Matti Kuuselan Journalisti - toisenlainen toimittaja

ke 9.10.2024

Kirjoitan tätä Lapinlahden kirjastossa ja kohta aion lukea e-presskoneelta parit Matti ja Liisa -lehdet sekä Savon Sanomat. On tiistai ja pitää naputtaa täyttä höyryä. Äkkiä äkkiä, sillä neiti Satiaisen auto meni vähän aikaa sitten Juhani Ahontietä eteläkirkonkylän suuntaan.

Minulla on aikaa juuri sen verran, että auto palaa takaisin ydinkirkonkylälle.

Viime keväänä soitin kirjailija Jouni Tossavaiselle Matti Pulkkisen elämään liittyvistä vuosiluvuista Nurmeksen pulkkisalustusta varten. Alustuksen piti Pulkkisen luokkakaveri Marjatta Törhönen Ikolan pirtin kotiseutuillassa ja minäkin uskaltauduin tilaisuudessa avaamaan suuni.

Tietenkin illassa oli mukana Pulkkisen loukkaantuvaisia sukulaisia ja sain taas kuulla, kuinka jotkut ratsastelevat kirjailijalla ja sen semmoisia. Jos eivät ihan nussi ruumiita niin kaivelevat niitä ja blaa blaa blaa.

Mutta koirat haukkuvat ja karavaanit kulkevat. Hui hai, sukulaismies puhui Pulkkisen vaimon suulla enkä voi lakata ihmettelemästä, miten vaimo saattaa kantaa niin kovin kaunaa meille, jotka olimme tekemisissä kirjailijan kanssa, kun omat olivat hänet käytännössä hyljänneet.

Eipä näkynyt loukkaantuvaista kirjailijan serkkuakaan Lapinlahdella kirjailijan viimeisinä elinvuosina. Vaimoa ei myöskään näkynyt, vaikka kirjailija itse puhui kauniisti, kaipaavasti ja kaihoisasti entisvaimostaan.

Mutten mene nyt siihen. Kiinnostavaa kuitenkin. Tähän pitää vielä jotenkin palata. Joskus. Kunhan saisin luettua Romaanihenkilön kuoleman ties kuinka monenteen kertaan ja Ehdotuksen rakkausromaaniksi toisen.

Kirjailija Tossavainen vain ärisi

Puhelimessa kirjailija Tossavainen tiuskaisi, että vuosiluvut ovat siellä. Siis nii ku missä? No, Kuohareissa I - III. Eikä tullut vastaan pätkääkään. Kiva juttu, sillä olin Rautavaaran Kaiviksella ja Kuoharit tietenkin Lapinlahdella. Päätin, että vast´edes elämässäni raahaan Kuohareita mukanani vaikka kuolinvuoteelleni Kysin kirurgiselle tai missä nyt satunkin kuolemaani odottamaan.

Sitten kirjailija Tossavainen alkoi äristä minulle Saara Turusen Hyeenan päivistä. Olin sen juuri kuunnellut ja minusta se oli paras, mitä olin Turuselta lukenut. Pidän Turusen omakohtaisuudesta.

Jouni Tossavainen ei pidä. Noh, hän lymyileekin romaanihenkilöidensä takana. Esimerkiksi Venäjän metsästäjissä Tossavainen löytyi mielestäni kummasta Pekasta, joka oli romaanin keskushenkilö ja ristisiitos Pekka Viljakaisesta sekä Pekka Ervastista.

Lymyily introvertille ujolle piimälle sallittakoon!

Kun oli aikansa ärissyt Saara Turusen napanöfftän kaivelusta, Tossavainen siirtyi ärisemään Kuuselan tapauksesta. Lopulta minua nauratti. Olinpa osunut soittamaan kirjailijalle hetkeen. Mikään ei tuntunut menevän hänen mielensä mukaan.

Loppujen lopuksi en saanut selvää, oliko kirjailija-toimittaja Tossavainen kollegansa puolella vai vastaan. Ehkä puolella. Myöhemmin luin Tossavaisen blogimerkinnän siitä, että Matti Kuusela puolusti Panu Rajalaa.

Matti Kuusela ja Panu Rajala

Jossain vaiheessa päässäni alkoi raksuttaa. Jaa! Se Aamulehden toimittaja. Luin vuosi sitten kesän lopussa noin kuukauden ajan Aamulehteä, koska sain pätkän sitä lukijalahjana. Yleensä valitsen pöytäliinan tai leikkuuveitsisetin.

Matti Kuuselan tekemän Panu Rajala -haastattelun takia sain tietää, että Panu Rajalalta oli tullut omaelämäkerta. Siis mieheltä, joka teilattiin kirjansa Lavatähti ja kirjamies vuoksi.

En ollut kirjaan mennessä kiinnostunut Katri Helenasta tuon taivaallisen vertaa, mutta sitten luin Lavatähden ja kirjamiehen ja aloin pitää Katri Helenasta yli kaiken. Myöhemmin kuuntelin melkein heti Katri Helena -elämäkerran, kun sain tietää sen ilmestymisestä.

Tai no, en ihan heti. Katri Helena -elämäkertaa kehuttiin niin paljon, että olin aluksi epäileväinen. Sitten luin Facebookista, että Nilsiän sekä Rautavaaran oma Antti Heikkinen oli Katri Helena -elämäkerran myös lukenut. Kehui sen kuplille.

Pakkohan lavatähden elämäkerta oli sen jälkeen kuunnella.

Matti Kuusela ja Panu Rajala Päin elämää

Luin torstaina aamulla Aamulehden näköislehdestä Matti Kuuselan tekemän Panu Rajala -haastattelun ja ihailin kuviakin. Kuvat on ottanut Saara Tuominen. Perjantaina 11. elokuuta 2023 vein Paula-siskon Enon Luhtapohjaan entisten Ilomantsin kunnan päivähoitotätikollegojensa tapaamiseen.

Ajoin Luhtapohjasta kohti Ilomantsin risteystä. Risteyksessä luki Ilomantsi 35 kilometriä. Parkkeerasin linja-autopysäkille. Koetin etsiä opiskelukaverini Riitta Ryynäsen puhelinnumeroa sekä numerotiedustelusta että MSL:n sivuilta.

En löytänyt. Ajattelin, että ei halua tulla löydetyksi ja käännyin takaisin. Ajoin Joensuuhun. Marssin Suomalaiseen Kirjakauppaan ja ostin Katri Helenan elämäkerran printtinä sekä Panu Rajalan edellisenä päivänä ilmestyneen omaelämäkerran Päin elämää.

Menin joko intialaiseen tai nepalilaiseen ravintolaan. Paloin halusta alkaa lukea Rajalan elämäkertaa heti. Viikonloppuna sitten luin. Vähän joissain kohti pitkästyin ja joissain hyppelehdin.

Matti Kuusela, Panu Rajala, Jouni Tossavainen .... ja Kiira Korpi merkinnän lopussa

Luin Matti Kuuselan toimittajaelämäkerran Journalisti - toisenlainen toimittaja sen vuoksi, että kirjailija Jouni Tossavainen mainitsi blogissaan Kuuselan olevan ainoa toimittaja maailmankaikkeudessa, joka lukeutuu Pano-Panu Rajalan ymmärtäjiin.

Minulla menee aivo solmuun. Panu Rajala kirjoittaa muista elämäkertoja ihanasti kuin enkeli ja omasta itsestään kertova teksti on vähän puisevahkoa. Kummallinen dynamiikka. Ihan kuin Panu Rajala eläisi toisten ihmisten kautta. Joteski.

Lisäksi Panu Rajala on tahmanäppi. Tästä en pääse ylitse. Hän on sarjapettäjä. Aviorikkoja. En pääse ylitse ja silti luen Rajalan kirjoja ja omistan niitä. Nyt elämäkerrankin.

Mutta Matti Kuuselan paljon parjatusta jutusta Bakusta Pekingiin kyllä ymmärtää, että toimittaja ei ole haastatellut autoissa istuvia. Kuusela kirjoittaa jutussa näin:

"... mekin ajattelemme kuvata hevosia. Täällä Taškentissa, Uzbekistanin arojen kupeessa, täällä niitä pitäisi olla laumoittain.

Vaan eipä ole: pelkkiä autoja laukkaa ympärillämme. Laumoittain. Ladoja, Moskvitšeja, Volgia, Gazeja ja Popedoja, muistoina kultaisilta neuvostoajoilta.

Auto näyttää olevan uzbekkimiehen koti. Mikäs siinä, kuvataan ja kuunnellaan sitten autoja..." (Matti Kuusela Journalisti -  toisenlainen toimittaja s. 157)

Kuusela ja valokuvaaja Raine Lehtoranta olivat siis kuunnelleet autoja! Samaa lausui Aamulehden entinen päätoimittaja Jouko Jokinen Hesarin haastattelussa sunnuntaina. Jouko Jokista oli haastatellut Satu Vasantola ja jutussa lainataan viime keväistä Jokisen lausuntoa Matti Kuuselan jutusta.

Jokinen oli sanonut, että Kuuselan jutuista erotti hyvin, mikä oli keksittyä ja mikä ei. (HS su 3.10.2024) Kummallista on, että myöhemmin Jokinen oli perunut sanomansa. Hän oli taipunut vähän paskasti yleisen mielipiteen paineesta ja tuumannut, että lausunto oli virhe.

En halua olla toimittaja, jotain on nimittäin muuttunut

En ymmärrä enää mitään. En ymmärrä omaa ammattikuntaani. En ymmärrä entisiä opiskelukavereitani. Ja miksi Matti Kuusela melkein teloitettiin kollegojen yhteistuumin?

Ehkä kyse on siitä, että Matti Kuuselalla on vasemmistolaiseksi arveltuna aikoinaan ollut vaikeuksia päästä Aamulehteen. Ehkä kyse on siitä, että Matti Kuusela on kirjoittanut, että hän mieluummin viettäisi vanhuutensa kuivattuna turskana Alaskassa kuin tuettuna ihmisjätteenä Attendossa. Ehkä kyse on siitä, että hän on kirjoittanut maamme toplokkaiden, vaikkapa päätoimittajien, tulevan vihityksi erilaisilla maanpuolustuskursseilla Suureen Salaisuuteen, Parempiosaisten Vaikuttajakerhoon ja että yksi maanpuolustuskurssi maksaa verorahoistamme noin 100 000 euroa.

Lisäksi Kuuselan Attendo-kolumnia ei Aamulehti julkaissut printissä, vaan se piilotettiin nettilehteen. Attendon viestintäjohtaja oli kuulema silloisen Aamulehden päätoimittajan, surullisen kuuluisan juopahtavan Jussi Tuulensuun (klähmi kesätoimittajia jossain kosteassa illanvietossa) opiskelukaveri. Niin eihän korppi korpin silmää noki.

Luin Jussi Tuulensuun 13 000 merkin kirjoituksen Kuuselan tapauksesta. Kovin oli kitkerä. Varmaankin kyse oli siitä, että Matti Kuusela oli ennen Tuulensuun päätoimittajakautta saavuttanut toimituksessa erityisaseman erityisoikeuksineen eivätkä  Tuulensuun johtamismetodit Kuuselaan purreet.

Ei juma, kun kuuntelin Antti-Pekka Pietilän Erkon verikoiria, tajusin, että toimittajat ovat ammattiylpeydessään aivan mahdottomia johdettavia. Ja hyvä niin! Toimittaja on yleensä lojaali vain pyhälle journalismille - ei lehtiyhtiöille tai muille, jotka koettavat vaikuttaa siihen, miten toimittaja kirjoittaa tai käsittelee aiheitaan.

Pietilä kertoi toimittajien sanovan johtamiskoulutuksia nilkkikoulutuksiksi. Repikää siitä! Olen koettanut saada aikaiseksi keskustelua edes jostain Toimittajatutkinto vm. 85 -whatsapp-ryhmässä. En ole onnistunut. Kukaan ei halua sanoa mitään. Ei oikein mistään. Olen aivan saatanan pettynyt.

Ryhmän mielipidejohtaja aloitti sitten vitsillä aiheesta johtaminen. Tuli joitain läpäläpälää kommentteja. Ärtz, tästä voisin jatkaa loputtomiin. Kirjaston omatoimiaika alkaisi nyt. Pitää lopettaa.

Pöh, tämä kuului merkinnän alkuun

Puhelussa kirjailija Jouni Tossavaisen kanssa hämärästi muistin nähneeni jonkin pätkän alueuutisissa, jossa joku toimittaja pyöräilee jossain ja öyhkäisee jotain, josta en saanut tolkkua.

En ollut yhtään kartalla.

Kuusela. Matti. Aamulehti. En lukenut Aamulehteä edes silloin, kun opiskelin Tampereella. Iskä tilasi minulle Hesaria ja Puumala-lehteä niin pitkään kuin eli. Sitä paitsi vain opiskelin Tampereella. En oikeastaan asunut.

Ei minulla ollut mitään kiinnostusta Tampereen asioihin tai Aamulehteen. Aamulehdestä tiesin vain sen, että meikäläisellä ei ollut Aamulehden toimitukseen mitään mahdollisuuksia.

Yhtä vähän mahdollisuuksia minulla olisi ollut Turun Sanomiin ja vielä vähemmän Satakunnan Kansaan. Etelä-Suomen Sanomia sanoin opiskeluaikaan Etelä-Suomen Sotilasläänin Sanomiksi ja se kertookin kaiken, mitä ajattelin.

Enkä ole koskaan ollut ihan niin todellisuudentajuton - sentään - että olisin hakenut töihin Aamulehteen. En muuten ole koskaan hakenut töihin Hesariinkaan. Hesaria olen ihaillut vain kaukaa. Uskollisena lukijana, joka pani tilauksen poikki, kun Mikael Pentikäinen sai lehden päätoimittajan paikalta kenkää.

No, raja se on nuoleskelullakin, mutta nuoleskelenpa tässä vielä vähän lisää.

En hakenut Hesariin edes silloin, kun aluetoimittaja Rauni Väinämö jäi Kuopiosta eläkkeelle ja soiteltiin jotain muuta asioita - ehkä Kuopion ortodoksisen seurakunnan tiedotuslehdestä Solinasta tai jostain sellaisesta meitä yhdistävästä asiasta, ja Rauni Grand Old Mama ja Lady sanoi, että minun kannattaisi hakea hänen paikkaansa.

Taisin soittaa jollekin Hesarin pomolle, sillä muistan soittaneeni Rauni Väinämölle takaisin. Itkeskentelin. Toimituspomo oli ollut minulle tympeä. Tunsin itseni kolossaalisen tyhmäksi ja Rauni Väinämö oli aidosti pahoillaan.

Hän sanoi, että ei ole mukavaa, että Se Herra Jokunen, jonka nimeä en onneksi muista, sillä kirjoittaisin sen tähän, on sellainen tönkkösuolattu muikku!

No niin. Eiväthän tönkkösuolatut muikkumiespäälliköt ota töihin toimittajaa, joka kimittää epäuskottavalla tytön äänellä ja tirsuvat jopa puhelimessa joka solullaan epävarmuutta. En ole koskaan osannut olla vakuuttava, uskottava ja asiallinen.

Minäminäminäminä!

Niin olenhan kertonut blogissani useasti kokemuksestani työhaastattelussa Me Naisiin. Kokemus oli kamala. Vei itsetuntoni toimittajana miltei lopuksi elämääni. Kummallista kyllä en saanut korvaavaa kokemusta, vaikka pääsin Kodin Kuvalehteen.

Kiinnostavaa oli nyt vanhempana kaiken näkeneenä naisena lukea Me Naisten silloisen päätoimittajan kirja entisestä kesiksestään Katarina Westistä. Kirjan nimi oli Päivät jotka sain.

Kesällä 2023 liimasin kontaktimuovilla uuden kalenterini kanteen Anna-Mari Westin ihanaisia sokerissiirappisia ja vaahtokarkkisia kortteja. Tiedättehän niitä, joissa on hieman hömmm tsemppilauseita ja elämänviisauksia.

Pidän niiden estetiikasta. Lähetimme juuri Paula-siskon kanssa kummipojalleni, joka täytti 45 vuotta, sellaisen Anna-Mari Westin villasukat, neulominen ja keski-ikä -kortin. Joka viittaa mielestäni äskeisessä lauseessa oikein, sillä minulla on myös kummipoika, joka ei vielä täytä 45 vuotta. Täyttää marraskuussa 37.

Olen surullinen. Hänen äitinsä ei halua olla kanssani missään tekemisissä. Pitää keksiä jotain, millä saisin yhteyden. Kyllä vielä keksin. Pyytäisin anteeksi sitä, että otan yhteyttä vasta nyt. Seitsemäntoista vuoden kuluttua viime puhelusta.

Joka tapauksessa aloin googlailla, kuka on Anna-Mari West, postikorttitaiteilija. Google nosti Hesarista Anna-Mari Westin yhdessä minut raakanneen päätoimittajan kanssa kirjoittaman nekrologin.

Muistokirjoitus oli postikorttitaiteilijan siskoa Katarina Westistä. Tämä on oikeasti kummaa mystiikkaa. Johdatusta tai jotain. Luin kirjoituksen. Ylivertainenhan hän oli ollut. Ei ihme, että en päässyt koskaan Me Naisiin. Ymmärrän.

Seuraavana syksynä matkustin ihan asiakseni Kiuruvedelle lainaamaan Ulla-Maija Paavilaisen Katarina Westistä kirjoittaman kirjan Päivät, jotka sain. Ja voilá kirjasta löytyi selostus siitä, miten kauhean traumatisoiva prosessi kesätoimittajien valinta päätoimittajalle aina oli.

... 

Mutta jeejee! Enää minun ei tarvitse ollakaan uskottava ja varma. Voin kimittää mielin määrin ja näyttää kukkahattutädiltä tai ylipainoiselta mursulta. Ihan miten vain!

Hörötän täällä kirjastohyllyjen takana ihan hulluna puoliääneen. Minulla on oma firma ja saan palkata tähän ketä haluan. Annan mahdollisuuden kimittävä-äänisille pikku tytöille ja ei-kimittävillekin. Kunhan vain varmistun, että rekryytti ei liimaudu yrittäjäpuolisoni pyllyyn. Öhöm. Huhuu?

...

Matti Kuusela, toisenlainen toimittaja

Kun olin kuunnellut kirjailija Jouni Tossavaisen ärinät puhelimessa, whatsappasin Suomen journalismin contessa Adelaide de Saint Erasmolle. Apua! Adelaide de Saint Erasmo kaivoi minulle kaikenlaista asiaan liittyvää keskustelua netin uumenista.

Tajusin myös, että Kiira Korpi ja ärzypärzy Hesarin Arttu Seppänen -keskustelun yhteydessä olin lukenut Matti Kuuselalta toisenkin jutun Panu Rajala -elämäkertahaastattelun lisäksi.

Se oli ihan ihana juttu Kiira Korven runokirjasta. Matti Kuusela kuitenkin häpeilee juttua, sillä on Kiira Korven äidin joku kaveri. Totta on niin kuin suuresti arvostamani kirjallisuusinehmo minulle Kiira Korpi -kirjoitustani kommentoi, että mikäli Anneli Tohmajärveltä olisi kirjoittanut Rakennan mun elämääni yksi Ikean ruuvi ja yksi laatikko kerrallaan, ei Hesari olisi moiselle korvaansa lotkauttanut tai uhrannut riviäkään.