Olemattoman kokeneet - muistelmia suomalaisopiskelijoiden Neuvostoliitto-vuosilta ja itseterapointiani

ma 4.11.2024

Olemattoman kokeneiden esipuheessa Pentti Stranius kertoo mahdollisuudesta osallistua Neuvostoliitossa opiskelleiden muistitiedon keruuhankkeeseen. Muistitieto tallennetaan myöhemmän tutkimuksen käyttöön.

Pitää kysyä Straniukselta, voinko minäkin täyttää kaavakkeen, vaikka olin Moskovassa vain lukuvuoden. Kuitenkin juuri meidän opiskeluvuotenamme Neuvostoliitto romahti ja ilmapiiri oli huikean toiveikas.

Kaikki puhuivat politiikkaa.

Lisäksi me Partasen Oilin (nyk. Orispää) ja Rakkauteni Julman valtikan kanssa osuimme interraileilla Itä-Eurooppaan, kun se asteittain vapautui.

Koimme esimerkiksi ihan huiman kohdan maailmanhistoriaa, kun olimme Oilingboilingin kanssa elokuussa 1989 Budapestissa. DDR-läisiä oli silloin Unkarissa mukamas lomailemassa.

Mutta olikin meneillään paneurooppalainen piknik ja pian repesi Unkarin sekä Itävallan välinen raja.

Minun Eurooppani, minun Neuvostoliittoni

Nyt googlasin. Pakko lainata Iltasanomia, vaikka sen lukemisen lopetin 1990-luvun puolivälissä, kun Keltalehdet julistivat somalimiesten matkustavan Mekkaan sosiaalitoimiston rahoilla. Tiesin somaliyhteisöstä asioita, joita typerät paskalehtien toimittajat eivät tienneet ja päätin, että keltalehtiin en vast´edes koske kuin korkeintaan kolmen metrin kepillä.

Jonkin verran olen eri asioita googlatessa joutunut periaatteistani luopumaan. Niin kuin nytkin. Kun tuli 35 vuotta siitä, kun Unkari raotti Itävallan puoleista rajaansa elokuussa 1989, on Jouko Juonala kirjoittanut erinomaisen jutun Iltasanomiin.

On varmasti nuorempaa toimittajasukupolvea kuin me tämä Juonalan heppu.

Joka tapauksessa Unkarin Sopronin kaupungin pohjoispuolisessa metsässä, Sopronpuszassa, unkarilaiset aktivistit olivat kutsuneet DDR-läisiä ja itävaltalaisia tovereita paistamaan makkaraa ja juhlimaan paneurooppalaista piknikiä.

Jouko Juonala on haastatellut László Nagya, silloista aktivistia. Unkarin tuore pääministeri Miklós Németh oli toukokuun 1989 alussa saattanut voimaan päätöksen, joka purki Itävallan vastaiselta rajalta piikkilanka-aidat ja sammutti sähköisen valvontajärjestelmän. Unkarilaiset saattoivat hakea passia vapaata ulkomaanmatkailua varten, mutta DDR-läisille Itävallan raja pysyi vielä kiinni.

Kun raja monien vaiheiden jälkeen avautui itävaltalaisten tulla paneurooppalaiselle piknikille Unkariin, vyöryivät DDR-läiset sadoittain Unkarista Itävallan puolelle. Kutsut olivat kulkeneet DDR:stä kädestä käteen ja suusta suuhun.

Muistan nähneeni dokumenttielokuvan pätkän, jossa Unkarin pääministeri Miklós Németh on henkilökohtaisesti yhteydessä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriin Mihail Gorbatšoviin ja Gorba lupaa, että DDR-läiset saavat mennä.

Hän myös piti lupauksensa. Osa DDR-läisistä oli toki peloissaan, sillä ihmisvyöryssä oli mukana stasilaisia. Myös paneurooppalaisen piknikin järjestäjä László Nagy pohti, kuinka monen vuoden vankeustuomio hänelle piknikin järjestämisestä tulee.

Parin kuukauden kuluttua Berliinin muuri murtui ja lopulta koko Neuvostoliitto romahti. Me suomalaiset journalistiopiskelijat olimme edesauttamassa romahdusta tunkemalla jokaiseen miekkariin demokratian puolesta.

Kun Gorbatšov syrjäytettiin ja Viro julistautui pikavauhtia itsenäiseksi syksyllä 1991, Kodin Kuvalehti lähetti minut pikakomennukselle kiertämään vasta itsenäistynyttä Viroa. Sain viettää repparimatkalla viikon ja pääsin haastattelemaan muun muassa kirjailija Viivi Luikia.

Semmoisten kokemusten jälkeen oli vaikea sopeutua Suomeen. Kaikki tuntui valjulta ja värittömältä. Kaipasin niin Moskovan metron erivärisiä ihmisiä. Asuimme syksyn 1990 Ulitsa Butlerovalla ja samalta metroasemalta keskustaan kulkivat Patrica Lumumban yliopiston opiskelijat.

Ei vittu, nyt en mene tähän. Alan kohta itkeä. Millaiseksi muuttui Eurooppa? Jos ei päässyt EU-kapitalismin nopealle kaistalle, joutui hitaalle. Ja jos joutui hitaalle, oli looseri. Länsi-Eurooppa ei myöskään toivota tulijoita enää paneurooppalaiselle piknikille.

Green Border ei kiinnostanut Toimittajatutkinto vm. 85 -listalla

Katsokaa vaikka elokuva Green Border. Siinä Valko-Venäjän ja Puolan rajamiehet ja -naiset pelaavat kolmannen maailman tulijoilla potkupalloa.

Ilahdutin Toimittajatutkinto vm. 85 -whatsapplistalaisia Green Borderilla sen jälkeen, kun minut oli listalle lupaa kysymättä liitetty; en suin surminkaan halunnut millekään toimittajatutkintolaisia sisältävälle listalle enää takaisin, sillä tiesin, että kiinnostukseni kohteet eriävät valtatiedotusvälinetoimittajien kiinnostuksen kohteista radikaalisti.

Terapiaa, terapiaa, terapiaa

Jouduin takaisin Toimittajatutkintolaiset vm. 85 -listalle joskus 5. syyskuuta 2024 kello 19.30 jotain. Muudaan opiskelukaveri oli kaivanut kaikki puhelimessaan olevat yhteystietonsa siihen.

Listalla olivat jo he, jotka olivat tapaamisessakin. Eräänlainen valio- ja sisäpiiri, josta putosin, kun koetin jutella tapaamisen suunnittelulistalla muutakin kuin siitä, mikä kaljakuppila tai vitun viinikellari tapaamiselle valitaan, jotta saadaan ensin keskiluokkaisia muureja raotettua ja sitten mennään yksityisasuntoon jatkoille, jossa voidaan vapautua niin, että saatetaan jopa lausua ihan runoja ääneen.

Pienessä pierussa tietenkin! Eihän sitä nyt selvin päin, sillä ollaan porvariston hillittyä charmia. Minä mieluummin tosiaan olisin katsonut, kun porukka vetää kossua suoraan pullon suusta. Nopeammin olisi päästy keskusteluissa asioiden ytimiin.

Ei tapaaminen siten mennyt, mutta toimittajatutkintolaisten whatsapp-lista jäi eloon. Ensin sisäpiirin listana ja sitten tulikin halu muistaa, että aijaa! Onhan meitä muitakin, herrajukara sentään.

Minä pomppasin siinä samassa linjoille kuin yli-innokas vieterinukke laatikostaan. Koska opiskelutoveri ilmoitti, että sana on vapaa ja muuta sellaista sovinnaista paskaa, jota hän ei oikeasti tarkoittanut, roiskaisin heti ensimmäiseksi tietenkin keskustelupallon: "Aloittakaamme Green Borderista. Joko ootte käänä kahtomassa?" (klo 19.58).

Kahden minuutin päästä meilasin listalle linkin elokuvaan ja sitten Salosen Maritan johtaman Kulttuuritoimituksen Antti Selkokarin arvion elokuvasta. Selkokari nyreili arviossaan sitä, että elokuva on agitaatiota.

Niin oli, olisin halunnut kirjoittaa vastaukseksi Selkokarille. Tuli heti sellainen olo, että pitäisi lähteä SPR:n töihin Puolan puolelle Valko-Venäjän rajalle ja soluttautua paikallisten anarkistien porukkaan pelastamaan ihmishenkiä rajavyöhykkeeltä.

Selkokarille taisi tulla huono omatunto siitä, että vossottaa omassa keskiluokkaisessa ja länsimaisessa yltäkylläisyydessään ja joku hänen rakkaalta kultivoidulta elokuva-alaltaan (Agnieszka Holland) puhkoo globaaleja mätäpaiseita ja herättää lisäksi auttamisen halua.

Alexander ja Suzanne Stubbille pitäisi järjestää Green Borderin yksityiskatseluilta. Parisuhdetyötä parhaimmillaan semmoinen. Yhdessä kuningasparimme voisi miettiä, miten he voisivat arvovallallaan Valko-Venäjän ja Puolan välisen rajan pakolaispotku ja -pingispalloja auttaa.

Ni sluhu, ni duhu. Sain tosin yhden lämpimän tykkäyksen muudaalta lämpimältä ihmiseltä illan hämyssä, kun tuijottelin puhelimeni näyttöä ja odotin kynä sekä muistilehtiö kädessäni. Odotin, että toimittajatutkintolaiset vm. 85 ryhtyvät innolla mukaan pakolaistyöhön ja olin valmis organisoimaan kampanjan.

Panin vielä lisäksi kuvan Malvan valokuvanäyttelystä, jossa olin kuvannut Stefan Bremerin kuvasarjaa pakolaisten rakkaista kuvista. Kuvassa kurdi-isä näyttää valokuvaa perheestään. Perhe on kuvassa vielä Irakissa ja keskellä on nelivuotias tytär. Tytär hukkui Välimereen matkalla Turkista Kreikkaan.

Koska kukaan ei sanonut mitään, päättelin siitä, että pakolaiskysymys ei kiinnosta toimittajatutkintolaisia vm. 85. Sitä rataa keskustelu jatkui kangerrellen lokakuun loppuun asti. Tai ei oikeastaan jatkunut.

Kangerteli ja tunsin työntäväni narulla.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ihan vitun tyhmää porukkaa. Sanon sen nyt tässä. Pettymysten pettymys. Muutamia ihania mitä erilaisimmista asioista kiinnostuneita laajanäkemyksisiä ihmisiä listalla oli, mutta heidän kanssaan jatkan keskustelua yksityisviestein.

Näin on hyvä! Amen, amen!

Die Mauer muss weg

Pitääpä lukaista Essi Vitien Itä-Suomen yliopistoon tekemä gradu ”´Die Mauer muss weg´ eli muuri pois Berliinin muurin murtumisen vaikutukset Suomen sanomalehdistön uutisointiin Saksoista"

Esimerkiksi tuleva työnantajani Kansan Uutiset ei Vitien gradun mukaan ollut halukas kirjoittamaan Itä-Euroopan avautumisesta tai paneurooppalaisista piknikeistä. Myöskään minun kokemukseni Neuvostoliiton romahtamisesta eivät oikein iskeneet tulta Kusarissa.

Loppujen lopuksi, kun koetin sopeutua kepulaisvaltaisiin pikku persereikäpitäjiin Pohjois-Savossa sain sitten pyyhkiä persettäni myös Kusari-työkokemuksella. Ihan kuin en olisi missään koko 1990-luvulla työskennellytkään.

Koin olemattoman siltäkin suunnalta ja sitä tässä terapoin.

Olemattoman kokeneisiin takaisin

Pentti Straniuksen kirja alkaa esipuheella ja sen luin vasta äsken. Hyppäsin alunperin nimittäin heti kirjan ensimmäiseen keisiin Jorma Yli-Länttään. Se on ihan huikea.

Jorma Yli-Länttä oli kotoisin pienistä oloista pienen Ullavan pikkuruisesta Läntän kylästä. Hän opiskeli ensin Kiovassa ja sitten Leningradissa. Jorma Yli-Länttä meni Leningradissa naimisiin neuvostoliittolaisen korkea-arvoisen upseeri-isän ja puoluebyrokraattiäidin tyttären kanssa.

Häät olivat niin hieno juttu, että niistä teki juttua jopa Keskipohjanmaa-lehti!

Aivoni menivät solmuun siinä kohtaa, kun Jorma Yli-Länttä kertoo paluustaan Suomeen Tatjanansa kanssa. Yli-Länttä ei Suomessa osannutkaan tarjota vaimolleen etuoikeutetun, elämää - sellaista kuin tällä Neuvostoliitossa oli ollut.

Jorma Yli-Länttä ei saanut Suomessa kunnon työtä mistään ja suomalais-venäläinen pariskunta joutui muuttamaan Ullavalle puulämmitteiseen autiona olleeseen taloon. Tatjana joutui olemaan talossa paljon yksin pienen Julia-tyttären kanssa, kun mies teki erilaisia työkeikkoja ympäri Pohjanmaata.

Viina tuli eloon mukaan häiritsevällä tavalla ja perhe hajosi käytännössä heti alkuunsa. Tosin lopullinen ero tuli vasta vuonna 1984, kun Tatjana oli pariskunnan Helsingin-vuosina löytänyt tanskalaisen miehen.

Jorma Yli-Läntän avioeron jälkeisestä elämästä Helsingin Kalliossa Stranius kertoo näin: "Kävin Jorman Kallion-yksiössä itsekin ja muistan hyvin meiningin ... työväenlaulut raikuivat, joskus levylautasella pyöri The Doors ja Jim Morrison. Välillä tapeltiin - joskus melkein tapettiin." (Pentti Stranius, Olemattoman kokeneet, Kirjokansi 2024, s. 25)

Jorma Yli-Läntän elämä muistuttaa Pentti Straniuksen elämää, sillä Kallion aallonpohjan jälkeen mies kuitenkin opiskeli Joensuun yliopistossa itsensä opinnonohjaajaksi, perusti uuden perheen ja sai kaksi tytärtä.

Kun elämä oli taas mallillaan ja perhe muuttanut Kirkkonummelle, tuli taas romahdus ja avioero. Sama toistui, kun Jorma Yli-Länttä muutti takaisin Ullavalle ja asettui äitimuorinsa Marin, naapuriin rivitalossa.

Nyt Jorma Yli-Länttä viettää eläkepäiviään hoitokodissa Kokkolassa.

Huomasin kummallisia asioita

Kauhavalaislähtöinen Anna-Maija Jokela kuvailee kirjoituksessaan sitä, millaista oli opiskella Moskovassa elokuvakoulussa. Hän on nyt eläkkeellä Yleltä.

Jokela kirjoittaa: "Alussa olin yksin ja ainut opiskelija (elokuvakoulussa) Suomesta. Sitten tuli kuvaajaopiskelijamies Suomesta." (Pentti Stranius, Olemattoman kokeneet, Kirjokansi 2024, s. 98)

Ei muuta. Yksi kuvaajaopiskelijamies Suomesta. Poks. Piste.

Seuraavana olemattomansa kokemisen tarinan kertoo kuvaajaopiskelijamies Suomesta, Pentti Vikki. Hän kuvasi Moskovan elokuvakoulussa Anna-Maija Jokelan diplomityön. Vikki kertoo anekdootin diplomityökameran saamisesta Suomeen.

Oli monia vaiheita, mutta lopulta Anna-Maijan diplomityö tuli kuvatuksi. Miksi Anna-Maija Jokela ei antanut anonyymille kuvaajaopiskelijatoverilleen edes pienen pientä osaa, että olisi kertonut tämän kuvanneen diplomityönsä?