Innoittajani Pentti Straniuksen kokoama Olemattoman kokeneet - muistelmia suomalaisopiskelijoiden Neuvostoliitto-vuosilta

Ja joitakuita vitutuksia

ma 16.9.2024

Oikeasti tekisi mieleni huutaa ääneen. Sen sijaan tavoittelin kevyttä sävyä.

Hei, postistani lähti 28. elokuuta lasku eikä suoritusta ole näkynyt. Eräpäivä oli kaksi viikkoa sitten. Onkohan laskumme numero 131313 jäänyt jonnekin postin uumeniin? Tässä lasku uudestaan. Hyvää alkanutta syksyä! Terveisin Matti

Eiliseen merkintääni sain intoa Pentti Straniuksen Olemattoman kokeneista - muistelmia suomalaisopiskelijoiden Neuvostoliitto-vuosista. Aloitin sitä jo. Prologina haastattelukokoelmassa on ullavalaisen Jorma Yli-Läntän tarina.

Kirjoitin eilen niin, että muka olisi ollut hui hai ja vitunko väliä se, että ihana intiaaninnäköinen bolivialainen olikin naimisissa upean pitkäjalkaisen moskovalaiskaunottaren kanssa. Ei se ollut etenkään vitun väliä. Joskus vielä kirjoitan kummallisesta tapauksesta, kun liimauduimme matkustelemaan metrolla ympäri Moskovaa bolivialaisen ja tämän vaimon kanssa.

Lopulta jossain Moskovan laitakaupungilla, jonne en olisi eksynyt edes kuumehoureissani, metroasemalla oli neuvostoajan loppupuolen tavaratalo, älysin lähteä toiseen suuntaan kuin aviopari. Itkin metrossa kuin vesiputous.

Tapaus muistuttaa muudatta toista tapausta nykyajassa ja somessa, mutta en mene siihen nyt.

Lainaan vain Straniuksen kirjansa alkulainaukseksi ottamaa Milan Kunderan tekstiä kirjasta Identiteetti: "Menneisyyden muisteleminen ja säilyttäminen on ehkä välttämätön ehto, jotta ihmisen minuus pysyy kokonaisena. Jotta minuus ei kutistu, jotta se pysyy entisen kokoisena sitä pitää kastella muistoilla kuin ruukkukasveja, ja kasteleminen vaatii säännöllistä yhteyttä menneisyyden todistajiin eli ystäviin. He ovat meidän peilimme..."