Pentti Straniuksen Olemattoman kokeneet parisuhdenäkökulmasta

Jotain siitä, kun päästin irti vanhaksi käyneestä minätarinasta

su 3.11.2024

Aloitan Pentti Straniuksen Olemattoman kokeneiden lopusta. Sehän minua eniten kiinnostaa. Parisuhde. Ja tietenkin Pentti Straniuksen vaimot. En ole pysynyt perässä, kuinka monta heitä on.

Koetin tehdä jonkinlaista excel-taulukointia Olemattoman kokeneiden perusteella, mitä vaimoja Straniuksella on, mutta ei onnistunut. Etulehdelle sain kirjattua kaksi vaimoa: Valentinan ja Tatjanan.

Älkää nyt kirskuko siellä. Tämä kiinnostaa minua. Joskus vielä käyn lävitse kirjailija Teppo Kulmalan Tuupovaara-kirjat ja teen samanlaisen excel-taulukon Kulmalan vaimoista ja elämän naisista.

Olemattoman kokeneet rajoittuu loppua lukuun ottamatta Straniuksen Neuvostoliitossa opiskelun vuosiin. Kirja on kirjoitettu Neuvostoliitossa ja Venäjällä opiskelleiden muistitietoa kunnioittaen. Jotain Stranius kertoo Leningradin-vuosiensa jälkeisestä ajasta, kuten muiden kirjaan päässeiden elämästäkin. 

Straniuksen elämän viimeinen elämän rakkaus

Yhden entisen Straniuksen vaimon tunnen. Pidän hänestä. Olin hänen ja Straniuksen häissäkin.

Stranius kirjoittaa kirjansa toiseksi viimeisen luvun viimeisessä kappaleessa, että olemattoman kokemisensa jälkeen hänen elämäänsä on tullut onnen pilkahduksia pitkien aallonpohjien jälkeen, surujen ja erojen myötä. Ja Tuija!

Pentti Stranius tapasi nykyisen vaimonsa jo kesäkuussa 2015 eikä kertonut siitä mitään Ärräpäihin! Senkin mokoma, roikale ja ryökäle! Selasin omaa blogiani kesäkuuhun 2015 ja silloin Ärräpäät oli vielä jota kuinkin voimissaan. Olin kirjoittanut sähköpostilistalle Pirjo Hämäläinen (-Forslundin) artikkelista Venäjän Aika -lehteen.

Sattuma puuttui peliin, työmatkalla Petroskoissa Stranius tapasi Tuijansa, rakastuivat ja ovat näköjään menneet naimisiin, sillä kirjoittaa Olemattoman kokeneissa Tuija-vaimosta.

"Yhteys jatkuu nyt 2024 ja päättyy kunnes kuolema meidät erottaa... tai yhdistää." (Pentti Stranius Olemattoman kokeneet, Kirjokansi 2024, s. 255).

Sitä minä vain, että olisihan Stranius saanut sen meillekin kertoa. Ainakaan minulla ei ollut asiaa, jota en olisi elämästäni kertonut Straniuksen omistamalla Ärräpäät-listalla. Jos en kertonut kaikkea ihan suoraan, tarkkaavainen lukija saattoi rivien välistä saada vaikka mitä tietoa esimerkiksi avioliittoni kulloisestakin tilasta.

Olen vähän nyreä. Nyt vasta Stranius kertoo Tuijastaan.

Mutta toisaalta. Olen iloinen! Ja voihan olla, että hän nyt on kypsä monogaamiseen suhteeseen. Tämä ei ole pelkästään vittuilua, sillä mieleni kätköistä nousee ihan kummallinen muisto.

Muistamisen mutkikkuus

Olemattoman kokeneiden viimeinen luku käsitteleekin viehättävällä tavalla muistia ja sen mutkikasta suhdetta todellisuuteen. Straniuksen mukaan muistilla on taipumus valita menneisyydestä yksityiskohtia ja kehityslinjoja, jotka sopivat ihmisen senhetkiseen minätarinaan.

Tästä on luku myös Arto Pietikäsen oppikirjassa Kohti taitavaa HOT-työskentelyä. Se on opas hyväksymis- ja omistautumisterapian ammattilaiselle. Kröhöm, siis ihan ammattilaiselle. Tässähän ryhtini ojentautui ihan.

Niin minusta tulee kohta psykokulttuurin ammattilainen. Mitä vitun vitun vitun vittua sitten vielä tätä toimittaja-asiaa veivaan?

No kun täällä HOT-terapiakirjassahan tämä on: "Sanallisesta minätarinasta voi kehittyä jäykkä stereotyyppi, jos alkaa pitää arviointeja itsestä tosiasioina ja pysyvinä itsen ominaisuuksina." (Arto Pietikäinen Kohti taitavaa HOT-työskentelyä, Duodecim 2024, s. 276)

Minähän olen sulautunut ajatukseeni siitä, että olen surkeasti urallani epäonnistunut toimittaja. Enkä mitään muuta, mutta ylläri bylläri, apu tuli erikoisesta suunnasta, kuten klikkiotsikoissa sanotaan.

Apu tuli Toimittajatutkinto vm. 85 -listalta. Siellä minulle sanottiin, että kun nyt opiskelen terapeutiksi, pitää minun ensin käsitellä oma traumani. Aloin käsitellä sitä oitis ja tämä juuri on sitä!

Kummallisen muiston taustaa

Pitää vähän selittää. Olen viime keväästä asti vellonut omituisessa mielentilassa. Huhtikuun alussa opiskelutoverit, toimittajatutkintolaiset, alkoivat suunnitella tapaamista elokuun lopussa Helsinkiin.

Koska oma toimittajan urani on ollut vain laskujohteinen, mietin, ketä siitä porukasta oikeasti haluan nähdä. En keksinyt kuin kolme tai ehkä jopa kaksi. Ja kahta heistä olisin voinut tavata täällä Itä-Suomessakin.

Luulin, että olin selvittänyt identiteettini ja että olin siirtynyt henkisesti yrittäjien joukkoon. Kissanvitut. Riipuin kouristuksenomaisesti edelleen toimittajuudessa. Vasta torstaina lokakuun viimeinen päivä päästin irti.

Voi vittu, että inhoan hokemaa. Päästäkää irti, päästäkää irti. Päästin kyllä irti. Päästin, päästin ja vaikka toimittajuus joskus tulisi takaisin, on nyt ainakin vähän aikaa hyvä olo. Oikeastaan käynnissä on monimutkaisempi juttu. Minä ja toimittaja on ollut sama asia. Kun hyvästelin toimittajan itsessäni, hyvästelin samalla itseni.

Se tapahtui torstaina kello 17.15. Juuri nyt en tiedä, kuka olen, mutta ei haittaa. Istun tässä ja kirjoitan.

Pari kuukautta roikuin Toimittajatutkinto vm. 85 -listalla ja koin, että juuri minun tehtäväni oli pitää sitä hengissä, miettiä hysteerisesti, kuinka monta viestiä voin kuukaudessa kirjoittaa listalle, ettei joku kohta ala nillittää, että miksi näitä viestejä tulee näin monta ja voisihan sitä lyhyemminkin kirjoittaa.

Sain nimittäin aikaan joukkokadon Tutkinnon bileet 2025 ja 2024 -whatsapp-listalla, kun aloinkin viedä keskustelua pois maailman tärkeimmästä asiasta - siitä, missä kuppilassa otetaan pohjat, että voidaan siirtyä toisaalle jatkoille turisemaan, lausumaan runoja ja vetämään lisää viinaa.

Se, mikä muista on hauskaa, ei minusta enää ole. Olenhan raivoava raittiusleijona ja Ylä-Savon työväen raittiusyhdistyksen perustaja. No niin, sanokaa nyt siellä katsomossa, että YSTR ry oli vain minun perustamani peitejärjestö, jotta saatoin pokata sonkajärveläisen kommunistijohtajan. Niin oli! Mutta sain samalla oksitosiinimyrskyllä kyllä paljon aikaan.

Hienoa oli muun muassa se, kun saimme Meijerin Seisakkeelle, autonomiseen, itseohjautuvaan, eurooppalais- ja annakontulalaistyyppiseen sosiaalikeskukseen alustamaan EHYT ry:n kouluttajan. Lisäksi kasvatimme raittiusliikkeessä kaksi lapinlahtelaista anarkistia.

Tosin meillä Ylä-Savon subcomandante Marcosin kanssa oli sellainen olo, että olisi pitänyt ilmoittaa kummankin pojan vanhemmille, millaisessa porukassa heidän lapsensa pyörii.

Tarkennuksena vielä tähän, että toimittajatutkintotapaamisen tämän kesän alullepanija kyllä kysyi Facebookissa meiltä entisiltä opiskelukavereilta, haluammeko tapaamiseen jotain muutakin ohjelmaa (kuin viinan kiskominen).

Kukaan ei muuta halunnut. Minä halusin niin kuin lopulta Tampereen yliopistovuosinani kahden vuoden Tillikassa istumisen jälkeen halusin. Menin yliopiston kielikeskukseen lukemaan vuodeksi venäjää ja sitten uskalsin humanistien kanssa Pyynikille. Hyvä, että uskalsin ja hyvä, että kävin kielikeskuksessa vuoden.

Slavisteista osa oli käynyt Helsingissä suomalais-venäläisen koulun. Juuri ja juuri pysyin opiskelutahdissa. Se tarkoitti sitä, että piti istua oppitunneilla ja tehdä iltapuhteet käännösharjoituksia - ja voi että se olikin lystiä!

Koin vapautumisen tunteita. Ei ollut pakko koettaa olla osa porukkaa, jolla oli ihan eri kiinnostuksen kohteet. Siinä samassa olinkin sivussa työelämästä. Toimittajaopiskelutoverini rekrytoituivat pyhään työelämään sinä aikana, kun minä hain lisäoppia ja opiskelin päälle romahtavassa Neuvostoliitossa.

Onneksi emme enää ole meidän sukupolven toimittajien varassa ja esiin on marssimassa uusi toimittajasukupolvi Long Playneineen, Raport-alustoineen ja Uusine juttuineen.

Äskeisellä kappaleella tarkoitan etupäässä esimerkiksi Olli Herralaa, joka kirjoittaa Kuppalehdessä yrityselämästä - Lidleistä ja sen semmoisista yrityksistä. Jotenkin ruskeakielisenä.

Ja www.uusisuomi.fi:ssä siitä, että hyvinvointivaltion pyhyys pitäisi kyseenalaistaa. Ei pidä. Hyvinvointivaltio on pyhä. En keskustele tästä. Eikä Herrala tosin varmaan alentuisi keskustelemaankaan minun kanssani siitä.

Koin minäkin olemattomani, Moskovani, Venäjäni. En pysty kirjoittamaan siitä. Ehkä joskus vielä pystyn, kunhan pääsen eroon tarpeettomaksi käyneistä minätarinoistani.

Muisto ja mitä Olli Herralalla on Pentti Straniuksen kanssa tekemisistä

Olen niin iloinen, että Pentti Stranius kaivoi itsestään esille monogaamin. Tämä liittyy sikäli toimittajatutkintolaisiin, että muistan yhdet kotibileet Hyryn Anna-Leean ja tämän avopuolison kotona Aleksanterinkadulla. Anna-Leea oli tutkinnon ehdotonta älymystöä ja nyt otan Hankkijan lippiksen päästäni, puristan sen nöyrästi käsissäni vasten rintaani ja painan pääni kunnioituksesta.

Jostain kumman syystä Anna-Leea kutsui meidät rymyeetut luokseen bileisiin. Miksi ihmeessä - en tiedä, mutta niin vain juttelimme bileissä Olli Herralan kanssa syvällisiä.

Kuulin hiljattain, että olen sanonut Ollista, että kiva poika ja arvelen, että jos niin on, olen sanonut sen ennen kuin asuimme Hämeenpuiston kommuunissa ja Ollin sekä minun huoneen välillä oli vain olkkarin liukuovi.

Olenkohan mahdollisesti nuhdellut Ollia? Joka tapauksessa Olli sanoi minulle, että hänen isänsä oli sanonut miehen vakiintuvan yleensä kolmikymppisenä. Että kyllä meno sitten rauhoittuu.

Taisin painaa sen päähäni, sillä minusta tuli kiivas monogaamitaistelija, kun sain Marian ja Annan Leonidin kanssa. Yli kolmikymppisenä. Tosin Matin vamppasin varsin keskiluokkaisesta turvallisesta avioliitostaan ja sitten olin vaihtaa hänet sonkajärveläiseen kommunistijohtajaan, mutta sainpa nämä silmilleni.

Matti maksoi potut pottuina. Juu. Matin monogamivaihe alkoi toden teolla vasta 63-vuotiaana. Jos jollain tästä on parempaa tietoa, puhelinnumeroni löytyy blogin henkilötiedoistani.

Niin ja käyhän se monogaamikäännös elämässä yli seitsemänkymppisenäkin. Tai päälle kuusikymppisenä, sillä Stranius tapasi ihanan Tuijansa vajaa kymmenen vuotta sitten. Silloin hän oli nuorempi.

Muistoja Neuvostoliitosta

Kun STT:n oikeustoimittaja ja Pietarin kirjeenvaihtaja Riitta Turunen, Marian kummi, kuoli, kuoli ihminen, jonka kanssa olisin voinut muistella Moskovan vuottamme. Mutta kyllä minä siitä vielä kirjoitan. Ehkä kirjoitan samalla, kun kirjoitan Ärräpäistä, Pentti Straniuksen omistamasta sähköpostilistasta, joka pysyi elossa miltei kymmenen vuotta erilaisine vaiheineen.

Sinne kirjoitin miltei joka päivä eivätkä listalaiset inisseet siitä, että yhdeltä ihmiseltä ei saa tulla kuin yksi postaus kerran puolessa vuodessa eikä saa kirjoittaa pitkästi, ei saa kirjoittaa suoltavasti eikä saa olla lapsellinen ja tyhmä, naiivi.

Ihmiset, jotka ajattelivat, että onpas se Valkosen rouva lapsellinen, tyhmä ja naiivi vain hienotunteisesti skippasivat tekstini sen kummemmin niihin energiaa tuhlaamatta. Kun Leonid kuoli, olin perustanut juuri blogin ja ajattelin, että tästä tulee yritysblogi.

Jonkin verran luin yritysblogeja ja tulin siihen tulokseen, että tällainen ei ole minun juttuni: "Jokainen yritys on uniikki, omanlaisensa. Kassavirtaan vaikuttaa (vittu kongruenssivirhekin) ihan kaikki tekijät, mitä vaan (po. vain) voi yrityksen toiminnnassa tulla eteen. Myös henkilöstötyytyväisyydellä on todettu olevan suora vaikutus kassavirtaan. Sekä tietenkin hyvällä johtamisella."

Aloin kirjoittaa siitä, mitä mieleen tuli. Samalla tavalla kirjoitin Ärräpäihin ja välillä kopsasin blogiini sen, mitä olin Ärräpäihin kirjoittanut. Olen saanut sen sata setämies- ja nutturapääpellavamekkotätiohjetta, että eihän yritysblogissa voi noin kirjoittaa.

Voipas. Voi juuri siksi, että sinäkin juuri nyt luet tätä etkä muita yritysblogia.

Jorma Yli-Länttä ja Minna Maaria Virtanen erottuivat

Pentti Stranius aloitti muistelmahaastattelukirjan Olemattoman kokeneet ullavalaisella Jorma Yli-Läntällä (s. 1949). Yli-Länttä oli syntyisin Ullavan Läntän kylässä. Yli-Läntän tausta muistuttaa Straniuksen taustaa.

Kummatkin ovat pompanneet köyhälistöstä ja työväenluokasta ihan eri sfääreihin suomalaisen hyvinvointivaltion ja YYA-Suomi-Neuvosto-suhteiden vanavedessä.

Yli-Läntän Neuvostoliitto-tarina oli ehkä kirjan paras. Minna Maaria Virtasen kuvaus uudella Venäjällä opiskeluista eloisin ja herkullisin.

Kello on kymmenen ja lupasin, että kirjoittaminen loppuu kello kymmenen. Heräsin tänä aamuna viideltä ja luulin, että saan merkinnän Olemattoman kokeneista tänään valmiiksi.

En saanut. Enkä saanut kirjoitettua, että erosin Toimittajatutkinto vm. 85 ja Toimittajatutkinto vm. 85 tukiryhmä -whatsapp-listalta. Ja tunnen oloni edelleenkin, kolmen päivän kuluttua, vapaaksi ja helpottuneeksi.

Vatsanpohjaa ei polta enää. En ehtinyt selvittää myös sitä, miksi en mennyt Toimittajatutkinto vm. 85 -tapaamiseen. Kerron sen nyt. Minua kiinnostavat ihan eri jutut ja olen valmis vihdoinkin siirtymään erilaiseen minätarinaan.