Boakäärmeen pään sisällä Marian kanssa Kiasmassa

Myös Jacob Dahlgrenin nauhameren sisällä paossa paskaa avioliittoa vuosina 2013 ja 2014 Kiasmassa - teoksessa Abstraktion ihmeellinen maailma oli värejä ja iloa

ti 23.7.2024, julkaisen vasta ke 24.7.2024

Julkaisen merkinnän Matin syntymäpäivänä. Synttärilahjaksi päästin hänet lentelemään pitkin Lappia siitäkin huolimatta, että kuusikymmenvuotissynttärilentojen kuvissa ultrakevyen tuulilasin lävitse otetuista kuvista heijastuvat kauniit hyvinhoidetut naisen kynnet.

Neiti Satiaisen ne eivät liene, sillä hänhän työntää sormensa multaan kesäisin varmaan joka päivä. Kynnet olivat aivan liian hoidetut. Huvittaa, että neidyli on jossain vaiheessa ollut todella voitonvarma. Hän vain odotteli, että lähden Lapinlahdelta. Sitten Matin oli määrä pudota hänen syliinsä kuin kypsä ja aavistuksen verran karvainen, samettinukkainen persikka.

Blumbbssssista.

Mietin parhaillaan, miten asettelen naamani, jos joskus osumme vaikka kauppaan samaan aikaan. Millaisen ilmeen otan? Oksennanko hänen pinkeille varpuliineilleen? Sylkäisenkö kasvoille? Nainen herättää minussa kuvotusta.

...

Avioliittomme ankeimmat vuodet ovat ehkä olleet 2013 ja 2014. Leonid oli kuollut elokuussa 2012 ja olin ilmoittanut Matille, että meillä ei nyt sitten ole Lapinlahdella enää ketään eikä mitään.

"Aivan kuin olisin ainoa, joka on julma..." (Ásdís Sif Gunnarsdóttirin runosta videoteoksessa The Visitors)

En ollut ainoa julma ja on vaikea tietää, kumpi oli julma ensin. Matti jallitti minua suhteen alussa keväällä 2004. Pyristelin kuin kala koukussa. Antoi välillä siimaa ja välillä kiskaisi niin, että kidukseni vain repeilivät. Kun sai minut veneeseen, heitti laidan ylitse. Ja kohta olin taas nielaissut koukun.

Ehkä aloin kostaa sitä heti ensimmäisen keskenmenon jälkeen. Mysteeri on, miksi en lähtenyt heti, kun tuli selväksi, että mitään lasta tästä ei synny. Toisaalta mysteeri on se, miksi edes aloin tähän.

Jäin typerästi koukkuun. Roikkumaan. Jonottamaan. Yhtä lailla on täysi mysteeri kupliva ilo, joka syntyi, kun muutimme takaisin Lapinlahdelle. llo kantaa, kun mies on läheisyydessä. Samalla tontilla. Yhteys hiipuu, kun tulee maantieteellistä etäisyyttä. En ymmärrä tätä. Yleensä Varkauden kohdalla en muista naimisissa olevanikaan.

(Tämän kun sanon, ampaisee neiti Satiainen neitsytvuoteeltaan ja kiikuttaa ulko-ovellemme kirveen tai kaksi.)

Sen takia meidän pitää soitella toisillemme. Matin oli varmistettava toissa maanantaina, että todella jatkan matkaa Järvelästä Helsinkiin. Oli hyvä, että varmisteli. Näin olemme sopineet.

...

Nyt ajattelen, että hyvä, kun kerroin, että meillä ei tyttöjen kanssa ole Lapinlahdella enää ketään tai mitään, jonka vuoksi jäädä Leonidin kuoleman jälkeen. Neiti Satiainen oli aloittanut jo suhteen pohjustelun. Hän oli hivellyt miestäni elokuvakonehuoneessa. Koska elokuvia ei enää saatu 35-millisinä syksyn 2012 jälkeen, pohjustelu ja eteneminen kohti kalsareita oli alkanut ehkä jo vuosia ennen Leonidin kuolemaa.

"Olet vienyt minut
Katkeraan loppuun" (Ásdís Sif Gunnarsdóttirin runosta videoteoksessa The Visitors)

...

Ehkä aina pakenin Helsinkiin. Kävimme näyttelyissä ja saatoimme hengittää muutakin kuin pikku paikkakunnan keskiluokkaisten ristiinnaijien ummehtunutta ilmaa.

Kun etsin tietoa siitä, kuka oli brasiliaistaiteilija (muistaakseni), joka oli kutonut valtavat verkkomajat Kiasman viidenteen kerrokseen, törmäsin juttuun Kiasman suosikkiteoksista. Taiteilija, jonka majoissa Marian kanssa lojuimme, kun Matti haahuili ympäriinsä ahdistuneena ja muissa maailmoissa, on Ernesto Neto.

"Ernesto Neto (s. 1964) tarjoaa taiteensa kautta hetken helpotuksen arkielämän kiireistä, rauhoittaa mieltä ja virittää eri aisteja." (Kiasman sivuilta) Hetken helpotus maja minulle kyllä oli vuonna 2016, jolloin neiti Satiainen oli pannut kioskinsa Matilta kiinni - ja yhtä aikaa kokemus majan sisällä kantoi vuosia jälkeenpäin.

Näin voi sanoa.

Me Marian kanssa lojuimme Amazonin alueella asuvan Huni kuin -kansan mytologiaan kuuluvan boakäärmeen päässä. Boakäärme opastaa ja antaa voimaa. No niinpä teki!

...

Varsin immersiivinen oli Jacob Dahlgrenin Abstraktion ihmeellinen maailma (2009). Teoksessa oli pitkiä katosta miltei lattiaan asti ulottuvia kapeita muovinauhoja. Menimme kaikkine pyörätuoleinemme teoksen sisään Marian kanssa ja tulimme jostain ulos.

Kaikki paska, mikä oli Lapinlahdella, jäi kummallakin taakse.

...

Kirjoitan tätä ja taustalla soi The Visitorsin runo Feminine Ways.