Poijjan jellukka Antti Heikkisen Baarijakkarassa ja nuoren naisen monologista lopussa

Alussa plörinätä Aino Huilajan Paluumatkalla -matkakirjasta

ma 27.5.2024

Pidän taukoa Aino Huilajan Paluumatkalla -matkakirjasta. Paluumatkan alku lumosi Lapin pakkasen kuvauksella, mutta nyt kun Huilaja ja Jerrynsä ovat matkalla Etelä-Euroopassa, ei minua enää niin kiinnostakaan.

Teppo Kulmalan pauloihin päädyin, kun tämä kirjoitti ensimmäisessä Radio Tuupovaarassaan kirjailijaresidenssipaikkakuntansa talvesta. En tiedä, kääntyvätkö Huilaja ja Jerrynsä takaisin pohjoiseen, mutta jotenkin Huilajan kerronta väljähtyi ennen kuin pääsin tapahtumien käänteeseen.

Arvelen, että se on kirjassa tulossa, mutta kun.

Alkoi tulla tällaisia lauseita: "Olen aina ollut reissuromantiikan ystävä, mikä ei varmaankaan tule yllätyksenä heille, jotka tietävät minun asuvan pakettiautossa."

Ajattelin, että vai sillä lailla. Tämäpä täräyttävää. Keskittymiseni alkoi herpaantua. On kirjassa paljon kiinnostavaakin. Kuvaus Seikkailu-muumimukin rikkoutumisesta oli kyllä hyvä ja voi olla, että puolison lempimukin rikkoutuminen astian tiskuussa vihjaisi tulevaisuuteen; ehkä pariskunta osoittaisi edes jotain suhdesäröjä.

En minä oikeasti suhdesäröjä odota, vaan haluan päästä julkisivujen taakse. Haluan päästä kaikkien julkisivujen taakse.

Jotain näytelmänkaltaista on esimerkiksi Rautavaaran kunnanjohtajan ja tämän kuningattaren avioliitossa. Heräsin tietoisuuteen, kun samana viimaisen kylmänä päivänä näin ensin kuningattaren talsimassa kylän raittia vaaleanbeige mekko yllä ja sitten kunnanjohtajan marssimassa kunnanhallituksen kokouksesta kohti kotia yllään saman aikakauden puku.

Kärnä oli kuin jostain 1930-luvun brittiläisestä epookkisarjasta. Tai en tiedä. Ehkä julkisivusta puhuminen ei ole tarkka ilmaisu tässä kohtaa. Mietin, mikä olisi tarkin tai edes lähinnä tarkin. Kyse on elämästä julkisuusperformancena. Sitä juu, mutta ei se ihan huono ole. Rankkaa kyllä heille, jotka niin tekevät.

Mikko Kärnä ripusti vähän aikaa sitä Facebookiin kuvan vaimokaunottarestaan punaisessa mekossa koirien kanssa uudessa verkkoelementeistä kootussa tarhassa.

Tekstinä oli, että sain nyt vihdoinkin suljettua villieläimet häkkiin.

...

Ehkä kunnanjohtajan ja kuningattaremme elämä ei ole käsikirjoitettua. Ehkä se on - jos ei nyt aivan spontaania - niin ei kokonaan käsikirjoitettua. Osa siitä siilautuu Facebookiin tavalla, joka on yhtä aikaa huikeaa ja jännittävää, vähän pelottavaakin.

Toivon todella, että pariskunta on sitoutumassa Rautavaaraan ja jos jonkun vaalikampanjasta on kyse, toivon sen olevan kunnanjohtajan vaimon. Eikös olisi aika siistiä, että meiltä Rautavaaralta olisi oma kepulainen kansanedustajatar? Kiehtovan kepulaisnaisen mentävä aukko meillä on nyt, kun Hannakaisa Heikkisestä tuli kansanparantaja.

Markku Myllykangas muuten hyökkäsi Hannakaisa Heikkisen kimppuun Savon Sanomien lukijapalstalla (10.4.2024). Myllykangas tuntui menettäneen kaiken suhteellisuudentajunsa. Ikään kuin päällimmäinen paha hyvinvointivaltion alasajossa olisi nainen, joka ryhtyy energiahoitajaksi.

Sitä paitsi. Mielestäni pitää ennemmin kysyä, mikä on vika kovassa länsimaisessa lääketieteessä, että ihmiset kokevat saavansa enemmän vaikkapa energiahoidoista kuin lääkärin luona käynneistä.

Ehkä energiahoitajien salaisuus on inhimillinen lämpö, jota ei useinkaan lääkäreistä säteile. No, Rautavaaran terveyskeskuksen nuorehkoista naislääkäreistä on kyllä säteillyt ja hammaslääkäristä myös.

Hammaslääkäri totesi tietoni nähtyään, että on syntynyt samana vuonna. Herrajumala, hammaslääkäri vaikutti ihan ihmiseltä. Tunnusti, että on syntynyt eikä luotu eikä pulpahtanut maailmaan lääketieteellisestä tiedekunnasta tai esimerkiksi lumpeenlehdeltä.

Hammaslääkäri varmasti tarkoitti huomautukseltaan sitä, että suuni on täynnään amalgaameja. En ehtinyt kertoa Kärkölän Järvelän kouluhammaslääkäristä Hyytiästä, joka repi pikku koululaisten suut auuki, auuki, auuki niin, että pääsi kaikkiin pikku tyttöjen koulukavereiden pääinhokkilistan kärkeen. Hänen ansiostaan kärköläläisten entisten nuorten suu kiiltelee elohopaisena.

Muistattehan ystäväkirjat, joissa kysyttiin, miksi aikoo isona ja mitä inhoaa eniten? Me tytöt kierrätimme kirjoja toisillamme ja muistan, että kirjoitin aina haluavani ratsastuksenopettajaksi ja muistan, että kaikki kirjoittivat inhoavansa eniten hyytiää.

Nimenomaan pienellä alkukirjaimella ja mölähdyksen omaisesti. Muistan edelleen, kuinka paisuin omahyväisyydestä (jo kuulkaa silloin). Inhosinhan minäkin hyytiää, mutta en olisi sitä ilmoittanut niin yks´kantaan. Sävyttömästi. Kuin lehmä, joka sanoo möö.

...

Paluumatkalla tuntuu niin Pakumatkan toisinnolta. Esimerkiksi Aino Huilajan puoliso Jerry on toisessa kirjassa yhtä hajuton ja mauton hahmo kuin ensimmäisessä. Taustalla. Litteä. Ei syvene. Ei kyllä syvene minäkertoja, Huilaja, itsekään eikä matkagenren kirjoissa ehkä ole tarkoituskaan syvetä. Matkakirja on matkakirja ja sillä sipuli. Ei niitä pidä lukman psykoanalyyttisesta kirjallisuustutkimuksen näkökulmasta - ai niin, piti lukemani Sirpa Teikarin gradu.

Teikari on tehnyt gradun Laura Lindstedtin romaanin Ystäväni Natalia naiskuvasta psykoanalyysin näkökulmasta. Etsin gradun läppärin ruudulle ja jatkan merkintäni loppuun.

Aino Huilajan ja Jerrynsä pakumatkan ylle kohti Sardiniaa alkoi kasaantua mustia pilviä. No niin. Kielikuva on vittuilua. Mustat pilvet ennakoivat sadetta ja muumimukin sirpaleet sekä rikkoutuneet laturit ja kardaaniakselit ennakoinevat sitä, että kohta jysähtää.

Kässäriin tullee käänne. Oi miksi paksukaiseni, Janne Rosenvallin ja Anders Vacklinin Käsikirjoittamisen taito, olet Lapinlahdella? Joka tapauksessa Aino Huilaja ei päässyt Ylen Nairobin kirjeenvaihtaksi, vaikka varmasti olisi täyttänyt kaikki kriteerit.

Tsekkasin netistä, sillä alkoi kiinnostaa. Huilaja tajusi, että oli joutunut urakehityksessään sivuraiteille. Ei kai sitten voi uskottavasti hakea prestiisiä työpaikkaa, jos asuu pakussa. Ei kai. Joo. En ymmärrä tätä.

Kirjeenvaihtajaksi näkyy valitun Pasi Toivosen. Muistan nimen hämärästi Tampereen yliopistovuosiltani. Tiedotusopin älykköjä oli. Mehän toimittajatutkinnossa olimme amisviiksipuolella ja suurin oppimme tuli terävän tiukalta, mutta hirmu hauskalta Liisa Manniselta ja se on tämä: "... ennakoida-verbin merkityksiä taas ovat joko ’ottaa ennakolta huomioon’ tai ’edeltää tai enteillä olemassaolollaan tai toiminnallaan jotain myöhempää’, mutta ei ole suotavaa käyttää sanaa ’ennustamisen’ merkityksessä." 

https://kielikello.fi/huomioida-ennakoida-ja-vaieta-kielilautakunnan-puntarissa/

Koska olen saanut todella ankaran suomen kielen koulutuksen Liisa Manniselta, osaan googlata Kotuksen sivuja ja seuraan toisella silmällä Kielikelloa. No, en minä olisi Afrikan-kirjeenvaihtajaksi hakemassakaan.

Mutta Pasi Toivonen. On kirjoittanut gradunsa otsikolla: "Daniel ja minä – kaksi näkökulmaa kehitysviestintään ja kapitalismiin."

Siis niiku mitä?!?!?! Ylellä on nyt Kenian Nairobissa kirjeenvaihtaja, jonka gradun otsikossa on sana kapitalismi? Herrajukara ja minähän vast´ikään näin hepun ruudussa. Oli tehnyt jutun siitä, mitä kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaukset merkitsevät käytännössä.

Itse asiassa kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaukset ovat samalla leikkauksia suomalaiselle elinkeinoelämälle. Niin Pasi Toivosen raportista ymmärsin. Miten tyyppi saa liikkua vapaana ylipäätänsä? On kriitiinen ja analyyttinen.

Toivosen gradun voisi ostaa rahalla Bookyn kautta. Ilmaiseksi sitä ei tunnu Tampereen yliopiston arkistoista saavan. No, en nyt ala miettiä, miten saisin "Danielin ja minän – kahden näkökulmaa kehitysviestintään ja kapitalismiin" luettua.

...

Helsingin yliopisto lähetti ystävällisesti Juulia Toikon gradun Suomen luterilainen kirkko ja homoseksuaalisuus vuosina 1974–1976, kun aloin Merete Mazzarellan Violetin hetken perusteella kaivella Seppo Kivistöä, Mazzarellan veljen Martin Schrekin puolisoa.

Seppo Kivistön (1950 - 1987) elämä on kiinnostava. Hän sai potkut jonkin luterilaisen seurakunnan nuorisotyöntekijän paikalta 1970-luvulla. Mutta mutta. Potkut eivät olleet ihan yksiselitteiset. Pitää vielä lukea Toikon gradu uudestaan ennen kuin kirjoitan enempää.

Olen penkonut asiaa keväällä 2022 blogissani ja gradumerkintää voin etsiä tämän merkinnän tienoilta (panen tämän tänne itselleni muistiin): "Merete Mazzarellan Violetissa hetkessä piirtyy kuva Seppo Kivistöstä (1950 - 1987) - Seppo Kivistön kohtelusta Suomen luterilaisessa kirkossa on Juulia Toikko tehnyt gradun Suomen luterilainen kirkko ja homoseksuaalisuus vuosina 1974–1976"

Merkinnän päivämäärä on 18.4.2022.

Tätä pelkäsinkin. Piti kirjoittamani vielä vähäsen Baarijakkarasta ja päädyin Merete Mazzarellan Violettiin hetkeen. Aino Huilaja Paluumatkalla jäi nyt kohtaan, jossa Huilaja muistelee sitä, kun ennen koronaa pariskunnan pakun taakse parkkeerasi saksalainen pariskunta.

Pariskunta oli jokin aika sitten päättänyt nomadielämänsä. He olivat kiertäneet maailmaa pyöräilemällä. Nyt pariskunta viljeli viinejä jossain päin Saksaa. Keskustelu olisi voinut mennä syvemmälle siihen, mikä on normaalia, mikä on normi ja tarvitaanko maailmassa jotain kiintopistettä vai voiko elää "vapaasti" pakussa siellä sun täällä.

Panin lainausmerkit sanalle vapaasti. Niin mikä on vapautta? Kuka meistä on vapaa? Pitääkö saada olla vapaa? Miksi toiset voivat olla "vapaita" ja toiset eivät? Tähänkään en mene nyt. Myöhemmin joskus.

Nyt on pakko panna tähän. En halua pakuun asumaan. Haluan juurtua paikalleni ainakin siksi aikaa, että omaiset tulevat hoidetuiksi kunnialla. Loppuun. Tämä on hyvä juuri näin, sillä olen ollut etuoikeutetun vapaa nuorena aikuisena. Se oli ihanan kevyttä elämää, jota minulla ei ole päivääkään ikävä.

En edes kadu kahta ensimmäistä vuottani toimittajatutkinnossa. Juoksin typeränä muiden perässä ja vaikka olin törppö sekä tyhjäpäinen, repäisin itsensä irti - ja irrottauduin ryhmän kahlitsevasta lämmöstä kielten laitoksen vaativuuteen Pyynikillä.

Minä uskalsin! Uskalsin! Putosin porukasta. Jouduin hirvittävään eksistentiaaliseen  yksinäisyyteen, (sillä en halunnut samaistua lukiosta yliopistoon suoraan tulleisiin kympin tyttöihin.)

Mutta hyvä, hyvä niin! Ei minulla olisi Mariaa ja Annaa, ellen olisi irrottautunut porukasta. (Joka ei halunnut opiskella mitään.) Pitkä stoori, mutta näin siinä kävi. Minulla on tytöt. Pitkään yritin. Ja paljon tein heidän hedelmöittymisensä eteen. (Hih)

...

Keskustelu saksalaisen pariskunnan kanssa Paluumatkalla-kirjassa tuli takaumatekniikalla. Ilmeisesti keskustelu päättyi Aino Huilajan humaltumiseen, sillä myöhemmin samana iltana häneltä kuulemma revähti takareisi, oli tanssinut hurjasti rannalla. Noh, eipä siinä, mutta pohdinnoista, jotka olisivat voineet johtaa vaikka mihin svääreihin, lopputulema oli se, että Aino Huilaja aikoi ostaa pakuun hienot viinilasit.

Viiniä kun ei voi juoda mukista. Revin tukkaani siinä kohdassa äänikirjaa. Eikö toimittaja voi kirjoittaa kirjaa tai mitään tekstiä, jossa ei olisi viiniteemaa?

...

Aino Huilaja kyllä kuvasi herkullisesti iloaan pikku kasettivessasta, se on sanottava Paluumatkan kunniaksi. Jaan ilon, sillä meillä on Kaiviksella nyt neljää eri vessaversiota ja helteellä kaikki haisevat. Syynä on minun pissani. Kirjoitan tästä vielä joskus esseen. Koetan tämän kesän ajan pissata ämpäriin ja käyttää tuotokseni mustaherukkapensaiden lannoitteena.

Viime vuonna pissalannoitin mustaherukkapensaita ämpärikaupalla ja sain pensaiden ympärille mahtavan nokkoskasvuston.

Matti lisäksi tuumasi lakoniseen tapaansa, että pissa pitää ensin ilmastaa. Hänen pissuilunsa ei haittaa ketään, sillä mies voi kusta vaikka keskellä yötä talon betoniportailta. Olen peniskatea, myönnän.

...

Joka tapauksessa Aino Huilajan matkakirjasta Paluumatkalla puuttuu jännite. Auto hajoili, mutta ei hätä ole tämännäköinen; pariskunnan tilillä on viisinumeroisen luvun verran rahaa. Ja! Kun alkoi ahdistaa, saattoi lähettää iloisen sähköpostiviestin Matkailulehteen: "Moikkamoi, olemme nyt täällä huudeilla Espanjassa ja huomasin, että vuoresta nimeltä XX ei ole kirjoitettu paljoa, vaikka on ihan minun lempparikohteeni."

Ei jutulla laturin ja kardaaniakselin korjausvelkaa kateta, mutta ainahan voi lähettää pirteitä ja positiivisia viestejä muuallekin aikakauslehtiin, kun on nimi eikä vielä ole ihan passé.

Vittu. Niin olenkin kateellinen.

Kun olin ollut Kodin Kuvalehdessä ja muutin Kuopioon 1990-luvun alussa, minusta tuli ongelmajätettä. Soittelin aluksi päätoimittajille, mutta lopulta tajusin, että juttuideani Savosta eivät kiinnosta ketään.

Enkä minäkään kiinnosta, sillä asuin jossain vitun Kuopiossa. Lisäksi tietenkään en osannut olla kepeä. Oli alkamassa lama ja minuun oli tarttumassa työttömän inha stigma. Vaikka oikeasti olin työtön vain lokakuun 1991 ajan. Marraskuussa 1991 opetin jo äidinkieltä Portaanpään opistossa Lapinlahdella.

(Voi hirveää, miten huono olin, mutta halusin tehdä työtä - ihan mitä tahansa työtä!)

Nyt alkaa vituttaa niin, että on pakko keittää kuppi kahvia ja syödä vaniljarinkeli.

...

Onhan se tosi kurjaa jollain Aino Huilajalla, kun unelmaelämä on välillä vähän rankkaa. Ihan joutuu kirjoittamaan kivoja sähköposteja matkailulehden päätoimittajalle. Tämä on samaa vitutusta, kun en oikein osannut asettua tuhansia euroja kuukaudessa ansaitsevan yksinhuoltajaäidin asemaan.

Mahtaa olla rankkaa, juu.

...

Antti Heikkinen kirjoittaa Baarijakkarassa, että ainoa rakkaudentunnustus, jonka (muistaakseni) maanviljelijä-Pasi isältään joskus sai, oli kun isä pöllytti poikansa tukkaa ja sanoi, mitä meijän poijjankellukka.

Teki mieli huutaa ääneen, että eikö se juuri ole mitä suurin ja ihanin rakkaudentunnustus iskältä.

Perustelen vielä, miksi pidin ihan superpuperina Heikkisen romaaninsa lopuksi nuoren tytön suuhun panemaansa monologia. Siinä oli kaikki. Syyt siihen, miksi juuri nuoret tytöt masentuvat. Toivoa ei tunnu olevan missään. Lapsia ei kannata tällaiseen maailmaan synnyttää. Ilmasto tuhoutuu ja Rautavaaran kaltaiset pikku kylät ovat kuolevia ja blaa blaa blaa.

Romaanin loppu oli ihana. Toivoa täynnä. Masentunut isä ratkaisee asiat ainakin vähäksi aikaa. Hevosella. Pentti Vesijärvikin saa armon.