Kuopion Kirjakantin Teemu Keskisarjan ja Veijo Tarukanteleen unettavat monologit sekä blogisti kirja-Amman ja kirjailija Maritta Lintusen mutustelut

Innoituin lopulta Herman Raivion agonistisuudesta esseeteoksessa Turvaton tila

ti 24.12.2024

Jouluaatto on hyvä päivä kirjoittaa Herman Raivion agonistisista esseistä kokoelmassa Turvaton tila. Joduin niiden ymmärtämiseksi kuuntelemaan noin neljä kertaa alkuun Ylen Areenalta Kalle Haatasen Raivio-haastattelun.

Aina minut keskeytettiin ja aina aloitin alusta. Nauratti. Oli kuin Ylen Areena -tunnusten mainoksessa. Älä aina aloita alusta. Nyt olen päättänyt, että kirjoitan merkintäni loppuun kerralla. Tai ainakin melkein kerralla.

Kissankusilaatikko pitää tyhjentää, keittiö imuroida, tukka pestä ja hampaat sekä viedä vintille ylijääneet joulupaperirullat. Sitten joulu saa tulla - ja toivottavasti myös Jyväskylän Draama Queen.

Tänä vuonna en laittanut Betlehemin paimenpiirasta. Yleisön eli Matin pyynnöstä. En nimittäin jaksanut ensin selittää tälle, mitä on Pecorino-juusto. Ei sitä olisi Lapinlahden K-kaupasta löytynytkään. Iisalmen K-Sittarista löytyi ja sinne Matti lähti eilen, sillä halusi olla pois jaloistani.

Se, että uurastan keittiössä, ei ole kaunista kuunneltavaa. Eilen illalla vielä vähän vaille yhdeksän kuivatin paistinpannulla herkkusienisalaatin herkkusieniä. Ohje siihen on peräisin Vihreästä Langasta vuodelta 2011.

Alkuperäinen reseptilehti on kadonnut. Tulostin jokunen joulu taaksepäin ohjeet netistä. Äänestämistä tiiviimpi suhteeni Vihreisiin alkoi Vihreän Langan tilauksella. Tilasin lehden, kun sen päätoimittajaksi tuli salonkisosialisti Timo Harakka ja veti lööppiin: "Mauri Pekkarinen on seksuaali".

Vaikka olin vassuliiton jäsen, olen henkisesti aina ollut vihreä. Kun Vihreä Lanka loppui, suhteeni alkoi hiipua. Silti olen ilmeisesti tänäkin vuonna maksanut Armon Vihreiden jäsenmaksun. Maksoin myös Pohjois-Karjalan vihreiden jäsenmaksun, sillä ajattelin, että sieltä löytyvät hengenheimolaiseni.

Ni sluhu, ni duhu. Tuli vain kevät- ja syyskokouskutsut Lieksaan. Jos yhdistyksessä ei ole muuta rivijäsenille kuin vuosikokoukset, saapi olla. Toki olisin mennyt Lieksan-kokouksiin, jos olisimme olleet Rautavaaralla. Täältä on sinne liian pitkä matka.

Ehkä on elettävä niin, että hengenheimolaisia ei sitten ole.  Viime presidentivaalikampanjan aikaan tapasin terveyskeskuksen käytävällä naisen, joka kantoi Pekka Haavisto -kassia. Otin naisen nimen ylös ja etsin puhelinnumeron numerotiedustelusta.

Annoin naiselle myös omat yhteystietoni ja lähetin tekstiviestin numerotiedustelusta löytämääni numeroon. Ni sluhu, ni duhu. Ymmärsin näin, että nainen on muuttanut Rautavaaralle juuri siksi, että ei tarvitse olla kenenkään kanssa missään tekemisissä.

Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun törmäsin samantyyppiseen keisiin.

Joskus mietin kaupunkiasumisen etuja. Kaupungissa voi helpommin löytää oman piirin eikä välttämättä tarvitse olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei halua olla tekemisissä.

...

Keskeytys. Tein minimoppauksen huonekasvi-ikkunalaudan alla ja kävimme Matin kanssa meille tyypillisen joulukeskustelun:

Minä, moppaamassa lattiaa: "Vittu, kissanlaatikko haisee!"
Matti, käärimässä kuusenkynttilävyyhtiä auki: "Se on joulun tuoksu!"
Minä: "Ai kissankusen hajuko?"
Matti: "Niin."

Tänään vielä valmistan Betlehemin paimenpiiraan lakto-vegeversion. Ilman appelsiinin makua. Paimenpiiras on Jaakko Heinimäen Hesarin Kuukausiliite -ohje. Salaattien ohjeet ovat pääosin Maaseudun Tulevaisuudesta.

En koskaan muuten tee kotona ruokaa - paitsi silloin, kun Maria on Lapinlahdella.

...

Läpäläpälää. Herman Raivion Turvaton tila ei alkuun oikein kolahtanut. En meinannut ymmärtää, miksi ensimmäisessä esseessä piti veivata agonismin ja antagonismin eroja. Tuli sellainen olo, että Raivio ei uskalla arvostella mielipideilmastohegemoneja ilman pitkää teoreettista johdatusta.

Mutta kuunneltuani saman kohdan häneltä Kalle Haatasen haastattelussa olin tajuavani, että agonismi on samalla ajattelun kirittämistä. Antagonismissa vissiin tarkoituksena on musertaa vastustaja; agonismissa on tarkoitus olla jonkin näköinen juoksujänis, jotta vastapuolelle tulisi mahdollisuus teroittaa argumenttejaan.

Muutenkaan puna-vihreä kaupunkilainen ja rajaava puhe ei täällä maalla ole oikein relevanttia ja osaan kyllä sivuuttaa kategoriset imperatiivit, asioissa, jotka kaupungissa ovat mahdollisia, mutta maalla asujalle mahdottomia.

Herman Raivio (Suomen Kuvalehden kirjallisuuskriitikko) käy esseissään sovinnaisen keskustelun kimppuun. Esimerkin hän ottaa kirjallisuustapahtumien ja -messujen hyvähenkisistä debateista.

Todellista debattia ei tule turvallisessa tilassa eikä sen kulkua voi etenkään määrätä ennalta. Marraskuun Kirjakantissa Kuopiossa ei tosin edes haettu debattia, mutta olivatpa kanttikeskustelut unettavia. Sekä Teemu Keskisarja että hänen haastattelijansa Veijo Tarukannel, Itä-Suomen hallinto-oikeuden ylituomari, kävivät molemmat uuvuttavia monologeja.

Mitään kommunikaatiota ei Keskisarjan ja Tarukanteleen välillä ollut. Tarukannel olisi voinut keskeyttää Keskisarjan autistisen mutinan siinä kohtaa, kun tämä sanoi, että käyttää kansanedustajan työhönsä vain prosentin aivokapasiteetistaan.

Keskisarja pitäisi panna luokille nyt siitä, miksi ylipäätänsä hankkiutui eduskuntaan. Kai hänellä oli joitain tavoitteita vai oliko sittenkin protofasisti - pyrki eduskuntaan jonain kummana narsistis-outona projektina vain päähänpiston itsensä vuoksi? Vailla mitään halua muuttaa mitään tai ajaa mitään.

Vähän niin kuin entisen uusliberaalioikeistolaiset kapitalismin nopealla kaistalla Puolassa. Anne Applebaumin Demokratian hämärässä koettaa tehdä psykoanalyysiä autoritaarisista persoonallisuustyypeistä, joista sukeutui pölhöjä nationalisteja.

En usko, että tarvitaan mitään erityistä persoonallisuustyyppiä. Kyse on fasistisesta mekanismista. Protofasismi nyt vain sattuu myymään ja zeitgeistin hyvin haistavat käänsivät uusliberaalin takkinsa autoritariaan.

Lisäksi Keskisarja ilmeisesti haluaa myös eduskuntaan lähdöllä näyttää protestipersettään kaupunkilaisille puna-vihreille, uushegemoneille.

... 

Kuopion Kirjakantissa iiiiiiihana kirjablogisti Amma haastatteli Maritta Lintusta Sadasta auringonkierrosta niin kädenlämpöisesti, että hellanlettas.

Pidin kovasti Sadasta auringonkierrosta enkä siitä löytänyt muuta arvosteltavaa kuin välillä minun makuuni överiksi menneen kieliheruttelun nurmeslaisten sanojen hedelmöittymisestä hiljaisten jokivarsien mutkavaahdossa ja niihin uuttuneesta tummuudesta soiden pimeydessä uinuvista tuhatvuotisista liekopuista.

Kirjablogisti Amma oli valinnut juuri kyseisen kohdan kanttikeskustelussa ääneen luettavaksi. Kaikin mokomin. Minusta vähempikin kuvakieli olisi kirjassa riittänyt, mutta joo, olen tosiaan oppinut puhumaan aivan liian Päijät-Hämeessä.

Sanani huojuvat kuin pitkävartinen, toisin sanoen jalostamaton, tuleentuva ja sään vaikutuksille altis vilja etelähämäläisessä kumpumaisemassa.

No ei sitten. En edes yritä, mutta Lintusen ja kirjablogisti ihana-Amman jutustelumutustelu Kirjakantissa pani aivoni kirskumaan. KRRRIIIIIIKKKKKK. 

Jotain terää haastattelija olisi voinut kirjasta löytää. Esimerkiksi epämiellyttävä äikän maikka, joka ei yhtään tykännyt miehensä keskushenkilö-Sepon kielestä ja odotti vain nuoruuden rakkautensa karahtavan paikalle valkealla ratsulla ja vievän mennessään.

Särmä muija, kertakaikkiaan. Samaistin itseni häneen niin.

...

Herman Raivio viittaa Turvattoman tilan luvussa Häiriö keskustelussa Ylen Marja Sannikan ohjelmaan, jossa suomalais-iranilainen toimittaja Renaz Ebrahimi poltti hihansa kaikentietäjän Esko Valtaojan kanssa.

Kyse ei mielestäni ollut kielletystä n-sanasta niinkään kuin Esko Valtaojan vastenmielisestä ylemmyydentunnosta. Valtaojahan on tottunut siihen, että toimittajat kusevat hunajaa, kun jutustelevat mukavia hänen kanssaan.

Nyt tulikin joku ja vielä nuori naistoimittaja, joka ei langennutkaan Valtaojan edessä polvilleen ja pessyt tämän jalkoja hiuksillaan. Valtaojan tyrmistys näkyi kotikatsomoon asti ja teki mieli läimäistä televisio kiinni, kun tämä sanoi olevansa ihan hyvä ihminen - osallistuu nenäpäivään ja kaikkea.

Osallistuu Ylen nenäpäivään. Nenäpäivä oli kyllä korneinta, mitä tiedän. Pantiin tekonenä ihan fiksuille ihmisille - ja sitten kamera näytti nälän pullistamia lasten vatsoja. Aina nenäpäivänä kielsin Mattia avaamasta televisiota. Se oli niin hirveää.

...

Luvun Häiriö keskustelussa alussa Raivio viittaa Kirsi Pihan blogiin Levoton lukija, jossa Piha on huolissaan siitä, että Helsingin kirjamessuilla väitellään. Raivio arvelee elävänsä eri maailmassa, sillä hänen mielestään Suomessa vallitsee pikemminkin väittelyn välttely.

Vaikka arvostan suuresti Kirsi Pihaa siitä, että on vihdoin jättänyt Kokoomuksen ja että hän on uskaltanut olla punaporvari, arvostelen edelleen häntä uusliberalistisesta demagogiasta. Se on eufemistista, suostuttelevaa ja välttää vastakkainasetteluita.

(Siivu wikipediaa tähän: Demagogia (m.kreik. δημαγωγία, sanoista δῆμος, 'kansa', ἄγειν, 'johtaa') eli kansankiihotus.)

Pihankin teksteistä puuttuu terä. Kun olin kuunnellut Pihan ja Herra Huu Hannu Mäkelän Pimeän yli -kirjeenvaihtokirjan, kuuntelin heti perään Pihan ja Mika Sutisen Muutosvoiman. Kirjan piti olla johtamisen opas. Opas muutoksesta.

Muistan siitä ainoastaan kirjan alussa Pihan kertoman Hyypästä, romanialaisesta löytökoirasta. Hyyppä ei olisi matkustanut Suomeen täysin tuntemattomiin oloihin, jos siltä olisi kysytty.

Kirja oli täynnään itsestäänselvyyksiä: "Kun maailma muuttuu organisaation muutoskykyä nopeammin, oleellisempaa on luoda pysyvää muutosvoimaa kuin yrittää suunnitella valmista - ja sen jälkeen jalkauttaa sitä."

"Yritys, joka ei osaa korjata itseään lennossa, ei voi myöskään menestyä."

"... Kasvuasenne luo muutosvoimaa."

Asia harvinaisen selvä! Tässähän sitä jo tulikin. Paljon oli kirjassa sivuja.

...

Kirsi Pihan mies, Marco Mäkinen, oli Iisalmessa KesTechin massaräätälöintipäivässä pettymys. Tai ei aivan täydellisesti, mutta hän aloitti 2000-luvun alkuun jäänellä argumentoinnilla tyyliin "Yrittäjä, ui tai uppoa!" "Pitää olla paras, keskinkertainen ei riitä!"

Miksi tällaiset tyhjät kansankiihottajat ja kapitalismia myötäkarvaan silittelijät saavat edelleen olla vapaana?

...

Herman Raivion Turvaton tila kolahti vasta sivulla 115. Luvun Huono ilma loppupuolella hän vihdoin ottaa esille identiteettipolitiikan vasemmistolaisen kritiikin ja siteeraa myös Suomen ainoaa ammattivallankumouksellista anarkistia Reko Ravelaa. Ravela oli kyllä viimeksi, kun hänestä luin, postimies, oikea duunari, mutta näköjään valmistelee nyt väitöskirjaansa.

Pitääpä googlata. Jossain käänteessä Ravelasta on tullut proviisori ja tekeillä on väitöskirja farmasian alalta. On myös blogi, jossa hän luonnehtii itseään näin: "Kirjoittaja on yhteiskunnallisesti suuntautunut helsinkiläinen proviisori ja väitöskirjatutkija."

Löysin blogista vain yhden merkinnän. Luen sen vielä joskus tämän joulun aikaan. Merkintä käsittelee Kiihdytettyä perussuomalaisuutta.

Joka tapauksessa Raivio kirjoittaa Turvattomassa tilassaan, että identiteettipolitiikassa vahditaan lähinnä julkisuuden henkilöiden vääriä eleitä ja vääriä tekoja. Identiteettipoliitikot häpäisevät yksilöitä, vaikka paasaavat rakenteista.

Identiteettipolitiikka yhdistää politiikan, kevyen kulutusindividualismin ja poseeraavan someprotestoinnin. Ei maksa mitään vaihtaa taustakuvaksi Stand with Ukraina.

Taloudellisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin valvetutuneet pureutuvat harvemmin, sillä ne ovat monimutkaisia eikä slogan Seison köyhien kanssa samassa rintamassa ole seksikäs Facebookin taustakuvana.

Tässä tulee Reko Ravela -sitaatti: "Meidän on helpompi kuvitella yhteiskunta, jossa miehiä ja naisia on tasavertaisesti professoreina kuin yhteiskunta, jossa rikkaiden ja köyhien välinen ero on kaventunut." (s. 115)

Historioitsija Juha Siltala on lisäksi huomannut, että identiteettipolitiikka jakaa vasemmistoa, mutta yhdistää oikeistoa. Jos vasemmistolaiset keskittyvät lähinnä vähemmistöjen oikeuksiin ja toisaalta syyttävät valkoisia miehiä etuoikeutetuiksi, kannattajat siirtyvät oikealle.

Näin on käynyt vaikkapa Kymenlaaksossa paperitehtaiden sulkemisen jälkeen.

Jos luokkatietoisuus ja -ylpeys korvautuu luokka- ja rotukatumuksella, kuten Raivion taajaan siteeraama ranskalainen sosiologi ja filosofi Jean Baudrillard sanoo, ollaan heikoilla.

...

Sen sijaan Herman Raivion Turvattoman tilan essee Vieraalla maalla oli niin teoreettinen, että loppulauseen koittaessa, parahtelin tuskaisena. Raivio sai lopuksi tikistettyä, mitä ajatteli: "Elämä on parasta teoriassa." (s. 144) 

Ei ole, huusin kirjan ääressä ääneen. Elämä on parasta käytännössä, kun pyyhit hoivaajana jonkun persettä.

Seuraavassa luvussa Raivio arvosteleekin naiskirjoittamista mystillispateettisesta sävyilystä. Joo, en minäkään siitä tykkää.