Harri Broman olikin Maaseutuparlamentissa Nurmeksessa

to 5.12.2024

Facebook pyöritti taas Maaseutuparlamenttia seinälläni. Nauratti, kun huomasin kutsuvieraiden joukossa olleen EK:n väistyvän puheenjohtajan, Motonet-miehen, Harri Bromanin. Ei mitään havaintoa tyypistä itse parlamentissa, sillä olin niin täpinöissäni siellä kaikesta muusta kuin kaikenmaailman ministereistä ja kanistereista. Hyvä, että EK-Motonet-Moguli on sitoutettu liikkeeseen. Minähän jo vuonna 2008 kirjoitin Ärräpäät-sähköpostilistalle, että Uusi Agenda on saatava läpi Marttaseuroissa, Agrimarketeissa ja jokaisessa peräkylän pikku piirissä, metsästysseurassa ja kylätoimikunnassa.

Läpimurto alkaa pienistä halkeamista.

Äsken selasin Maaseutuparlamentin sivuja kirjaston koneella. Kutsuvieraiden ja panelistien luettelossa Broman oli aika alhaalla, vaikka sukunimi alkaa B:llä. En tiedä, mikä on luettelojärjestyksen hierarkia, mutta ehdottoman idolini Maria Dorffin sijainti listalla oli ylempänä kuin Bromanin. Jättebra! Maria Dorff emännöi Valtimon omavaraopistoa ja sitä olen suosittanut kaikille omavaraisuudesta kiinnostuneet ihmiset, jotka ovat vastaani kävelleet.

Puhuin Omavaraopistosta Nilsiän Tahkon Maaseutupoliittisessa ohjelmaryhmässä myös Lapinlahden Leenulle. Hän kuuluu virkistävään naiskolmikkoon, jonka nimesin Leenuksi Liinuksi ja Tiinuksi. Leenu oli katsellut jo kiinnostuneena Omavaraopiston sivuja. Hyvä, että kiinnostus oli virinnyt, vaikka voi tosiaan olla, että Omavaraopisto on hänelle ja monelle muulle vähän liian hard core. Hyvä, että ideologia kuitenkin leviää. Ei sen väliä, onko kissa musta vai punainen. Pääasia, että se pyydystää hiiriä, niinhän eilen kirjoitin.

Leenu varmaan löytää haluamansa uudelle elämänuralleen lähempääkin kuin Valtimolta. Ja hyvä niin! On muuten saamassa Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ansiomerkin elämäntyöstään. Hyvä, hyvä!

Osallistuin Nurmeksessa Porokylän leipomon kyläilytyöpajaan. Havaitsin siinä, että ihmiset haluavat kohtaamisia. Rautavaara osoittautui pettymykseksi. Sinne ilmeisesti muuttavatkin sellaiset ihmiset, jotka eivät halua olla muiden kanssa juuri tekemisissä. Tosin! Sain kelkkailupäivänä kyläkutsun - aika vaivihkaisen tosin - Keyrittyjärven toiselle puolelle. Sinne vielä pitää mennä kylään, jahka taas pääsemme Kaivikselle. Toivottavasti tänään Matti käy asentamassa vaatekaappiin ovet. Sanoin, että semmoinen pitää tehdä ennen kuin lumi tukkii reitin Kaivikselle.

Toisaalta, toisaalta ja toisaalta. Olisipa kiva viettää alkutalvi Kaiviksella. Viime talvena muutimme sinne 26. tammikuuta. Luulimme, että pakkaset olivat ohitse. Mitä vielä ja kaikkea muuta. Kun oli kunnan ekologinen matkailumikälieneekiinnostavaaoli -tilaisuus Metsäkartanolla parin päivän päästä muutostamme, pakkanen laski Kaiviksen suoalueella -28 asteeseen. Läksimme Matin kanssa tilaisuuteen sillä riskillä, että emme saa autoa Metsäkartanolta enää käyntiin. Ajattelimme, että kyllä meidät joku parkkipaikalta pelastaa.

Matti oli välillä käynyt tekemässä autolle joitain taikatemppuja ja pääsimme Metsäkartanolta takaisin ja minulla oli taskussani lappunen Rautavaaran helluntaiseurakunnan historialuennosta. Tapanani oli ollut käydä hellareiden jutuissa, sillä siellä olivat ja ovat edelleen Rautavaaran kiinnostavimmat jutut. Nytkin on kansainvälistä kahvilaa ja vaikka sun mitä! Noh, jos kaikki suunnitelmamme (ja etenkin Matin suunnitelmat) menevät munille, voisimme käydä asumassa vähän aikaa Kaiviksella - ja käydä jossain hellariseurakunnan jutskassa tai kaivostilaisuudessa.

Metsäkurssikin alkaa Lapinlahdella vasta helmikuussa.

Ups, kello on jo vaikka mitä. Tulin kirjastolle lukemaan Savon Sanomat printtinä, vaikka se tulee minulle diginä vielä kahden ja puolen kuukauden ajan. Printin lukeminen kirjaston lukusalissa saa minut liikkeelle aamupimeään. Olen alkanut sanoa huomenta jokaiselle vastaantulijalle ja jo kahtena aamuna olen jutustellut lukusalissa toisen aamulenkkeilijän kanssa.

Tänä aamuna luin ensin Vesa Kärkkäisen eilisen Nimellä-kolumnin Ruoka on aina ollut kuolemanvakava asia ja yhä se on sellainen. Kolumni oli painavaa asiaa joka sana enkä löytänyt siitä muotiadjektiivia inhorealistinen. Luin kolumnin kerran, kaksi ja kolmekin. Sitten tajusin! Eihän kolumni olekaan metsäkatoasetuksesta. Vaihdoin tämänpäiväiseen Savon Sanomaan ja siellä se oli. Nimettömässä pääkkärissä Metsäkatoasetus opetti EU:n paljon tavoista.

Jos en olisi pakottautunut pongaamaan tekstistä myös omaa lempi-inhokkiani inhorealismi, en olisi tullut tietämään mitään metsäkatoasetuksesta. Nytpä tiedän tuonkin.

Ruokasuosituskeskusteluun lisään, että ensin kohottelin kulmakarvojani uutiseen Tatusta ja Patusta sekä siitä, että lastenkirjailija-kuvittajapariskunta Aino Havukainen ja Sami Toivonen päivittävät kirjat vastaamaan paremmin nykyajattelua. Pariskunta ei halua tukea tehotuotantoa. Olin ensin vähän, että nojoo.

Vaikka Tatuja ja Patuja oli jo Marian ja Annan lapsuudessa, en niitä tytöille ostanut enkä lukenut. Ne toivat mieleeni Teemu-kirjat. Sosiaalikasvattajasiskoni Paula ruokki minua lapsena Teemu-kirjoilla. Paula oli ostanut niitä omaan kirjahyllyynsä etupäässä ammattimielessä ja minä kun vietin Paula-siskon luona kesiä (Sotkamossa, Leppävirralla, Ilomantsissa ja Rantasalmella), voihkin aina kauhusta, sillä tapanani oli lukea kyläpaikassa kuin paikassa ensin lehtihyllyt lävitse ja sitten siirtyä kirjahyllyn tarjontaan.

Isän syntymä- ja sukutilalla Puumalan Vyyhtilässä luin innolla kaikki eläinlääkintäoppaat ja Pellervo-seuran eläinhoitokirjat.

Paulan koen tarjoilleen minulle Teemuja liian vanhana. Luinkohan lastenkirjoja lapsuudessani ollenkaan? Anni Polvan Tiina-kirjat olivat minusta tosi lapsellisia ja mälsiä. Isojen siskojeni ja veljieni koululukemistot olivat paljon mielenkiintoisempia. Joka tapauksessa valitin usein aikuisuudessa Paulalle, kuinka tämä on pilannut lapsuuteni valistavilla Teemuilla. Kun sain tytöt, Paula lahjoitti minulle Teemu-kirjakokoelmansa kokonaisuudessaan.

Ja perkele! Ne olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan tyttöjen lempilukemistoa! Samaistin Tatut ja Patut Teemuihin ja koetin estää niitä sattumasta tyttöjeni silmiin missään, jotta minun ei tarvitsisi lukea niitä heille ääneen.

Ymmärrän. Tatut ja Patut ovat ihan eri kirjoja kuin Teemut, mutta juu, sitten eilisestä Hesarista osui silmääni kuva, jonka Havukainen-Toivonen-kaksikko päivitti tämän päivän ajattelun mukaiseksi. Jutun otsikko oli Pihvit pipareiksi. Toden totta. Tukka nousi pystyyn, kun katsoin päivitettävää kuvaa uudestaan. Siinä lelurobotti nuiji lihavasaralla lihakappaletta. Herrajumala, miten irvokas kuva oli! Näin sitä omakin tapa katsoa on muuttunut.

Tahkon maaseutupoliittisessa ohjelmaryhmässä viime torstaina päätimme Vieremän Juhan kanssa, että lehmä on ihan paras bioreaktori maidon ja juuston raaka-aineen valmistamiseksi ja vallan hyvin voimme syödä broilereiden sijaan vanhoja kanoja sekä poikimisensa lopettaneita lehmiä.