Heli Laaksonen ja elämän vastus puutalossa, Rakkaani merikapteeni, Air Force One, Yuval Noah Harari Nexus - tietoverkkojen lyhyt historia ja Anne Abbelbaumin Demokratian iltahämärä

ma 9.12.2024

Kylläpä tympi lähteä hymmertämään aamupimeään, mutta päätin, että hankin päivän askeleet ennen töiden tekoa. Istun tovin kirjaston koneella ja odotan konttori-inspiraatiota. Tänään on perinteinen konttorimaanantai ja saan tehdä jopa kaksi laskua. Katsoin eilen uusintaa runoilija Heli Laaksosen haastattelusta Kellomäki ja Flinkkilä -ohjelmassa tammikuulta 2023. Heli Laaksonen tekee konttorityöt suurin piirtein samalla intensiteetillä kuin minä.

Kun laskuttaa, ei voi samana päivänä tehdä luovaa työtänsä. On onnistunut lähettämään laskutusohjelmastaan yhdelle toimeksiantajalle kaikki vuoden laskut kerralla. Vastauksena tuli huvittunut: "Jos kuitenkin maksaisin näistä ihan vain viimeisimmän." Oma tähtihetkeni yrittäjänä oli, kun K-Raudat keskittivät laskutuksen johonkin K-Rautojen keskitettyyn laskutusohjelmaan. Paikallisrautakauppojen laskuista hävisivät logot ja jokaisen laskun ylälaidassa oli isolla K-Rauta ja kärpäsen kokoiselle fontilla, minkä paikkakunnan K-Raudan lasku piti maksaman.

Enhän minä semmoisia pikku piperryksiä likinäköisenä ja tarkkaavaisuushäiriöisenä edes näe. Niinpä kasasin kaikki rautakauppalaskumme Lapinlahdelta, Vieremältä, Ristiinasta sekä Siilinjärveltä ja maksaa rätkin ne Lapinlahden K-Raudan tilille. Toinen lähes yhtä hytkäyttävä kokemus oli, kun aloitin yhden ostolaskun maksamisen, sain tilinumeron naputettua järjestelmään, tuli jokin keskeytys, palasin koneen ääreen, merkkasin printtiin itselleni äskeisen laskun maksetuksi sekä jatkoin tyynesti laskujen maksamista.

Olin maksanut ensin kirjoittamalleni tilille jonkin aivan toisen laskun viitteineen ja loppusummineen. Tähän ei moni pysty, ajattelin.

En kuitenkaan halua verkkolaskuja. Minusta on parempi kontrolloida itse laskujen maksamista painettujen paperilaskujen avulla. Se on konkreettista. Tulee konkreettinen tuntuma siihe, mitä mikäkin maksaa. Niin kuin Heli Laaksonen sanoi; hän tykkää siitä, että elämä on vähän vaikeaa. Samalla tavalla hän nauttii astioiden pesusta käsin ja siitä, että välillä puulämmitteisessä talossa on viileää.

Käytännön asioiden vastusta kaipaan minäkin Kaivikselta Rautavaaralta. Tänä aamuna hymmersin kuntoportaille ja tein selkälihasliikkeitä junamontun kuntolaitteilla. Tunsin itseni typeräksi. Kaiviksella saisi saman kaivovettä pumpatessa ja halkoja raahatessa. Aamulenkillä Pyryn kanssa sain aina kasaan ensimmäisen kävelykilometrini ja käsin astioita tiskatessa järjestelin päivän ajatukset.

Rakkaani merikapteeni

Eilen piti lukemani koulukirjoja. En lukenut. Vähän tympii sekin. Lauantaina iltamyöhällä katsoimme Matin kanssa Klaus Härön Rakkaani, merikapteeni. Se oli minulle aivan aluksi liian kaurismäkeläisen minimalistinen. Olin vähällä kääntää kylkeä ja aloittaa nukkumisen. Jokin kuitenkin sai minut pysymään hereillä. Elokuvassa oli ansiokkaasti kuvattu se, kuinka merikapteenin aikuinen tytär, Grace, roikkui henkisesti isässään. Grace ei lapsena ja nuorena ollut saanut tarpeeksi huomiota.

Merikapteeni oli merillä silloinkin, kun hänen vaimovainaansa masentui. 14-vuotias Grase joutui hoitamaan äitiään. Tyttärestä tuli uhrautuja ja kun isällä oli ollut aivoinfarkti, tytär velvollisuuden tunteesta päätti hoitaa tämänkin hautaan. Kovin rakkaudellista tyttären hoito ei ollut. Isän ja tyttären suhde oli jumissa. Gracen mieskin pakeni joka suuntaan naama kireänä uhrautuvaa vaimoaan. 

Tyttären palkkaama kodinhoitaja toi merikapteenin huusholliin iloa ja valoa. Lapsia, vävyjä ja elämää. Viiltävää oli, kuinka tytär tunsi itsensä sivuutetuksi. Lopussa onneksi oli sovitus ja niinhän se on. Vanhemmistaan taitaa vapautua joskus vasta, kun vanhemmat ovat kuolleet.

Air Force One

Rakkaani merikapteenin jälkeen teimme Matin kanssa jotain aivan älytöntä. Katsoimme kaupalliselta kanavalta Air Force Onen. Mattia kiinnosti elokuva sen vuoksi, että siinä oli lentokoneita. Minua kiinnosti halpahintainen amerikkalainen propaganda. Voihkin, hihitin ja tuskailin. Loppukohtauksessa tulin ajatelleeksi, perkele, mitä jos Air Force One onkin osin parodiaa?

Olen vuonna 1991, kun jostain syystä olen mennyt ihan elokuvateatteriin katsomaan amerikkalaisen Sally Field -elokuvan Lastani ette saa, etten ikinä enää katso yhtään amerikkalaista elokuvaa - en valkokankaalta enkä televisiosta. Elokuva päättyi siihen, kun kamera zoomasi USA:n hulmuilevaan tähtilippuun. Tai sitten elokuva ei ollut Lastani ette saa, vaan jokin tähtilippua propagandamielessä heilutteleva elokuva 1980-luvun puolivälissä.

En nimittäin millään usko, että olisin katsonut amerikkalaisen elokuvan vuonna 1991. Kun oli Lastani ette saa -leffan ensi-ilta, olin Moskovassa ja kun sieltä palasin, ryntäsin asumaan Kuopioon eikä tuleva aviomieheni ollut mikään amerikkalaisen paskan ystävä. Tähtilippuinhokkini olen varmasti katsonut puumalalaisen poikaystäväni kanssa. Hänen kanssaan katsoin jopa amerikkalaisen paskaleffan, jossa oli jokin silmämunajuttu. Ei Kellopeli appelsiini, vaan jotain kaupallista scheissea, jonka nimen olen autuaasti unohtanut.

Pitää tallentaa se tähän joskus, kun juolahtaa mieleen. Olin vähällä kävellä ulos elokuvateatterista kesken kaiken. Lisäys samana päivänä klo 14.31: Elokuva oli Indiana Jones ja tuomion temppeli. Se oli kamala, väkivaltainen ja vastenmielinen.

Air Force One päättyi siihen, kun Yhdysvaltain presidentti oli selviytynyt venäläis-nationalistisen terroristiryhmän tappamisesta ihmeellisten superkykyjensä avulla sekä vielä lentänyt lentokonettakin aiemman Vietnamin-kokemuksensa perusteella - ja roikkui pitkän köyden päässä pelastussuihkarin perässä.

Loppukohtaus oli niin absurdi, että sen täytyi olla parodiaa. Oliko elokuvassa kaikki muukin taitavaa pastissia? Oikeasti. Voisivatko Hollywoodin elokuvantekijät tuoda esille pikku yksityiskohdissa todellisia ajatuksiaan? Esimerkiksi pääterroristi Egor Korshunovin suuhun oli pantu joitain osuvia totuuksia USA:n systeemistä. Harmi, että elokuva oli kaupallisella kanavalla eikä sitä voi kelailla uudestaan vuorosanojen ylös kirjoittamiseksi.

Mitä jos amerikkalainen uusliberalistinen systeemi pakottaa taiteen ja viihteen tekijät vääntämään sanottavansa tuhannelle mutkalle, jotta saisivat edes tehdä työtään?

Yuval Noah Harari Nexus

Matti kuunteli Yuval Noah Hararin Nexusta pitkälle ja sitten päätimme kuunnella sitä yhdessä alusta lähtien. Oli yhteinen työmaa ja itsenäisyyspäivänä matkustimme Pohjois-Karjalaan tukemaan yhden ison maalaistalon päärakennuksen yläpohjaa. Kannoin talon vintille satoja kiloja rautaa.

Nyt jos koskaan Nexus osuu aikaan. Romanian korkein oikeus on mitätöinyt presidentinvaalituloksen. Luin eilen vielä Matille Hesarin Nexus-kritiikin. Sen mukaan Hararin käyttämä captcha-esimerkki ei ole totta. Pitää vielä lukea kritiikki uudelleen ja vaikka lukea kyseinen kohta e-kirjasta. Joka tapauksessa tuli taas mieleen, että pitäisi kaivaa esille William McNeillin ja J. R. McNeillin Verkottunut ihmiskunta.

Kiinnostavinta Yuval Noah Hararin kirjassa ovatkin ihmiskunnan historian osuus ja demokratian kehityksen sekä olemuksen pohdinnat. Pitää Matin kanssa kuunnella Timo Miettisen Demokratian aika. Miettisen kirjan oli Karjalaiseen arvioinut entinen kepukansanedustaja Anu Vehviläinen. Savon Sanomissa arvioita ei ollut. Vaikka minulla olisi vielä Savon Sanomien digitilaus voimassa, en taida jaksaa lukea Savaria edes printtinä kirjastossa aamuisin, ellei Suomen Journalismin contessa Adelaide de Saint Erasmo jotain keksi.

Anne Abbelbaumin Demokratian iltahämärä

Koska otan verisen tosissani terapiaopintojeni oppikirjat, en ole pystynyt kirjoittamaan blogissani juuri mitään siitä, mitä olen kuunnellut Storyteliltä. Hitto, kun menin äänikirjaohjelmaan, järjestelmä työnsi minulle tarjolle Anne Abbelbaumin kirjaa Demokratian iltahämärä. Siinä Abbelbaum, yhdysvaltalais-puolalainen toimittaja ja kirjailija, pohtii, mikä on äärioikeiston viehätys.

Teemu Keskisarjan puhe 612-natsien mielenosoituksessa hukkuu mölinään ja yleiseen paheksuntaan. Tarkastelisin sitä lähemmin. Persut toteuttavat hallituksessa kaiken, mitä Kokoomus sanelee ja vastapainoksi persut vetelevät pääministeri Petteri Nallenkorva Urpoa, anteeksi Orpoa, kölin alitse. Persupolot joutuvat nyt varmaan selittelemään äänestäjilleen kaikenmoista.

Mitä natsit haluavat muuta kuin, että heitä pelätään? Näen persut ja natsit pelokkaina ja potkittuina koirina. He näyttävät hampaitaan, mutta mitä he oikeasti haluavat?