Antti Heikkisen Baarijakkaran herra B ja Mikosta vielä

Heikkisen Mummon paras kohtaus vihdoin tähän ja Anni Valtosen kirja-arvostelusta lopussa

su 26.5.2024

Sisko ei jaksakaan lähteä Juuan tiistaiseuran kekkereihin, sillä lähtö olisi ollut siskon näkökulmasta ennen kukon pieraisua. Minä heräsin ensin ennen neljää, sitten viideltä ja lopulta nousimme ylös kuudelta. Sisko soitti seitsemältä ja arveli herättävänsä minut.

Ei herättänyt, olin valmiudessa lähtemään Juukaan ja Paalasmaalle, sillä olin nukkunut kahdeksan tuntiani. Olin illalla jo Kovan viikon illan aikaan ihan tattis. Onnistuin väsymään fyysisesti, sillä pesin hirmuisen astiaerän. Vedet pumppasin ja rahtasin rantaan. Selkä ei enää ihme kyllä kiukuttele. Ehkä osaan nyt pumpata vettä niin, että en seiso pikkuruisesti kierossa.

Matti purjehti maailmalta saunan lämmitykseen. Olin luvannut siivota saunan ja lakaisin kyllä saunan lattian, mutta lauteet jäivät kuuraamatta sekä pikkuruinen saunakamari raivaamatta. 

En osannut ohjeistaa Mattia siinä, että saunan uuniin ei kannata panna tulta ennen kuin lauteet on pesty, sillä ei erkkikään pysty työskentelemään tulikuuman kiukaan vieressä. Sitä paitsi olen pienenä tyttönä peruuttanut kiukaaseen ja jouduin palovammojeni vuoksi Lahteen sairaalaan. Siellä toinen puoli minusta käärittiin rasvakääreisiin ja kesä oli pilalla.

Pääsin sofratulleineni sekä Ilomantsiin Paula-siskon luokse että Kosti-veljen perheen kanssa Puumalaan. Kesä oli ilmeisesti helteinen, koska minulla on kuvia, joissa on ihana kesäinen päivä hiekkarannalla ja bikinien lisäksi verhonani ovat palovammakääreet.

En olen koskaan ollut mikään uimari tai innokas kylpijä, mutta juuri sinä kesänä olisi pitänyt voida viilentyä järvessä. Olin erinäisissä sukulaiskokoonpanoissa mukana uimarannoilla.

Niinpä eilen lauteet jäivät niljanteisiksi. En halunnut polttaa takapuoltani. Pesen lauteet sitten kun on fiilis. Ehkä myös linnunkakat saunakamarin tai oikeastaan -komeron ovesta tulevat ennen saunakauden päättymistä pestyiksi.

Veistolastuja meillä on sytykkeiksi laatikollinen, säkillinen sekä Matin haravoima kasa saunan portaan edessä. Tottahan kasa piti siihen perustaa. Ilmeisesti minun kunniatehtäväni on siirtää kasa joko säkkiin tai laatikkoon.

Joskus. Haa! Tänään ehkä voisin käydä Nurmeksen Tokmannilla. Paula-sisko lahjoitti kolme pikkuruista joulukaktusta. Ne pitäisi siirtää uusiin ruukkuihin, muttei liian suuriin, sanoi isosisko, jotta kukkisivat. Pitää käydä ostamassa keskipieniä ruukkuja kolme sekä ehkä kukkamultaa. Meillä on vielä viimevuotista puutarhamultaa pari säkkiä ja kesäkukkamultaa. Kukkamultahan on tunnetusti erikseen.

Väisäsen Helkalta saamiini Saint Paulioihin pitää myös vaihtaa mullat. Ne viihtyvät hyvin pikku pikku pikku ruukuissaan. Uudelle rönsyliljalle keksin jostain ilmavan korin ja karvajuorulle on hankittava isohko ruukku tai kori.

Päätin, että säilytän kaikkia kirjojani Lapinlahdella. Järjestän kirjat kesäkuun alussa eri osastoihin, kuvaan osastot ja jos tarvitsen jotain, lähetän Matille kuvan ja annan koordinaatit. Saa tuoda tänne tarvitsemiani, kun käy suihkussa.

Tämä on tärkeä päätös. Nyt on niin, että en muista, kummassa kodissa on Antti Heikkis-kokoelmani. Itse asiassa täällä Rautavaaralla oli Mummo, sillä minun piti kirjoittaa siitä. Mummossa oli Suomen kirjallisuuden historian kaunein lempimiskohtauskuvaus, jossa lempijänä olivat vanha opettajamies ja nuori tyttö, opettajan oppilas.

Niin. Kirja lähti Matin mukana Lapinlahdelle muiden Antti Heikkisten luokse, joten en taaskaan pääse siteeraamaan kohtausta printistä. Selaan Storytelin e-kirjaa. Mummo-romaania en lukenut ensin sen vuoksi, että ei ollut mitään intoa lukea mummosta, joka pelkää kommunisteja.

Romaanista kustantajan tekemä nosto mainoslauseeksi karkoitti minut. Sitten ajattelin, että vitut, luen Mummon, jotta voin arvostella. Lopulta olinkin lumoutunut Heikkisen naturalistisesta kielestä. Mummon Maijan seksuaalista heräämistä Heikkinen kuvaa ihastuttavan verevästi.

Jännää. Jos Heikkinen kuvaisi nuoren miehen heräävää seksuaalisuutta, heittäisin kirjat seinään ja sanoisin yök. Kuvaamalla tytön tuntoja kirjailija etäännyttää. En näköjään ole johdonmukainen. Välillä minulle eivät etäännytykset kelpaa, kuten Baarijakkaran jakkarajaaritukset, ja Mummossa olin aivan ihastunut kirjailijan etäännytykseen nuoren ihmisen seksuaalisesta heräämisestä.

Mummon kauneimmassa kohtauksessa Maija marssii opettajan asunnolle ja kertoo haluavansa tarkistaa Isänmaan puolesta -kirjasta oman isänsä. Mari-täti oli aina sanonut Maijalle, että tämä on Karhun pentu.

Kun opettaja selaa Isänmaan puolesta -teosta ja löytää kaksi Karhua, Maurin ja Fransin, Maija lukee hiljaa Mari-tätinsä opettaman loitsun. Loitsu tepsii ja opettaja saa lopulta erektion. Opettaja kaljuineen ja silmälasineen on ollut Maijan fantasioiden kohde.

En tosin muista, seurasiko kohtauksesta raskaus. Tätä en ala selvittää, sillä kohta on ajettava renkaat soikeana, että ehdimme edes Nurmekseen siskon kanssa. Mummo kuitenkin on sukusaaga ja kiehtova sinällään.

Mummo ei kaivannut mitään dekkariviritystä. Se säilytti jännitteensä ihan vain uskottavilla ihmismielten kuvauksilla.

...

Baarijakkarassa Antti Heikkinen on ottanut kaikkein päällimmäiseksi kertomukseksi tarinan B:stä. B operoi Pentti Vesijärven avulla. Ehkä vähän päälleliimatulta tuntuva B:n johtama hyväksikäyttökuvio on tarpeellinen ajan kuvan vuoksi. En tiedä. Vesijärvi on jonkinlainen tubettaja ja meneillään on uuden puolueen perustaminen.

Kuuntelin romaanin alun tosi huonosti, osin selailin e-kirjaa ja hyppelin. Mielikuvani ovat hämäriä. Uusi puolue saa ilmeisesti rahoitusta Venäjältä ja on olemassa jokin puutarhatonttukauppias, herra B.

Jospa kaikki onkin mitä hienostuneinta symboliikkaa. B voisi olla jonkinlainen Johan Bäckman -tyyppinen versio nykyajan absurdeista ilmiöistä. B painostaa Vesijärveä ja Vesijärvi kiristää Mikkoa, pilviveikkoa.

Mikosta tulee mieleen Varpaisjärven roistosakkiin pudonnut naivistitaidemaalari Mikko Valtonen. Ja Mikko Valtosen sisko Anni Valtonen arvosteli tänään Hesarissa (su 26.5.2024) Pihla Hintikan romaanin Äidin oma.

Anni Valtonen kirjoittaa, että romaanin äitien ja lasten kohtaloista kiertyy kirjailijan käsissä ajatus siitä, että jokainen meistä on alkujaan ollut jonkun oma: "Me kaikki maailman ihmiset olemme jonkun äidin lapsia."

Valtonen huomaa, että äitiyden yksi isommista kulmakivistä on omistamisen ja irtipäästämisen välinen ristiveto. Jokainen äiti repäisee napanuoran eri kohdassa ja eri volyymillä.

Tämä on niin kaunista, että tekisi mieleni itkeä. En ehdi itkeä, sillä on mentävä. Siskolle ei tullut täksi päiväksi ateriaa, joten ajamme jonnekin ulos syömään. Siihen sisko on aina valmis ja minä myös.