnia kohtaan:

"Enää ei holhota kuin ennen, vaan vastuu omasta alkoholinkäytöstä siirtyy kansalaiselle itselleen. Siinäpä kauniisti muotoiltu tappotuomio kaikille eskoille, jotka eivät kykene kantamaan vastuuta alkoholinkäytöstään."

Alkoholismi on sairaus enkä ymmärrä, miksi kaupoissa pitää edes olla vaikkapa limuviinoja. Näin pikku lapsetkin opetetaan meillä juomaan alkoholia.

Kiinnostavaa on, että Kristillisdemokraatit ovat hallituksessa. Käsittääkseni Sari Essayah (KD:n hymytyttöleikkaaja) ja Hjallis Harkimo (Nyt, naistenlehtimainettaan parempi) puhuivat presidentin- tai eduskuntavaalikampanjassaan yhteisessä tilaisuudessa jossain juuri alkoholin aiheuttamista ongelmista, mutta saatoin myös nähdä unta.

Ehkä se oli toiveuni. Luulin, että joku edes välittää.

Mutta eihän KD:lle ole mitään väliä. Pääasia, että on salkku. Jotain ristiriitaa havaitsen myös siinä, että Essayahin aviomies on Lapinlahden helluntaiseurakunnan diakoni ja käy välittämässä ihmisille ruoka-avustuskasseja.

Samaan aikaan rouva on vaalikonevastauksissaan sitä mieltä, että työttömyyskorvauksilla on liian helppo elää. Leikataan, leikataan, leikataan. 

Joka tapauksessa googlaamalla nousi EHYT ry:n toiminnanjohtaja Juha Mikkosen twiitti X:ssä: "Alkoholi on useimmilla hyvinvointialueilla suurin yksittäinen tekijä ennenaikaisesti menetettyjen elinvuosien taustalla (Lähde: FCG:n laskelmat)."

Olen perustanut muutaman toverin kanssa Ylä-Savon työväen raittiusyhdistyksen. Oli sillä ihan oikeasti muukin funktio kuin keksiä, miten voin virallisesti olla tekemisissä sonkajärveläisen kommunistijohtajan kanssa. Kutsuimme puhumaan EHYT ry:n silloisen toiminnanjohtajan ja olimme mukana valtaamassa Lapinlahden Meijerin seisaketta.

Seisakkeesta piti tuleman antiautoritaarinen, autonominen ja eurooppalaistyyppinen sosiaalikeskus. Niin siitä tulikin. Kesä 2008 oli ihana anarkistikesä ja kävimme muun muassa sodan vapaasta ilmoitustilasta Lapinlahden keskustassa.

Saimme kesällä 2008 kiinni kaksi nuorta älykköpoikaa. Nauratti, kun meillä Ylä-Savon subcomandante Marcosin kanssa oli hirmu huoli; tietävätkö poikien vanhemmat, keiden kanssa pojat ovat tekemisissä? Pitäisikö vanhemmille ilmoittaa?

Välillä tapaan toisen anarkistinuorukaisen äidin Lapinlahdella S-marketissa. Kun lähestyn häntä ja haluan rupatella, hän ei kuulu niihin, jotka koettavat piiloutua hyllyjen väliin. Ihanata, mutta nainen ei olekaan lapinlahtelainen. On Pohjois-Karjalasta. Sepä se.

Vapaan ajatustila- ja ilmoitustaulukamppailun hävisimme, mutta itse skaba oli hauska. Myöhemmin isäni serkku ja isosiskoni nuoruuden ihastus, kotiseutuneuvos Kauko Sorjonen ylläpiti jonkin aikaa Jyväskylässä kriittistä seinälehteä.

Me Meijerin ja ajatustilan valtaajat Lapinlahdella olimme etujoukkoja.

Itsenäinen ja antiautoritaarinen sosiaalikeskus Meijeristä sittemmin tulikin. Tuli, kun älysin vetäytyä puheenjohtajan paikalta päsmättämästä. Kiitokseni tässä yhteydessä, Pasi Tervolle. :D :D

EHYT ry:n toiminnanjohtajan slaidit minulla on edelleen tallella. Toiminnanjohtaja sanoi, että oikeastaan muuta keinoa alkoholin kulutuksen vähentämiseksi ei ole kuin korottaa hintaa ja samalla rajoittaa alkoholin saatavuutta.

Takamatkalta

Antti Hurskainen kirjoittaa En kieltäytynyt aseista -kokoelmassaan siitä, millaiselta takamatkalta lähtee pienen tunkkaisen paikkakunnan tunkkaisen keskiluokan jeppe kapuamaan kohti pääkaupunkikeskeistä kirjallisuustunkkaistoa. (s. 59)

Tunkkaisen paikkakunnan tunkkainen keskiluokka on minun termini. Hurskainen kirjoittaa keskiluokkaisesta perheestään lämpimästi, hyvä niin, onneksi hän ei jäljittele idoliaan Henrik Tikkasta - ja kivan tuulettavaa oli lukea, kuinka hänen vanhempansa suhtautuivat varauksella Lapinlahden kapeaan kulttuurieliittiin, joka kilistelee taidemuseon kesänäyttelyn avajaisissa.

Edesmennyt isänsä muutaman saunaoluen jälkeen suhtautui jopa avoimen pilkallisesti. Tässä Hurskainen käyttää ilmaisua osalta (s. 58). Paria sivua myöhemmin seuraa toimesta (s. 62). (Ovatkohan ne tarkkaavaisuuskompia vittupäälukijalle?)

Hurskainen huomauttaa, että tuntee kollegoja ja muita kirja-alan ihmisiä, joiden vanhemmat ja isovanhemmat ovat toimineet samalla alalla. Joukossa on esseistiä, kuvataiteilijaa professoria, kirjallisuuslehden päätoimittajaa ja kustantajaa.

Esseisti kuvaa isänsä ja äitinsä lapsuuden perheitä. Isän isän äiti Eeva oli saanut white trash -henkisen herätyksen ja oli halunnut antaa esseistin ukille nimen Felix. Huonosti kävi, sillä kirkonkirjoihin nimi päätyi muodossa Veilis.

Veilis Valter Hurskainen (s. 1921) kuoli kaksi vuotta ennen kuin hänen pojan poikansa julkaisi esikoisteoksensa Ozzytekstit.

No, hitto, onhan se Ozzytekstitkin luettava, sillä siinä Hurskainen kuvaa elävästi teini-ikäistä itseään, Ozzy Osbornen fanittajaa, päiväkerhosta saamineen ankh-risteineen (kuvaus ankh-rististä löytyy viitteistä) ja tee se itse tussilla -fanipaitoineen.

Kokoelmahan on suloinen. Esimerkiksi sivulla 111 Hurskainen maistelee sanaa confusion. Hän koettaa kääntää sitä tarkasti ja päätyy latinan kielen kautta siihen, että asiat eivät hahmotu tai ole hallittavissa. 

Ozzyesseissä on paljon alaviitteitä. Kivaa! Tästähän voi oppia! Oikeasti. Teoksen En kieltäytynyt aseista viides luku, jos prologi lasketaan luvuksi, on nimeltään Uusi esikoisteos. Siinä Hurskainen tosiaan sanoutuu irti esikoisestaan.

Totta tietenkin, että Ozzytekstit on monomaaninen monografia, mutta jos sen tarkasti lukee, voi siitä ammentaa kuusikymppinenkin kulttuurilehmä (termi kirjasta Kuihtuminen s. 41).

Uudessa esikoisteoksessaan Hurskainen viittaa suomalaiseen esseevihaan. En tunnista semmoista, sillä löysin esseegenren vasta, kun Hurskaisen mukaan kulttuuritaivaaseen ei enää esseistejä päästetty. Tiedä häntä.

Joka tapauksessa tuntuu kovin surulliselta, että Hurskainen nolostelee nuorena kirjoittamaansa. Hän haluaisi näköjään kuopata esseekokoelmansa Välinpitämättömyys ja listaa sieltä Uuteen esikoisteokseen esseen toisensa jälkeen, jonka haluaisi mieluummin unohtaa. Hurskainen ei mainitse viiltävää Jumalatonta saarta. Ehkä hän ei halua huomion kiinnittyvän siihen.

Minulla on Jumalaton saari kopiona. Lähetän sen pyynnöstä. Se kertoo rippileirihekumasta ja siitä, mitä tapahtuu, kun suljetaan hormonihöyryiset nuoret ihmiset yökuntiin eroottis-sovinnaiseen ja seksistiseen riiittiin.

Jumalaton saari tavoittaa myös sen, miten arkipäivän fasismi kehittyy. Se kehittyy muun muassa johtajaa nuoleskelemalla. http://www.piavalkonen.fi/blogi/2019-10-asta-leppa-osuu-naulan-kantaan-savyttomissa-sanoissaan

Hurskainen on riipaisevan rehellinen. Hän sanoi mielistelleen itsekin ja pääsi siten homofobiseen isospoikien sisäpiiriin, kunnes huomasi, että oli pudotettu joukosta.

Joka tapauksessa Hurskainen kirjoittaa esseekokoelmaansa En kieltäytynyt aseista Helsingin Kruunuhaan Vironkadulla kulmilla, jotka huokuvat runebergejä, penttisaarikoskia, jörndonnereita, edelfeltejä, estlandereita ja höijereitä.

Esseisti tuntuu rivien välissä kummastelevan. Miten hän täällä?

Esseisti tarkentaa nelivuotiaaseen pikku Annikseen, joka asuu samassa rapussa kuin on esseistin työhuone. Annis lähtee päiväkotiin samaan aikaan, kun Hurskainen tulee työhuoneelleen.

"On syytä olettaa, että Annis kasvaa taloudellisesti vakaissa oloissa, pääoman tai giganttisen velan siunauksessa." (s. 51)

Hurskainen päättää Annis-kuvauksensa siihen, että on turisti suomalaisen sivistyksen kehdossa, vaikka luo "sivistystä". Hän on junantuoma, joka spekuloi, saako kuka hyvänsä istua Ritaritalon penkille.

Hurskainen ei oikein viihdy. Hän tuntuu eristäytyvän. Löytää kyllä merkityksiä Lapinlahden Peltoniemestä. Ei kuitenkaan vihaa sitä, sillä asuinalue on lauhkea. (Minusta Peltoniemi on lattea. Liian lattea vihattavaksi. Ja liian lattea kaipauksen kohteeksi.)

Hän ei kuitenkaan halua käydä puolituttujen autofiktioteoksen julkistusjuhlilla, jossa "arvoyhteisö" on raamattuvyöhykeen jumalanpalvelusta homogeenisempi. (s. 78) Eikä hän halua antaa kollegiaalista palautetta, vaikka jonkun kirja olisikin hyvä. (Ihmisen ääni s. 41)

Miksi muuten? Hurskainen korskeilee olevansa kirjallisuuden vihollinen. Voi hevon helevetti, sanon minä, juupa juu ja voe poeka, poeka. Noh, Ihmisen äänessä sivulla 21 Hurskainen kanonisoi Haanpään, Kihlmanin, Krohnin ja Seppälän.

Eipä siinä. En kieltäytynyt aseista Hurskaisen ote pettää. Hän tulee lipaisseeksi. Ja lipomistahan esseisti tuntuu pelkäävän yli kaiken. Ehkä Väärninsaaren isospoikain saunailtojen jälkikauhussa.

Lips, lips, Hurskainen poimi sanaparin "hyvä huono" Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksestä: "Huonot tekstit ovat innostaneet Hosseinia, saaneet aikaan intohimoa, riemua ja myötätuntoa - eli hyvää." (s. 90)

Olen miettinyt, mihin suuntaan Hurskainen poseeraa. Tajusin suunnan. Tähän mennessä Hurskaisen uskonnollisissa esseissä on ollut kummallinen klangi. Ikään kuin pikku poika huutaisi hänessä. "Olen uskonnollinen, mutten halua samaistua lapsuuteni seurakuntaan, haluan päästä piireihin, pliis, päästäkää piireihinne, pliis, haluan minäkin päästä kurkkimaan mustelmia seksiaktin jälkeen. Cool."

Tulkitsen pikku lipsahduksen niin, että Hurskainen haluaisi olla yhtä cool kun Silvia Hoseini ja yhtä aikaa vastustaa haluaan. Tosin hän huomaa kauhean repivän ristiriidan; kirjallisuus on visto oopperan kaltainen yläluokkasignaali (s. 192)

Kokoelman En kieltäytynyt aseista esseessä Itikka hangella Hurskainen ei poseeraa. Hän kirjoittaa Helsingin yliopiston dogmatiikan professorista Osmo Tiililästä. Ja Mikko Joensuu-trilogiassaan Hurskainen kirjoittaa, että on matkalla. Uskoon. Suoraan ja vittuilematta.

Helluntaitaustaisen Mikko Joensuun Amen-levyt kuvaavat tulemista toiseen suuntaan. Pois uskosta. Joensuu-trilogiassakin Hurskainen päätyy mainitsemaan kuolleen isänsä. Isä tulee trilogian lopussa kohdassa Suvivirsi.

Antti Hurskainen ja Matti Pulkkinen

Oikaisen itseäni. Loukkaantuneena siitä, että esseisti Hurskainen ei tunnista kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimoa, Matti Pulkkisen nimikkoseuran viimeisintä (toivottavasti ei viimeistä) puheenjohtajaa lapinlahtelaiseksi kirjailijaksi - tai ehkä ei kirjailijaksi ollenkaan, kirjoitin 10. helmikuuta 2024, että hän (Hurskainen) ei ole lukenut Markku Niiku Eskelisen Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa.

On Hurskainen lukenut. Hän ei löydä Teuvo Saavalaista Eskelisen Raukoilla rajoilla -teoksesta. Minulla on hyllyssä Saavalaisen Ja poika vaikenee. En ole sitä lukenut. Sain sen ystävältäni Lasse Purhos -vainaalta. "Ollos iäti muistettu, Jumalan palvelija Lasse!"

Nyt iski ikävä. Ikävä Purhosen Lassea, Pennasen Kaijaa, Ollilan Alpoa ja kaikkia heitä kuolleita. Eläviä myös Konevitsa-porukoista.

Putosin entisestä ystäväpiiristäni, kun muutin Lapinlahdelle. Siinä kohtaa se tapahtui. Kun menin yhteen Matti Valkosen kanssa, olin ilmeisesti niin höyryissäni, että olisin myynyt vaikka mummoni, jotta olisin päässyt hänen kanssaan naimisiin.

Jätin ystäväpiirini. Tulin kosmisesti yksinäiseksi. Koetin parille ihmiselle sanoa, oltaisiinko ystäviä. Joillekin suoraan, joillekin epäsuorasti. Sain pakit. Niin ei ihmisiä lähestytä. Silti aina jaksan yrittää.

No, en nyt mene siihen, vaan siihen, että lopulta tajusin, miten ulkopuolisena pienellä paikkakunnalla tulee menetellä. Pitää mennä johonkin yhdistykseen ja pyytää sitten mukaan ihmisiä, jotka tuntuvat omilta.

Porvareilla on omat Rotarynsa, Leijonansa ja Zonta-naisensa.

Antti Hurskainen oli aseistakieltäytymisestä kieltäytymiskirjassaan sitä mieltä, että Matti Pulkkisella ei ollut enää lainkaan omanarvontuntoa, kun suostui Vasemmistoliiton kunnallisvaaliehdokkaaksi vuonna 2008.

Ah, mitä nuoren ihmisen (typerää) arroganssia. Pulkkinen kuulema epäonnistui kohtalokkaasti elämän ja taiteen repimisessä erilleen. (s. 62) Hurskainen mitä ilmeisemmin on loistavasti repinyt elämän ja taiteen erilleen.

Vaikuttaa hiukan siltä, että hän on lakannut elämästä. Tarkkailee vain. Toki jossain kirjassaan Hurskainen uhosi, että tosiaan on lakannut elämästä - keräämästä kokemuksia.

Tuli mieleen, että ehkä kannattaisi kokeilla kirjoittamista ilman viinaa.

Kannattaisi kokeilla elämää ja lakata narisemasta. Haloo, jullikka, sinulla on ihana kympin tyttö vaimona, joka käy töissä ja rahoittaa Kruunuhaan työhuoneen ja jos kympin tyttö romahtaa eikä jaksa, appi betalar. Jullikka, sinulla on kaksi poikaa ja mahdollisuus herätä kello viisi aamulla lukemaan.

On tosi rankkaa. Tooooosi.

Miten olisi elämä ilman viinaa? Terveisin raitis kulttuurilehmä (Kuihtuminen s. 41).

Hurskainen legitimoi viinan kiskomisensa sillä, että alkoholistikirjailija on uskollinen karkaavalle totuudelle. (En kieltäytynyt aseista s. 127). Hän väittää, että ilman alkoholin patologiaa kirjoittaisi huonommin.

En muuten usko.

Kerroin helmikuussa, että Matti Pulkkinen oli lähes aina mukana jossain jutussa, minkä minä olin milloin minkäkin yhdistyksen nimissä järjestänyt: oli Lapinlahden Venäjä-seuraa ja Kino Siréniä (yök, en haluaisi muistella tätä. Pakko joskus muistella, vaikka muistan sitten neiti Satiaisen, yök.)

Panin merkille, että Pulkkinen lähetti signaaleja. Hän haluaa tulla nähdyksi ja myös sanoa jotain. Näin, mutta pelkäsin. Ensinnäkin en ollut lukenut edes Romaanihenkilön kuolemaa sivua 80 pidemmälle ja toiseksi en tiennyt, miten kommunikoidaan afaatikon kanssa. Pelkäsin, että jos sanon jotain, en saa takaisin vastausta ja afaatikko loukkaantuu siitä, että hänelle on puhuttu.

Tyhmä pelko.

Matti Pulkkinen tuli myös Taidemuseo Eemiliin (ehkä Eemil oli silloin vielä nimeltään Lapinlahden taidemuseo, minusta Eemilit ja Malvat ovat vähän no, teennäisiä, Malva ja Oodi tosin menevät, sillä niillä on valtakunnan julkisuus, mutta Eemil, ei vidu, noh...) ..., kun taidemuseolla oli Anni Silmäpussi-Sinnemäki (pj. vihr.) ja kaksi tunnustuksellista vihreää, Matti Pulkkinen sekä kuskinaan naapurinsa Ari Ruotsalainen (Gerry Birgit Ilvesheimon eli Ritva Ruotsalaisen serkku) sekä minä.

Eduskunnassa oli meneillään keskustelu kauppojen sunnuntaiaukiolosta. Minä olin jo tuolloin sitä mieltä, että kaupat olivat aivan liikaa auki. Ihmisillä ei ollut paljoakaan mahdollista olla kuluttamatta.

Anni Silmäpussi-Sinnemäki oli sitä mieltä, että kauppojen pitää saada olla auki sunnuntaisin. Kukaan ei sanonut mitään, ei muistaakseni edes toinen tunnustuksellinen vihreä - vai sanoiko hän - hän on pastori. Toivottavasti sanoi.

Näin, että Matti Pulkkisen silmiin nousi surullinen varjo. Että tämäkin näistä oikeistovihreistä vielä. Vitun Kokoomuksen puisto-osasto, ajattelin minä.

Tajusin, että nyt taisi Matti Pulkkinen irrota vihreästä ajattelusta. Hänhän oli Pentti Linkolan perheystävä ja varmaan vähän tai paljonkin siihen suuntaan kallellaan.

Olivat tulossa kunnallisvaalit. Matti Kojon (sinivihr.) kanssa istuimme hetken Pubituurin yhteydessä olevassa pullakahvilassa - oliko se Pullapirtti? - olisipa pullaa nyt. Panin ohrauunipuuron leivinuuniin. Pitää tsekata, että se ei muutu tummanruskeaksi.

Kojo kysyi minua vihreiden kunnallisvaaliehdokkaaksi. En suostunut, sillä pidin sen hetken vihreitä onnettomana kokoomusjatkeena. Päätin siinä, että annan mieheni puolueelle Vasemmistoliitolle mahdollisuuden.

Ei olisi pitänyt antaa, sillä ei mennyt kymmentä vuottakaan, kun sain rangaistuksen mieheni varpaille astumisesta. Olipa Lapinlahden vasemmisto ry:n taloudenhoitajalla suu täysi perheenjäsentäni. Itkunsekainen tyrskähdys tähän.

Samalla Pentti Ryth (SKDL-vas.) keksi. Mennään kysymään Matti Pulkkista vassujen ehdokkaaksi. Minä houkuttelin vaaleihin mukaan myös reilu vuosi sitten kuolleen cp-vammaisen valokuvaajan Petri Väisäsen.

Peten hautaa etsiessä löysin sydäntalvella Lapinlahden hautausmaalta esseisti Antti Hurskaisen isän haudan. Löysin perhehammaslääkärini haudan. Hänen tietojensa viereen on kaiverrettu toisen vaimon tiedot - ilman kuolinpäivää.

Näistä parinvaihtajaisista kirjoitan vielä.

Joka tapauksessa luin pika pikaa muitakin Pulkkisen kirjoja kuin Romaanihenkilön kuoleman ja tein Pulkkisesta haastattelun Kansan Uutisiin. Kunnallisvaalien jälkeen otin Pulkkisen mukaan kaikkiin juttuihin, joita olin mukana järjestämässä.

Kävimme lisäksi Varpaisjärvellä Kaskikuusen kansalaisopiston avoimilla teologian luennoilla ja Nurmeksessa Bomballa ja tanssilavalla, jossa Pulkkinen oli nuorena hengaillut. Kotikylällään Pulkkinen ei halunnut käydä, sillä hänen lapsuustaloaan ei kuulema enää ole jäljellä.

Usein kirjoitin omalla kammottavalla lukihäiriöisen käsialallani Pulkkiselle viikko- tai kuukausiohjelman. Tänään tämmöistä ja haku Nummen vanhustentalojen parkkipaikalta kello jotain hyvissä ajoin.

Käytin Pulkkista Kysillä pääkuvauksissa ja ajelimme Kuopiossa uudella Saaristokaupungin asuinalueella. Ekskursiolla modernissa keskiluokan paratiisissa Pulkkinen keräsi voimia ja tuumasi afaatikon pitkän harkinnan jälkeen, että ... ja kaikissa näissä taloissa on samanlaiset tavarat ja mööpelit.

Kävimme kylässä kirjailija Jouni Tossavaisen luona. Toveri Tossavainen antoi Pulkkiselle mukaan Matti Saaren Haavikon näköisen miehen kirjapainoliuskoina. Ne jostain syystä lopulta päätyivät minulle. En muista, miksi, mutta luin Haavikon elämäkerran Pulkkisen liuskoista.

Pari kertaa liuskat levähtivät talomme yläkerrassa lattialle ja konttasin niiden perässä.