Vaarojen Sanomat - toivottavasti hanska pitää! Ja jos Rautavaaralla Tiilikassa on perjantaisin kunnanjohtajan pubivisa, ei auta kuin alkaa koukata Juuasta Rautavaaran kautta Lapinlahdelle

ti 8.10.2024

Ihailen Juukaa ja sen paikallislehteä Vaarojen Sanomia. Lehden omistaa Vaarojen Sanomat Oy ja toivon, että taustalla edelleen olisi kotiseutuyhdistys.

Jahas, löysin Ylen Jouki Väinämön (HS-grand old mamaäitinsä tunsin hyvinkin) tekemän jutun. Jutun mukaan Juuka-seura yhtiöitti syksyllä 2023 paikallislehden omaksi lehtiyhtiökseen, mutta omistus oli edelleen sataprosenttisesti kotiseutuyhdistyksellä.

Jutussa kerrottiin, että Vaarojen Sanomat Oy on hakemassa muitakin rahoittajia taustalleen. Viime perjantaina paikallislehti järjesti kokoomuksen Kai Iiskolan (ja kaiketi Jouni Porokkakin oli rahoineen mukana) restauroimalla seurojentalolla Tavoitteellinen tulevaisuus ja yhteistyö -seminaarin.

Ihan mahtavaa! Pankaa nyt konsernille yhdessä siellä Juuassa kampoihin! Se, että Keskisyöpäläinen (anteeksi Keskisuomalaisen) nielaisi sekä Karjalaisen että liudan pohjoiskarjalaisia paikallislehtiä, tiesi heti yhteistoimintaneuvotteluiden käynnistymistä ja lehtien vaiheittaista toisiinsa sulauttamista.

Niin. Tiedättehän? Yyteet. Ne ennakoivat potkuja.

Vaarojen Sanomien toimitusjohtaja on Pohjois-Karjalan vihreiden Tuija Brax. Hän ei ole se Tuija Brax, mutta ei haittaa. Ihanata kuitenkin. Päätoimittajana näyttää olevan joku mies.

Kuulin Vaarojen Sanomissa työskentelevältä Ritva Väyryseltä Kivikylän Kanttiinissa Juuan Kukkopäivillä, että lehti taitetaan Kotiseutu-uutisissa. Liperin ja Rääkkylän Kotiseutu-uutiset ei olekaan kotiseutuyhdistyksen omistama niin kuin luulin. Se ei onnekseen kuitenkaan kuulu kaikennielevään Keskisyöpäläisen konserniin.

Olen lukenut Karjalaista ihan sen takia, että se ei kuulunut konserniin ja sillä on oma kunnollinen kulttuuritoimitus suonnakonosineen. Luen sitä vastaisuudessakin, ellei konserniomistuksesta kohta seuraa kulttuuritoimituksen alasajo.

Kotiseutu-uutisten omistus näyttää jännästi siirtyneen toimittajalta toiselle. Nykyinen päätoimittaja, joku mies hänkin, Jari Partanen on ilmeisesti ostanut Kotiseutu-uutiset vuonna 2016. Uutinen lehden omistuksen muutoksesta Karjalaisessa oli epäselvä ja huonosti kirjoitettu.

Uutinen alkoi näin: "Liperin ja Rääkkylän paikallislehti Kotiseutu-uutiset on vaihtanut omistajaa. Huhtikuun alussa työnsä päätoimittajana aloittanut Jari Partanen aikoo lehden 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi keskittyä ennen kaikkea levikkityöhön esimerkiksi Ylämyllyllä."

https://www.karjalainen.fi/talous/102127

No siis voi vittu. Onko uutisen tehnyt jokin botti? Se on päivätty 7.10.2016. Oliko silloin jo uutisbotteja olemassa?

Uutinenhan eittämättä on jutun ensimmäisessä lauseessa. Sitten tulee oikein kielinussijan painajainen ja syntaktis-semanttinen kökkö. Jari Partanen, lauseen subjekti, on saanut viisi määrettä eikä sittenkään oikein käy ilmi, kuka uusi omistaja on.

Viisi määrettä kertoo sen, että Jari Partanen aloittaa työnsä päätoimittajana. Vasta uutisen neljännessä kappaleessa tulee omistus ja sekin kiertokautta: "Lehden ostamista hän pitää itselleen aivan luontevana jatkumona pitkälle toimittajan työsaralle eri paikallislehdissä."

Ei voi olla todellista. Just tämän takia en halua enää profiloitua toimittajaksi. Mieluummin olen joka suuntaan vittuileva blogisti ja kirjoitan merkintäni just siitä näkökulmasta kuin haluan. (Lisäksi haluan melkein jokaisessa tekstissäni tuoda esille uskollisen lukijani ja puhutella häntä. Saada hänet voihkimaan suorastaan!)

Uskollinen lukijani istuu usein Lapinlahden kirjaston koneella tai sitten taidelukion Kivistöntien puoleisella parkkipaikalla ujuttamassa itsensä lukion nettiin ja kun avaa blogini, kuuluu ensin iiiiih ja sitten aahhhhh. Haluaisin teurastaa hänet, mutta voi olla, että nyt kun Arkkitehtuuri- ja ympäristökulttuurikoulu Lastu uudistuu, hänet valitaan Lastun omavaraviljelyneuvojaksi.

Siitä vain, kunhan ei enää työpaikan toivossa sukeltele yhdenkään täkäläisen rakennusalan yrittäjän kalsonkeihin. Ei varmaan enää sukeltelisikaan tai edes fantasioisi siitä, kun saisi säällisen ekologisen lokeronsa.

Selma ja maailman suurin kalakukko sekä pienemmät kukot

Ennen kuin Väyrysen Ritva pääsi kukkopäivillä haastattelemaan Mattia, varpaisjärveläisen perinneruoan tuntijaa, haastattelin minä Ritvaa ja Selma-tytärtä. Selma Heikkinen oli ollut leipomassa kukkoja edellisenä päivänä vai oliko se sitä edellisenä. Joka tapauksessa Kivikylän Kanttiinin perinneruoka ja Juaan kukkopäivät oli ihan taivaallisen mukava tapahtuma.

Sain kuulla perinneruokatapahtumasta, kun ensimmäisen kerran eksyimme Paula-siskon kanssa Kivikylän Kanttiiniin. Oli elokuu ja olimme ajamassa Kolille, sillä ajattelin, että saattaisi olla kiva käydä syömässä muutakin kuin Karkun lounasruokaa.

Suunnitelmanani oli viedä sisko aterioimaan Tervaskannossa ja tilata annoksia valkoisilla pöytäliinoilla tai pellavan värisillä peitetyille pöydille ja pöytiin tarjoiltuna sekä painetun ruokalistan perusteella. En muista, milloin viimeksi olemme Paula-siskon kanssa syöneet sillä tavoin.

Ehkä kesällä Lappeenrannassa nepalilaisessa ravintolassa Dhararassa. Sen jälkeen, kun olimme roudanneet venäläisen liftarin Savonlinnasta Lappeenrannan toiselle puolelle. En jätä yhtään liftaria tien poskeen. Liftarit kyytiin poimimalla on mahdollisuus vaikka millaisiin jännittäviin kohtaamisiin.

Kun kohtaa erikoisia ihmisiä, maailmankuva laajenee ja terävöityy se, mitä haluan elämältäni. Haluankin itse asiassa nukkuvaa ja puolikuollutta elämää.

Niinpä emme Lappeenrannan liftari- ja nepalilaiskeikan jälkeen enää jaksaneetkaan Puumalaan serkkutapaamiseen, vaan ajoimme Valamon kautta takaisin Juukaan, jätimme siskon kotiinsa ja ajoimme Marian kanssa Lapinlahdelle.

Sorjosten serkkutapaamisessa olisi kuitenkin pitänyt patsastella ja teeskennellä. Hyvää kuuluu, kukkuluuruu, kirvesvartta vain. Lakkasin käymästä sukukokouksissa ja -serkkutapaamisissa kauan sitten, silloin kun kutsussa oli, että ikävistä asioista ei puhuta.

Minähän olen kävelevä ikävä asia. Olen kakka lahkeessa ja epämiellyttävä muistutus. Saatan aina päästää suustani jotain sellaista, mistä ei saaaaaaaaa puhua. No niin. Se oli merkintäni vihaosuus.

Ihastuttava uusi yrittäjä Juuassa

Matkalla Tervaskantoon eräänä elokuisena perjantaina kurvasin Kivikylässä, josta en tiedä, onko Nunnanlahtea ja jos ei ole, missä sitten koko Nunnanlahti on, erikoisten rakennusten sivulle. Ajoin vielä väärältä puolelta liikenteenjakajaakin.

Tajusin välähdyksenomaisesti, tuossahan on jokin ständi. Onko tässä lounaspaikka? Jarrut pohjaan ja vilkku oikealle. Hupsista! Liikenteenjakaja. Vältin törmäämästä siihen koukkaamalla jakajan vasemmalta puolelta. Eikä suunnistushäiriömme siihen loopuneet. Kömmimme Paula-siskon kanssa parkkipaikalta lounaalle ruokalan sivuovesta. Yrittäjärouva tuli heti ottamaan meidät vastaan.

Kanttiiniyrittäjärouva on hyvä kohtaaja ja ravintolansa sisäänheittäjä, aivan mainiota!

Läskisoossia, syö, läski, soossia, oli ensimmäisellä aviomieheni tapana lorutella

Raahasin sitten Matin Paula-siskopäivääni Kivikylän Kanttiiniin lauantaina 14. syyskuuta perinneruokapäivänä, kun olimme kuulleet elokuisen perjantain kanttiinilounaalla, että perinneruokapäivänä Kanttiinista saa läskisoossia.

Kivikylän Kanttiinin yrittäjärouva ällistytti tosiaan heti alkuun puhumalla meidän, asiakkaiden, kanssa keskellä kiireitään. Yrittäjärouva kantoi vasua sinne ja oli hyvin läsnä puhuessaan ohimennessään. Hän jatkoi paluumatkalla, kun kantoi tyhjän vasun takaisin keittiöön pestäväksi.

Rouva kertoi, että oli kotoisin Sotkamosta ja he olivat miehensä kanssa muuttaneet Juukaan ei niin kauhean monta vuotta sitten. Mietin, mistä mies oli tutunnäköinen. Höpsistä! Bomban karjalaisen pitopöydän liepeiltä. Mehän kävimme useasti Bomballa karjalaisessa pitopöydässä. Kesällä 2023 hirmu usein ja sitä ennen jouluntienoolla vuoden 2021 joulusta eteenpäin.

Rouvassa en tunnista lainkaan aika monelle yrittäjälle valitettavan ominaista kireyttä. Hän tosiaan osaa läsnäolon jumalaisen taidon, vaikka asiakkaan kanssa jutellessa samanaikaisesti pyyhältääkin tuulispäänä menemään.

Joissain yrittäjävetoisissa ruoka- tai kakkupaikoissa vallitsee niin tiheä tunnelma, että asiakkaana joudun teippaamaan suuni ovella ja pyytämään olemuksellani anteeksi, että aiheutan häiriötä. 

Tietenkin totta on, että yrittäjän tehtävä on ihan muu kuin asiaikkaiden kanssa seurusteleminen, mutta silti. En voi olla ihailematta, miten Kivikylän Kanttiinin yrittäjärouva yhtä aikaa sekä uurastaa että on läsnä asiakkailleen eikä läsnäollessaan kuitenkaan löpise teennäistä small talkia.

Kunnanjohtajan perjantainen pubivisaidea syntyi Puumalassa aikojen alussa

Samaa henkeä kuin Kivikylän Kanttiinin rouvassa oli Rautavaaran Tiilikan vanhassa yrittäjässä. On vielä kokeilematta, miten sujuu uudistuneen Tiilikan yrittäjältä asiakkaiden kohtaaminen. Facebookista luin, että kunnanjohtaja-ruhtinas Mikko Kärnä ideoi Tiilikkaan pubivisaa.

Rakkaaseen sukuni Puumalaan valittiin joskus kauan sitten Suomen nuorin kunnanjohtaja Matias Hildén. Hän toi legendaariseen Hovi-ravintolaan, entiseen Virranhoviin, pubivisat. Puumalasta tuli Hildénin aikaan Suomen kuntien musta hevonen.

Suomen kuntien mustaksi hevoseksi Puumalan nimesi slaideissaan Porin entinen kaupunkikehittäjä tai joku semmoinen Timo Aro. Hän alusti keväällä 2019 Iisalmessa Kuopion alueen kuppakamarin kevätkokouksessa.

Kirjoitan, että Kuppakamari, jotta muistaisin, etten enää ensi vuonnakaan maksa jäsenmaksua. Jos on KUPPAkamarin jäsen, joutuu vuosikokouksessa kuuntelemaan Suomen kylmintä kokoomusmuijaa Karoliina Partasta. Kevään 2022 Kuopion alueen Kauppakamarin vuosikokouksessa Karoliina Partanen sanoi, että Suomessa on aivan liian helppo olla työttömänä.

Kun sen kuulin, oksensin Omatalon toimitusjohtajan niskaan. Istuin Omatalo-bossin takana eivätkä myöhemmät neuvottelut Mattini Savonia-ekotalon innovaatiosta hirveästi helpottuneet siitä.

No joo, Rautavaaralta voisivat käydä Puumalassa ekskursiolla. Rautavaara on keyritty- ja tiilikkajärvineen yhtä kaunis kuin Puumala. Kaikki edellytykset Suomen kuntien mustaksi hevoseksi ovat olemassa. Ihan siinä niin. Katsokaa lähelle.

Mitä kuuluu Anu Sepposelle?

Matias Hildén taitaa nykyään olla Imatran kaupunginjohtaja. Pitääpä googlata.

Näköjään on ja Ruokolahden kunnanjohtajasekasotkussa ryvettynyt Anu Sepponen ei päässyt viime keväänä vieläkään Rautalammilta pois. Hän oli hakenut Pieksämäen kunnanjohtajaksi, mutta Pieksämäelle valittiin Keiteleen kunnanjohtaja Emilia Savolainen.

Keiteleen kunnanjohtajavalinta on parhaillaan käynnissä. Voi, että, olen niin rukoillut, että Anu Sepponen pääsisi Rautalammilta jonnekin. Ja mieluummin lähelle koti-Rautjärveään. Tiedän, mitä on virua eläväisenä ihmisenä Pohjois-Savon jähmeydessä!

Ilo irti kummastakin pitäjästä - Rautavaarasta ja Lapinlahdesta

Jos Rautavaaran kunnanjohtajan pubivisa on tulossa, ajan jonain perjantaina Juuasta Rautavaaran kirkonkylän kautta Lapinlahdelle ja vetelen haaviini iltapitsan tai sitten tilaan pitsan, syön siitä puolet ja tsekkaan syödessäni, mikä juttu tämä kunnanjohtajan pubivisa on ja vien toisen puolen pitsasta Matille kotiin.

Pubivisa olisi huima juttu. Minähän unelmoin koko Rautavaaran kolmivuotisen taipaleemme ajan, että pääsisin mukaan johonkin yhteisöön, kuvioon tai mihin tahansa. Ennen juhannusta Lievosten lähiömme mökkiläisrouva teki perääntymisemme takaisin Lapinlahdelle helpoksi.

Emme palaa Kaivikselle ennen kuin Armas-persekärpänen on kuollut. Sitä odotellessa perustan Lapinlahdelle intelligentsijain salongin. En vielä tiedä, ketä sinne kirjailija-insinööri Tapani Kataisen lisäksi kutsun.

En todellakaan tiedä!

Mitä on kuntalaisen lähidemokratia?

Eilen arvostelin merkinnässäni Kärnää kuntademokratian sivuuttamisesta. Kuntademokratia on tarkoituksellisesti verkkaista, jopa hidasta. Valtuutettujen tuleekin mässyttää asiat mielessään puhki ennen kuin päätös syntyy.

Se vain on nyt niin ja jos varsinkin osa valtuutetuista on niin kujalla, ettei korvien välistä ei kuulu muuta kuin seniiliä huminaa, päätöksenteko vaikuttaa varmasti kärsimättömästä ihmisestä turhan jauhamiselta.

Kuitenkin sanon nyt vielä tässä, että suoraa demokratiaa tai lähidemokratiaa ei ole se, että nopea ja älykäs meritokraatti saa kuningasidean ja huudattaa päätöksentekonsa tueksi kansaa sometoreilla.

Eikä ihmisiä, jotka sanovat, että eihän se näin voi mennä, saa leimata "kehityksen jarruiksi". Sitä paitsi Rautavaaran luterilaisen seurakunnan taloushirmu Tiina Föhr on aivan upea kunnanjohtajan sparraaja. Kunnanjohtaja voisi palkata hänet kriittiseksi loogikokseen.

Ja jollain lailla Kärnän somejankkaaminen viikonloppuisin on hellyttävää. Kärnä on ihminen. Vähän lapsellinen kyllä, mutta ei kai muuta koeta esittääkään. Hän on hän. Ja uskon, että kasvaa, kun ympärillä on ymmärtäviä, lempeitä erityispedagogeja.

Ottakaa, Rautavaaran KD-rautarouvaäidit, Kärnän kanssa vanhemmoijan ote. Konfrontaatiot ja interventiot tulee tehdä lempeästi. Kylläpäs sitä olenkin lukenut nyt viime ajat vain ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan liittyviä aineistoja!