Antti Heikkisen Baarijakkarasta lisää ihan merkinnän lopussa - alussa Aino Huilaja Paluumatkalla

Ennen sitä selostusta hiljaiselolla olevan rakennusliikkeen toimitusjohtajan päivästä

la 25.5.2024

Leonidin 65. syntymäpäivä. Tuli ainakin yöksi ja aamupäiväksi Urpon kylmät. Sadettakin saimme. Kesä suorastaan roihahti viime yönä. Kävelin varhain aamulla Arskan kanssa pikku lenkin ja pelästytin kolme tavia Puurunlammelta lentoon. Tosin luulin niitä likinäköisyyksissäni ja uusissa rilleissäni nenäliinoiksi tai kuituliinan palasiksi.

Toimme Lapinlahdelta Matin paperikassillisen vessan kuituliinakäsipyyhkeenpalasia poltettavaksi. Ne kulkeutuivat rantasaunalle ja eilen, kun menin tomerana lämmittämään saunaa, oli paperikassi kumollaan rannan tuntumassa ja liinat levinneet ympäri rantajyrkännettä.

Yksi paperiviipale lillui rantavedessä. Aamuyöstä aloin pelätä, että kassi olisi alkuyön myrskyssä lentänyt Puurunsaareen ja sisältö levinnyt lampeen.

Siihen, että kassi lojotti rannassa, Matti arveli syylliseksi naapuriin tulleita kesäkarvapalloja. Kahta harmaita hirvikoiria muistuttavaa palleroa, jotka ovat uteliaita, mutta kovin epävarmoja ja pitävät koko ajan kamalata meteliä.

Arska päivysti aikansa talomme etupihalla, tarkkaili tilannetta ja sitten - en tiedä, mikä koiralle tuli - se pyyhälsi kuin tuulispää perunamaan laitaa rantaan ja ajoi meluisat jäkättäjät naapurimökin sisätiloihin. Ajatteli varmaan unkarinpaimenkoirana, että nojoo, känättäjät saattavat sittenkin olla jonkinlaisia kummallisesti ääntelehtiviä paksuja lampaita ja koska niiden melu äityi sietämättömäksi, piti tehdä jotain.

Paimennuskeikan jälkeen panin Arskan asuntonvaunun viereen naruun, sillä en halunnut enempää konflikteja. Karvapallot voisivat vallan hyvin mielestäni leikkiä Arskan kanssa, mutta Arska ilmeisesti pitää itseään lähiömme omistajana - tai jos ei omistajana, ainakin päätalon omistajan edustajana.

Huvitti Arskan ilme, kun jolkotti luokseni. Nuoleskeli huuliaan. Tehtävä suoritettu. Typeriä kaupunkihienohelmoja, mutta tulipa taivaallisen hiljaista taas, eikö vaikka, tuntui koira sanovan.

...

Rahtasin maitokärryllä rantaan likaiset astiat, viirapussillisen lämmityspuita ja kaksi saavia vettä. Lämmitin muuripadallisen, aloin kuunnella samalla Aino Huilajan Paluumatkalla ja hitaasti kumartelin eilisessä helteessä kuituliinakäsipyyhkeenpalasia rantakuusten alta.

Aino Huilajan ja hänen Jerrynsä elämästä Lapin erämaamökissä jaan saunan viemärin jäätymisen. Meille kävi samalla tavalla ensimmäisenä talvena. Olen niin halunnut saunoa tunnelmallisessa kolmenkymmenen asteen pakkasessa, mutta ensimmäisen talven viemärikatastrofin jälkeen emme ole talvisaunomista edes yrittäneet.

Huilaja kuvasi, kuinka pariskunta viemärin mentyä tukkoon pesi itsensä saunan kuistilla. Siinä tukka ehti jäätyä niskaa kutittaviksi jääpuikoiksi, vaikka koettaisi olla kuinka nopea. Minä toissa iltana en jaksanut lämmittää saunaa, sillä lämmitin ensin tuntikausia yhtä muuripadallista vettä pahvilaatikoilla ja pesin itseni kevätillan lämmössä. Tai niin luulin, että lämmössä.

Alkoi tuulla navakasti. Sentään älysin pestä hiukseni viimeksi, jotta märkä tukkaklöntti ei rötköttänyt niskassa.

Muuripataa sytyttäessäni kouraisin sytykkeeksi veistolastuja ja sain kaksi tikkua etusormenpäähän, sillä en muistanut panna käteen hanskoja. Veistolastusytykekuviota pitää vielä kehittää. Aamuyöstä mietin asiaa ääneen. Ideoin, että käärin veistolastuja Paula-siskon Karjalaisiin. Matti sanoi, että myös maitopurkit ovat hyvä siihen ja valitti sitten, että kun luen Karjalaista ja Hesaria tabletilta, tökin häntä kyynärpäälläni.

...

Eilen jaksoin vetää noin viisi haravallista ryönää - kuivia lehtiä ja juuri niitä tikkuja sormiin tökkääviä kuuluisia veistolastuja - rannan rinteessä sivuun ja sen jälkeen olinkin aivan kuitti. Likaiset astiat jäivät pesuvateihin. Vaivoin pesin toisen lasipöydän kannen siitepölymöhnästä.

Sitten ajattelin, että vitut. Ei ole pakko. Olin jo päivällä kokenut henkisen luhistumisen uuden ajan laskunlaatimisvaateiden kanssa. Päätin, että nyt teen, mitä haluan ja lämmitän saunan vasta sitten, kun jaksan. Ehkä tänään, lauantaina, tai joskus ensi viikolla.

En tiedä. Emme Matin kanssa kumpikaan ole saunojia. Kivempi on puuhata astiantiskuuta ja muuta sellaista rannassa kuin saunoa. Muuripadan alle tulen sytyttäminen on nautinto. Rakastan pahvilaatikkojen repimistä ja viime kesänä lämmitin astiantiskuuvedet rannassa melkeinpä ainoastaan vanhoilla pahvilaatikoilla.

...

Ei ole pakko jaksaa. Oikeasti. Siispä otin Leonidin, ollos iäti muistettu, käytössä olleen vanhan polkupyörän ja pyöräilin Arskan kanssa postilaatikolle. Oli niin painostavaa, että Arskakaan ei oikein jaksanut riehua. Jolkotti häntä matalalla vieressä.

Postilaatikossa oli kirje äidin puoleiselta Tuula-serkulta. Ilahduin ja luin kirjeen naapuri-Pertin nikkaroiman puolimatkan pöydän ääressä. Nyt olisi viimeiset mahdollisuudet kirjoittaa blogia taukopaikalla, sillä kohta on hyttysiä.

Aino Huilaja Paluumatkallaan mainitsee, että eivät aio jäädä isän rakentamaan erämökkiin, kun hyttyset lähisoilta heräävät. Minun Mattini on samoilla linjoilla. Kohta hyttyset heräävät. Se on selvä. Kohta siirrymme Lapinlahdelle. En jaksaisi muutella edestakaisin, mutta aina kun ajattelen hyttysten verenhimoista ininää, tunnen, että jaksankin.

... 

Haettuani postin aloin odotella Mattia takaisin, jotta hän nostaisi vesisaavit maitokärrystä. Mitä taas opin? Ei kannata lastata kahta täyttä vesisaavia kärryyn, jos muuripata on täysi. Vajutin joitain ämpärillisiä isosta saavista muuripataan, mutta siitä huolimatta en saanut isoa saavia hievahtamaankaan.

...

Luulin aamulla, että päivästä tulee leppoisa, ihana. Tosi asiassa päivä ei ollut yhtään leppoisa tai ihana. Piti olla, sillä Matin piti nauttia ensimmäisestä oikeasta kesäpäivästä, oli ajanut Hatin Hurjana Suomenniemeltä yötä vasten viereeni. Vitut. Puuron mies jaksoi syödä rauhallisesti ja sitten jo soitteli rautakauppaan, että hakee puutavaran yhden teams-kokouksen jälkeen.

Minun leppoisana kesäpäivänäni olin soittanut Savo Tech -konsultillemme ja saanut tämän ärtymään siitä, että puhuin hänelle Mikko Kärnästä ja hänen kauniista vaimostaan. Konsultti tietää Kärnän entisen vaimon. Entisvaimon viestintäfirmalla on kiinnostava nimi: Lapin Loitsu ja näin loitsuyrittäjä kertoo itsestään firmansa nettisivuilla:

"En koskaan suunnitellut yrittäjäksi ryhtymistä. Siinä vain kävi niin, että rakastuin, muutin tänne ja jätin samalla vakituisen suunnittelijan työni Oulun ammattikorkeakoulun viestintäpalveluissa. Inarissa ei ollut silloin koulutustani ja työkokemustani vastaavaa työpaikkaa, jota hakea, joten päädyin työllistämään itseni yrittäjänä. Alan vaihtamista en edes harkinnut, sillä viestintä on minulle ammatin lisäksi intohimo."

Nauroin röhönä konsultille, että jos meinaa olla meidän firman konsultti (toimitusjohtajana toimittaja) on osattava keskustella asioista, jotka konsultoitavaa kiinnostavat. Ja kohukunnanjohtajan rakkauselämä on sata kertaa kiinnostavampi kuin firman visiot liikevaihdon lisäämiseksi.

Sen jälkeen puhuimme vähän aikaa suomenpystykorvan punkin estosta. Konsultin koira nimittäin osallistui puhelinpalaveriimme. Ah, kuinka haluaisin vielä kasvattaa suomenpystykorvan.

...

Kun illalla Matti saapui ja pelasti kaksi saavia vettä maitokärryn päältä ja veimme koirat iltalenkille, olin kokenut totaalisen hermoromahduksen, palannut elolle - ja vääntänyt lopulta kaksi laskua sekä pyyhkinyt yhden pöytätason puhtaaksi rannassa.

Toinen lasipöytä odottaa vielä pesuaan - sekä tiskitaso.

Hermoromahdus johtui siitä, että voidakseni laatia laskut, taistelin puoli päivää erään tahon laskutusohjeiden kanssa. Ohjeet olivat kahdeksan sivua pitkät ja tajusin niistä vain noin viimeisen sivun verran.

Viimeisellä sivulla olivat yhteystiedot.

Lopputulos oli, että lähetin epätoivoisen sähköpostiviestin tahon ostoreskontraan. Kello oli jo yli kaksi iltapäivällä ja luulin, että kaikki Suomen reskontrahoitajat ovat viikonlopun vietossa. Eivät olleetkaan! Vastaus tuli ihan ihmiseltä eikä chattibotilta.

Melkein itkin liikutuksesta. Vastaaja oli lisäksi huumorintajuinen. Sanoi leppoisasti, että voimme vallan hyvin lähettää laskut pdf-muodossa ostoreskontran sähköpostiin. Olin siinä vaiheessa jopa valmis käyttämään tahon palvelutarjoajaa, sillä arvelin, että se ei voi olla sen vaikeampaa kuin Monetran kanssa sählääminenkään.

Tosin Kuopion ja Iisalmen kaupunkien sekä Siilinjärven kunnan käyttämä Monetra sinänsä ei ole vaikea ja Iisalmen kaupungilla oli joku kiva talous-hallintotyöntekijä, joka rauhallisesti osasi opastaa, miten ohjelmaan kirjaudutaan ja miten siellä menetellään.

Kuopion kaupungilta ei sen sijaan meinannut tulla oikeuksia kirjautua järjestelmään eikä muitakaan ohjeita. Niinpä laskutin tilakeskusta tunnin Monetra-sekoilusta. Laskuttamani mieliharmitunti rapsahti tilille kenekään mukisematta.

Toivon, että Monetra tai se toinen palvelutarjoajataho kouluttaisi tahoja, joita palvelee. Tässäkin tapauksessa laskun hyväksyvät insinöörit pesivät kätensä koko asiasta. Mutisivat vain jotain epäselvää ja lähettivät saman nivaskan täynnään it-verkkolaskumunkkilatinaa, jonka olin joskus takavuosina saanut.

Toisaalta tahon herrainsinöörit oli ilmeisesti koulutettu Buildercomiin ja miekkoset ehkä arvelivat, että se riittää.

Palkanlaskentafirmamme, josta pyristelimme pari vuotta sitten eroon, koska fuusio fuusiolta palvelu kävi yhä surkeammaksi, oli viitisentoista vuotta sitten lanseeraamassa Buildercomia meille rakennusliikkeille. Mutta jo silloin olimme ilmeisesti asiakkaina rakkikoirasarjassa.

Muistan, kuinka Jydacomin projekti-insinööri jossain Laukaan kylpyläkoulutuksessa vilautti meille, rakennusliikkeiden talous-hallintonaisille, että heillä on täällä tietokoneen kätköissä tämmöinen.

Projekti-insinöörin ilme oli muheva ja messevä. Jos minulla olisi ollut puserossani hihat, olisin yrjönnyt toiseen niistä. Minulla oli ylläni liehuva Espanjasta ostamani vihreä puserontapainen, jossa oli hihaviritykset eikä niihin voinut vaivihkaa oksentaa.

Muistan, että jokin seinäjokinen firma pääsi tutustumaan ohjelmaan. Minä en päässyt, sillä edustamani firma oli noin murto-osan kokoinen seinäjokisesta firmasta.

Olikohan armoitettu Buildercom-taso rakennusfirma Seicon? Jos oli, olisin voinut sanoa, että rakennusinsinööriveljeni oli sentään ennen eläkkeellejäämistään teillä hommissa, mutta oli kyllä itäsuomalaisena hirmu hankala sopeutua eteläpohjalaiseen menoon. Veljeni oppi Seiconin palkkalaisena pelaamaan golfia. Ja golf sekä varttuneella iällä löytynyt morsian ovat jatkaneet keskivartalolihavan veljeni elinikää.

Minulla eliniän pidennys tulee vesien pumppaamisesta ja vesiastioiden raahaamisesta täällä Kaiviksella. Talvella hakkaan halkoja ja työntelisin kolalla luntakin, jos Matti ei olisi niin innokas linkoaja.

Lapinlahdella oli talvi, jolloin kuuntelin Antti Holman elämäkertaa. Kun vastasatanut lumi loppui, siirtelin tontilla lunta muuten vain.

...

Nauratti, kun Buildercom tuli nyt vastaan. Kaikki hankkeen tilausasiakirjat ja urakkasopimukset löytyisivät sieltä.

Juu.

Olisi oikeastaan jännä vilkaista Buildercomia. Meillä oli joskus aikoinaan PKY-laatujohtamisjärjestelmä auditointeineen, mutta koin melkoisen turhaksi auditoijan, joka istui kanssani konttorissa ja tsekkasi, mitä olen täyttänyt johtamisjärjestelmään tietokoneelle. Olisin halunnut laatujärjestelmän, jossa auditoija käy työmaalla.

Maksoimme jokusen vuotta tyhjän auditoinnista yhteensä useita tonneja. Lopulta uskaltauduimme irti systeemistä, sillä tajusimme, että säästämme paljon rahaa Matin aikoinaan luomalla kansiopohjaisella johtamisjärjestelmällä.

No eipä siinä. Jydacomin palkanlaskentaohjelmasta emme uskaltaneet irrottautua kuin vasta Seppo Hoffrénin konsulttitoimiston kalliin yrittäjäkehittäjäkonsultin innostamana. Toki tiesimme itsekin, että turhaan maksamme useita tuhansia vuodessa siitä, että laskemme itse palkat kallilla ja jäykällä ohjelmalla.

Niin niin. Ratkaisukeskeisen konsultin pitää oivalluttaa asiakasta löytämään itsestään ratkaisut. Senkertainen konsulttimme oivallutti meidät irti palkanlaskentajärjestelmästä, mutta muuten masentui Matin edessä.

Me molemmat masennuimme. Nyt en oikeastaan haluaisi, että Matti sekaantuu Savo Tech -hankkeeseen lainkaan.

Ja on sanottava, että vaikka mieheni on aviomiehenä sangen kelvoton - ei huolehdi velvollisuuksistaan ja kun huolehtii, muistuttaa vasikkaa, jota talutetaan teurasautoon - on hän monessa suhteessa kuitenkin suorastaan nero.

Hän on luonut firmalle sekä kansiopohjaisen johtamisjärjestelmän (jota ei itse käytä; Matin Surfacessa kaikki on yhdessä suloisessa sekamelskassa) että huikean yksinkertaiset laskupohjat.

Me mitään laskutusohjelmistoa tarvita. Laskumme näyttävät kököiltä ja kotikutoisilta, mutta minulle on tärkeää, että laskusta sarakkeiden ja rivien välissä on viivoja! Matilla on sama näköön perustuva havainnointi kuin minulla.

Rakastan mieheni rakentamia laskutuspohjia. Olen opetellut itse muuttamaan ylätunnisteen tekstin! Ja viimeksi eilen muutin laskussamme mukana raahautuvan sarakkeen LY-tunnus, sarakkeeksi Y-tunnus! Olen mestari näissä käytännön talous-hallintotehtävissä.

Kun olin saanut kaksi laskua eteenpäin, uuvahdin eikä saunan lämmityksestä tullut enää mitään.

Illalla Matti ajoi pihaan puutavarakuorman. Se lähtee kello viisi maanantaiaamuna kohti Etelä-Kuopiota. Minun ei tarvitse välttämättä herätä silloin. Ehkä herään, ehkä en. Saas nähdä, mikä on fiilis.

Ensi viikolla päivitän oppimispäiväkirjani. Muuta tavoitetta minulla ei ole. Paitsi käyttää mahdollisimman vähän rahaa. Se onnistuu parhaiten siten, että en liiku täältä minnekään ja Matti tekee ruokaostokset.

Eläisin vallan mainiosti sillä, että keittäisin aamulla kattilallisen puuroa ja aina kun verensokeri uhkaa laskea, lämmittäisin puuroa mikrossa. Matti vähän säälii minua ja on ostanut jääkaapin täyteen vege-eineksiä.

Alkuviikon selviydyn niiden avulla. Torstaina on Juuassa muistisairaiden ensitietopäivä. Ilmoitin meidät siskon kanssa sinne, vaikka siskon diagnoosi on kahden ja puolen vuoden takaa.

...

Mutta Antti Heikkisen Baarijakkarasta vielä. Kirjoitin, että melkein koko kirjan ajan mietin, miksi se on ylipäätänsä kirjoitettu. En ehtinyt vasta, sillä olin päättänyt kirjoittaa lyhyen merkinnän ja käytin eilisen merkit miltei kokonaan Pirkko Saision elämäkertaan ja pitihän Juha Itkosen Sivuraiteillakin mainita.

Sivuraiteilla oli hyvä kuunnelma. Äänikirjan haluaisin luettuna. En näyteltynä!

Antti Heikkinen on kirjoittanut Baarijakkaransa varmaankin sen vuoksi, että haluaa kirjoittaa niin kuin Veikko Huovinen. En tosin ole lukenut kuin Panu Rajalan elämäkerran Veikko Huovisesta, sillä minua kiinnostavat enemmän kirjailijat persoonina ja kirjailijoiden elämä kuin heidän teoksensa.

Kirjailijoiden teokset kiinnostavat minua paljonkin, jos kirjailija tunnustaa, että tämä ja tämä ja tämäkin on omasta elämästä. Kun haastattelin vuonna 1989 Heikki Turusta Kodin Kuvalehteen, kirjailija mainitsi, että suoraan hänen omasta elämästään on kohta, jossa elokuvan Pekka Räty makaa niityllä selällään ja katselee taivaalle (en muista, missä kirjassa kohtaus oli, ehkä ei ollut Simpauttajassa, mutta muistikuvissani romaanin kohtauksessa oli juuri näyttelijä Pekka Räty).

Muistikuvani saattaa heittää, mutta silloin oivalsin, että tämä tämmöinen kiinnostaa minua. Enkä sen jälkeen ole oikein jaksanut kunnioittaa kirjailijoita, jotka lymyilevät fiktionsa takana.

Sen vuoksi pidän ehkä eniten Antti Heikkisen Pihkatapista. Kallio-pojastakin pidin juuri omakohtaisuuden vuoksi, mutta luin sen vaikeana keväänä 2020. Pitänee lukea uudelleen.

Antti Heikkinen halunnee olla kevyt, vakava, iloinen ja surullinen tekstissään yhtä aikaa. Vihainenkin, kuten Veikko Huovinen pohjimmiltaan oli. Näin Heikkinen kirjoitti Baarijakkaran loppupuolella.

Kriitikot varmasti pitävät taidokkaana sitä, että Heikkinen etäännytti tekstinsä baarijakkaran avulla. Minä kirjallisuusblogisti olen sitä mieltä, että baarijakkaraetäännytys oli tarpeeton ja suorastaan typerä.

Uskoin kuitenkin, että lätinä jakkarasta loppuu ja Heikkinen pääsee asiaan. Että hän pääsee kuvaamiensa ja rakastamiensa romaanihenkilöiden pään sisäpuolelle. Niin siinä pääosin kävikin ja romaani tosiaan palkitsi lopussa.

Toki baarijakkara tuo globalisaation pieneen maalaiskylään, jossa romaani tapahtuu. Baarijakkara on ruotsalaisen puusepän työtä ja sen kulkeutuminen kylään olisi ehkä ollut mielenkiintoinen tarina, jos olisin sen jaksanut kuunnella tarkemmin tai olisin lukenut e-kirjaversiosta.

Lisäksi kiinnostavaa romaanissa oli, että baarijakkara rumottaa kylän kaljabaarissa Ikeasta ostettujen standardijakkaroiden vieressä. Korkeampana ja korskeampana kuin muut. Romaanin loppupuolella sanoin puoliääneen, että voi vittu, kun Heikkinen toisena lukijaäänenä palaa jakkaraan.

Olin jo ollut siinä onnellisessa luulossa, että jakkara ei enää romaaninsa sivuille ilmesty.

Ehkä lukemisen tavassani on kyse siitä, että olen saanut uutiskoulutuksen. Samaa sanoi itsestään Aino Huilaja Paluumatkallaan. Sen kuitenkin joudun tunnustamaan avoimesti, että uutistoimittajana olin toimittajatutkinnon meidän vuosikurssin huonoin.

Sen sijaan olin oikeasti paras henkilöhaastattelujen tekijä.

Uutiskoulutuksesta on jäänyt se, että kaiken pitäisi avautua ensisilmäyksellä. Rakkauden, avioliiton ja myös asian ytimen. Kaikessa pitää mielestäni olla uutiskärki. Sen vuoksi vihaan klikkiotsikoita kuin ruttoa.

Antti Heikkisen Baarijakkaraa lukiessa ajattelin aluksi, että jaarinjaarinjaarin. Baarijakkara esineenä osoittautui romaanitaiteen rakenneteknologian antontšehovilaiseksi kivääriksi. Tšehov on sanonut, että jos romaanissa mainitaan kivääri, vaikka vain ohimennen hirvensarvien päällä hulppeassa metsästyshuvilan salissa ja sen tulee sitten päästää pamaus.

Niin baarijakkara päästikin pamauksensa ja pyllynaluslautasesta irtosi palanen.

Jakkara aloitti ja jakkara lopetti. Juonen kehittelyssä Antti Heikkinen oli ottanut mukaan tarinan, jossa kylmäksi kasvanut herra Vesijärvi (miksi Vesijärvi, miksi Hollolakin vilahti romaanissa?) käytti hyväkseen muun muassa syrjäytynyttä pilviveikkoa Mikkoa.

Ehkä romaanista saisi uuden ajan kesäteatterikappaleen. Nykyajan kesäteatterikappaleessa tulee olla koskettavuutta eikä siinä saisi mielestäni olla liikaa viinaan perustuvaa huumoria eikä typeriä navanalushihityksiä.

Tosin Heikkinen romaaninsa alkupuolella herkesi kuvailemaan erilaisia alkoholijuomasekoituksia. Hohhoijjakkata, ajattelin, noh, ehkä nuoren miehen romaanissa tämmöistäkin pitää olla.

Mutta että pitääkö kaikki tarinat vääntää joksikin puolidekkariksi? Eikö klassista draaman kaarta voi laatia siten, että loppupuolella ei ammuttaisi eivätkä poliisivalot vilkkuisi?

Minulle olisi vallan hyvin riittänyt kertomukset maalaiskylän ihmisistä ja heidän elämistään. Olisin kaivannut enemmän kerroksia esimerkiksi tupakantumppeja nälkäänsä syövän Mikon elämään.

Jotenkin tuli niin äitiolo, kun luin Mikosta. Ajattelin, että jos minulla olisi poika, se varmasti olisi kuin Mikko. Jos olisin Mikon äiti, purjehtisin pojan vuokraläävään ja taluttaisin hepun korvasta roikottaen kotiin.

Lähimmäksi itselleni koin kaljakuppilayrittäjä, Hannen. Hanne jopa ehkä rakasti vielä Pasiaan. Pasista tuli mieleen Leo Tolstoin Anna Kareninan Levin.  Kun luin Anna Kareninan ensimmäisen kerran, olin nuori ja pidin Leviniä aivan sietämättömän tylsänä tyyppinä ja mielestäni oli vain aivan oikein, että Anna Karenina jätti niin tylsän miehen.

Juu.

Katariinan persoona ei oikein selittynyt sillä, että oli vanhojen vanhempien korvaava lapsi. Katariina korvasi mielisairaalaan suljetun isosiskonsa. Kuvio ei oikein ollut uskottava jotenkin.

Baarijakkaran lopussa Vesijärvi saa ensin armahduksen ässäarpavoittona ja maksaa velkansa. Jumala kuitenkaan ei ihan täysin päästä Vesijärveä, vaan panee tämän baarimikoksi karaokekuppilaan ja asiakkaat valittamaan siitä, että heidän biisejään ei laululistalta löydy.

Romaanin nuorten raiskaajien mielenliikkeet olivat varmaan sellaisia, että niinhän osa raiskauksista varmaan tapahtuu. Kännissä ja niin, että nuoret raiskaajat eivät yksinkertaisesti päihdepäissään tajua, mitä tekevät ja millaisia haavoja aiheuttavat.

Romaanin raiskattu oli Ulla-Maija Aaltosen murkun seksioppaan Uman kirjan sinulle -ikäluokkaa. En oikein usko, että kukaan minun ikäiseni meni opiskelemaan neitsyenä. Kyllä meidän ikäluokallemme oli kunnia-asia, että immenkalvo oli tipotiessään jo sakkolihavaiheessa!