Outo matka menneisyyteen Järvelässä

to 18.7.2024

Kämpin Pekka on kuollut.

Tulin jonkin aikaa sitten ihmetelleekseni sitä, että Pekka hävisi Facebookista. Kävin maanantaina Pekan äidin talolla, mutta talo näytti hiljaiselta. Ajoin talon toisella puolella olevalle kehämäiselle kadulle ja koetin etsiä käsiini ihmistä, johon tutustuin postilaatikolla kolmekymmentä yhdeksän vuotta sitten.

Postilaatikot olivat samassa rivissä edelleen. Kävin lukion toista luokkaa ja asuin kortteerissa Tohinojantiellä olevan matalan omakotitalon keittiöntakaisessa kamarissa. Postilaatikolla vain tuli puheeksi, että olen oikeastaan puumalalainen enkä tunne sieltä ketään ikäistäni.

Olin tullut puhuneeksi juuri oikealle ihmiselle. Perheenäidille, jonka mies on Puumalasta. Perheenäiti järjesti asiani. Hän saattoi minut yhteen miehensä pikku siskon kanssa.

Ajoin uuden valkean Saabin perheen talon eteen. Muistan, että perheessä oli paljon pieniä lapsia. Ainakin kolme. Joka tapauksessa enemmän kuin kaksi. Kävin talossa. Ehkä kävin jopa saunassa. Muistikuvani ovat hämäriä, sillä lapsiperhevierailu oli sama kuin olisin käynyt jossain eksoottisessa ympäristössä - villieläinpuistossa tai eläintarhassa.

En ymmärtänyt sellaisesta mitään. Minulla ei siihen elämään mennessä ollut juurikaan kosketusta lapsiperheisiin. Tuli kosketus. Se oli jännittävää, mutta samalla tarkastelin kaikkea ulkopuolisena. Tämä outoa, ehkä ajattelin. Lapsia. Outoa, kummallista ja samalla vähän rasittavaa.

Elämä, johon kuului omakotitalo, lapsia ja työtä, vaikutti kovin työläältä. Taisin ajatella, että ei kiitos, jotain muuta kuitenkin. Seikkailuita. En vain ollut seikkailuihin ja uusiin kokemuksiin vielä valmis, sillä olin jäänyt Kärkölän lukioon, vaikka äiti ja isä olivat muuttaneet Puumalaan ja vieneet kirkonkirjani mennessään.

Tämä askarruttaa minua edelleen. Oli aivan päivänselvää, että en jää Järvelään sekunniksikaan sen jälkeen, kun olen kirjoittanut ylioppilaaksi. Silti en halunnut vaihtaa koulua. Aivan käsittämätön paradoksi.

Tiesin, että lähden maailmalle, mutten aivan vielä. Ikään kuin harjoittelin itsenäistä elämää lukion ajan. Muistan, että eksistentiaalisen kauhun hetkiä oli ja varmasti pahimpia niistä oli postilaatikolla, mutta onneksi sain suuni auki ja sattumoisin juuri oikealle ihmiselle.

Tämän kaiken olisin halunnut kertoa perheenäidille kolmenkymmenen yhdeksän vuoden jälkeen ja kiittää. Könysin ulos autosta ja vastapäisen talon kasvimaata kastellut mies sanoi, että eivät ole kotona.

Kävelin kadun ylitse. Tai no, ei se katu ole. On nimeltään polku. Muut Lavanmäen kadut on nimetty teiksi. Jostain syystä kehämäinen tie on nimetty poluksi. Tulin Järvelän Kievari Veikosta. Söin kievarissa ruisvoileivän, jonka yrittäjä teki minulle varta vasten, sillä en halunnut syödä valmiiden voileipien välissä olevaa kinkkua.

Järvelässä ei taida olla kovin paljoakaan kysyntää salaateille ja sen semmoisille viherpiiperryspöperöille. Ajoin Hähkäniementietä ja toisen kerran ohi Keltaisen Langan. Keltainen Lanka on pikkuruinen mittatilaustyöompelimo. Sen toimitila on viehättävä vaaleaksi maalattu teollisuuskontin muotoinen rakennelma.

Jos asuisin lähempänä, tilaisin Keltaisesta Langasta itselleni mekon. Mielestäni naiset, joilla on varaa maksaa vaatteistaan, voisivat teettää ne mittatilaustyöompelijalla. Minäkin teettäisin, jos löytäisin ompelijan. Aina välillä olisi sellaiseen varaa. Välillä ei ole ja silloin en osta mitään.

Hähkäniementieltä käännyin yhtä pykälää liian aikaisin. Päädyin kiemurtelemaan Tohinojalle Tolkon-, Pyhäojan- ja Jaakonsaarentietä pitkin. Olisipa kiinnostavaa tietää, keitä ovat olleet Tolkko tai Jaakonsaari. Joskus vielä ajan Metsäniityntietä Huilupolulle ja katson, minkä ajan omakotitaloja on Huilupolulla ja löytyykö polun nimelle jotain selitystä.

Muinaisagraarisen nimen saaneen kehämäisen kadun varrella, kuten muidenkin Tohinojan katujen varsilla, on suurin piirtein saman aikaan rakennettuja omakotitaloja. Kaivoin selkälaukustani takapenkiltä käyntikorttikynäni ja esittelin itseni pikaisesti. Sanoin, millä asialla olen ja tein pikahaastattelun.

Kävi ilmi, että vastapäisen talon isäntä oli kotoisin Länsi-Lapista. Perhe oli rakentanut talonsa Tohinojan uudelle asuinalueelle, sillä vaimo on Kärkölästä kotoisin. Sain tietää, että koulukaverini oli kuollut vuotta aiemmin ja vain vähän aikaa sitä ennen oli kuollut tämän äiti. Kerroin, että luokkakaverini vaimo oli kuollut kesällä 2022.

Muistan sen siitä, että asuimme Kaivokoskella ensimmäistä kesäämme.

Prisman pääsisäänkäynti

Läksin maanantaina ajamaan kohti Helsinkiä anivarhain. Pysähdyin vain Mikkelissä tankaamassa ABC-etanolia. Sitä ennen hörppäsin kahvit Punaisen Piipun Kievarissa Juvalla. Oli pakko katsoa tämä omista tilitiedoista, sillä en ollut säilyttänyt Juvan-kahvien kuittia.

Jostain syystä poikkeama Juvan ja Mikkelin väliseltä pikataipaleelta oli pyyhkiytynyt muististani. Ajoin ajatuksissani. En kuunnellut edes äänikirjaa. Ehkä käsikirjoitin etukäteen päivääni Järvelässä. Ehkä en. Ehkä vain elin muistoissani.

Ainoa asia, jonka olin tarkasti päättänyt, on se, että lounastan Maukkaassa Hetkessä Koskisen Oyj:n lautatarhalla. Se, että lautatarha on nykyään myös saha-alueeksi muuttunut ja muuttumassa, kävi ilmi myöhemmin.

Salpakankaalla kävin Prismassa. Parkkeerasin kaupan lyhyelle sivulle ja oletin ulko-oven väärälle pitkälle sivulle. Hyvä, että eksyin. En olisi muuten tullut panneeksi merkille, kuinka mukavan sisäaukion rajaavat Hollolan kirjasto, apteekki, kahvila Anita ja Prisman pääsisäänkäynti.

Ymmärsin, että osuuskauppakin saattaa sijaita miellyttävästi. Pohjois-Savossa näin ei ole.

Osasin Lahti-Riihimäki -tielle hämmentymättä kaistanvaihdoista. Risteys on muuttunut. On tullut Hopeakallion yritysalue ja jättiläismäinen Neste, Matkakeidas. Käännyin Heinäsuon tienristeyksestä kohti Tennilän asemaa ja ajattelin, että joskus pitää katsoa, mikä on itse Tennilä. Se on Lahti-Riihimäki -tien toisella puolella.

Tennilästä ajelin Nummenkulmalle. Haapasaaren vartepellon kohdalla olin vähällä pysäyttää auton ja hypätä ojan ylitse katsomaan, onko pellolla enää yhtään vartetta. En pysähtynyt, sillä katsoin kelloa. Vaikka olin lähtenyt ajoissa, Prisman ympäri hölkkääminen ja kiertely Hollolan kirjastotalolla sotki joutuisasti edennyttä etenemistäni. Tuli tautologiaa, mutta koska olen vasta Haapasaaren vartepeltojen kohdalla, en etsi korvaavaa sanaa. Eteneminen edetköön.

Oli kuitenkin pakko pysähtyä Vuorimaan alamuuntajalle tai siihen hiekkakuopan laidalle. Hiekkakuopassa oli lehmänmunajono. Kävin katsomassa Vuorimaan vanhaa kaatista. Mietin, mitä Touko ja Kosti olivat kantaneet kaatikselle, kun tekivät isän ja äidin muuton Vuorimaalta marraskuussa 1981. Aloitin silloin lukiota.

Muistelen, että Arabian kannuja ainakin. Teki mieleni lapioida jätemonttua. Kävelin pikakävelyä hiekkakuopan ympäri ja pikaisesti silmäilin Lähdepellon Terijoen salavia. Pitää selvittää, onko Lähepellollakaan enää vartteita. Ehkä ei, sillä olisivat varmasti jo tukkipuun pituudessa.

Missähän vaiheessa vartteet on kaadettu ja mitä niistä on saanut? Mäntyvartteet kasvoivat runsasravinteisella pellolla. Puuaines on varmasti ollut yhtä höttöä.

Oli pakko vielä kuvata Vuorimaan postilaatikot. Niitä on monta. Ikään kuin talolla asuisi useampi talous. Koska muuntajalla on kyltti: Läpiajo kielletty, ei tehnyt mieli ajaa pihaan ja kysyä kysymyksiäni.

Vuorimaan edellinen omistaja, Brita Flander, etsi minut käsiinsä, sillä oli löytänyt saunamökistä ystäväkirjani. Semmoisen, johon pikkku tytöt pyysivät muistovärssyjä. Olin pyytänyt muistovärssyn luokkakaveriltani Tialan Sonjalta ja Sonja opetti nyt 2000-luvulla Vuorimaan uusien omistajien tytärtä.

Brita Flander löysi minut Sonjan avulla. Jonkin aikaa kirjoittelimme Sonjan kanssa, mutta kirjeenvaihto hyytyi johonkin. En muista, mihin. Varmaan keskenmenoihini. On vuosia, joista en muista juuri mitään. Ehkä se on armollista. Pitää joskus lukea päiväkirjojani huonoilta vuosilta. Sitten kun on henkistä kestävyyttä siihen ja Matti on jossain käymässä.

Vihani joskus edellenkin on ylitsevuotavaista.

Lupasin kirjoittaa Brita Flanderille meidän perheen Vuorimaan-vuosista. En kyennyt, sillä sukelsin tai oikeastaan sukeltelin. Oli päivänselvää, että halusin pois Lapinlahdelta. Olin kiikissä, loukussa, nalkissa. Vuorimaan muistelu olisi ollut liian tuskallista.

Vuorimaan maisema on piirtynyt sieluuni. Hah, kuinka vihaankaan sentimentaali-ilmaisuja. Ei tästä puutu kuin, että etelähämäläisittäin kumpuileva peltomaisema olisi sydäntäni lähellä.

Vuorimaan postilaatikoilta ajoin tukka suorana Salosten pihan lävitse Maukkaaseen Herkkuun. Näin, että Salosten pihalla keskustelivat pitkä, hoikka keltapaitainen mies ja toinen mies.

Ajattelin hämärästi, että siinä on varmaan talon nuori isäntä ja painoin kaasua.

Parkkeeraus lautatarhalle

Koskisen Oyj:n lautatarhalla en uskaltanut ajaa tuotantoalueen portista sisään. Niinpä jätin Saabin sisäänkäynnin ulkopuolelle. Enpä olisi voinut enempää parkkeerauksellani kiinnittää huomiota. Kun katsoin autoa lounaspaikasta jauhelihakastikkeeni äärestä, tuntui nololta, mutta ajattelin, että onneksi kukaan ei tunnista minua.

Nolo, mikä nolo. Vähän sama kuin joskus takavuosina ajattelin aloittaa ortodoksis-liturgisen elämäni uudestaan in cognito Sukevalla Apostolien Pietarin ja Paavalin tsasounalla kirkkovuoden aluksi ja luomakunnan päivänä.

Pidän kovasti luomakunnan päivästä. Se on lempijuhlani Kirkossa. Perkele niin. Eipä pyhäkössä ollutkaan kansanjoukkoja, johon sulautua. Tulin juhlaliturgian jo alettua ja niin koko seurakunta kääntyi katsomaan, kuka tuli taloon.

Vilkutin epävarmasti takaisin. Päätoimittaja - entinen - se täällä vain, heipputi hei. Ihan vain ovensuuhun ajattelin. Liturgian jälkeen seurakuntalaiset joivat omakustannekirkkokahvit Sukevan Nesteellä ja meillä oli oikein rattoisaa. Palveluksen toimitti isä Olavi Matsi Pielavedeltä ja hän on mielestäni ollut aina järki-ihmisiä ja kyvykäs johtamaan.

Onkohan tänäkin vuonna kirkkovuoden aloitus Sukevalla? Nyt keksin, mihin Marian kanssa retkeilemme tänään iltasella.

Ensimmäinen haastattelu

Olin jo Nummenkulmantiellä pannut merkille, että lautatarhan suunnalta on kasettirekkaralli maanläjitysalueelle. Tasapainottelin Puputin (muistanko väärin?) talon jälkeisellä (Järvelän suunnasta) pientareella.

Etelä-Kärkölästä puhalsi tulla myös valkea Kuljetusliike Väkiparran tekstein varustettu auto.

Pian Maukkaaseen Hetkeen tulivat tyypit Salosen pihasta. Toisella, keltapaitaisella, oli paitansa selässä teksti Salosen Saha. Tyhjensin lautaseni ja marssin kaksikon pöytään. Kysyin keltapaitaiselta, oletko Salosen Juha, ja ennen kuin kumpikaan sai suunvuoroa, kerroin, että olen ollut naapuri vuodesta 1969 vuoteen 1981.

Vaihdoimme kuulumiset ja kaksikko kaatoi pari hartaasti vaalimaani myyttiä Kärkölästä ja tilakoosta.

Salosen nuori isäntä on viisi vuotta minua nuorempi. Hänen oli täytynyt mennä ensimmäiselle luokalle peruskouluun, kun minä kävin kuudetta luokkaa. Meidän ulko-ovelle oli ala-asteelta tasan viisi kilometriä, mikä aina joka syyslukukauden alussa jonkin kouluviranomaisen piti käydä mittaamassa.

Ehkä koulumatkani olisi jostain syystä salaperäisesti joka vuosi lyhentynyt. Ilmeisesti kuljettamiseni Nummenkulman perältä aiheutti kammottavan loven Kärkölän kunnan koulutoimen talousarvioon. Siltä ainakin tuntui, sillä välillä meidän iskälle maksettiin kuljetuksestani. Välillä kuljin Touko-veljen, kunnaninsinöörin, kyydissä kouluun.

Ja voi myös olla, että kunnan kouluviranomaisille ja päättäjille peruskoulu-uudistus tasa-arvon periaatteineen oli yksinkertaisesti liikaa. Köyhän perheenkin penskat jouduttiin kuljettamaan kouluun ja taksilla, jos ei ollut linja-autoreitin varrella.

Joka tapauksessa Salosen Juhan piti singertää koulumatkansa polkupyörällä tai miten siihen aikaan lapset kouluun kulkivat. Minä herrastelin koulutaksissa, sillä koulumatka oli ala-asteella normiviisi kilometriä ja yläasteelle vielä pidempi.

Usein istuin taksissa kuljetettavana ihan yksin. Paitsi silloin, kun tienpäästä kouluun kulki Laitikkaan Arto. Silloin kävelin meiltä Salosen pihaan, sillä taksi meni hakemaan kyyditettävää siitä pihan lävitse.

Matkakertomus jatkuu joskus. Maria huutelee lastenhuoneesta.