Kehveli loppuun ja Mihail Šiškinin Viha ja kauneus sekä Jevgeni Vodolaskinin Arsenin neljä elämää vauhtiin

Hesarin valitsemat 100 parasta 2000-luvun kirjaa

la 28.12.2024

Selasin eilen Antti Heikkisen Kehvelin loppuun. Voisikohan romaanille asetella ujosti lajityyppiä Savolainen Maaginen realismi? Loppuluku viittaisi siihen.

Pettymyksekseni pitää sanoa, että Kehveli oli ihan liian suurelta osin köykäinen veijariromaani. Toki riipaiseviakin kohtia löytyi, kuten se, kun Kehveli hetken paniikissa karkaa rintamalta ja palaa kotiinsa sen jälkeen, kun hänen sankarihautajaisensa on pidetty.

Sen sijaan, että pappisperhe olisi iloinen nuorimman lapsensa eloonjäämisestä, isä kieltää poikansa ja sota-ansioitunut isoveli haluaisi ampua Kehvelin. Luulin, että siitä alkaa romaanin syveneminen.

Kehveli varastaa isältään rahaa, ottaa mukaansa eväitä ja karttakirjan sekä painuu metsään.

Vähän aikaa vaikuttikin siltä, että jes, nyt mennään kirjallisiin syvyyksiin, kun venäläinen liperiläisellä tilalla ollut sotavanki törmää Kehveliin metsähönnässään. Rauha oli tullut Kehvelin sitä tietämättä ja sotavanki lähtenyt tilalta livohkaan, koska aavisti, että vangit palautetaan Neuvostoliittoon ja Neuvostoliitossa saattaa odottaa ampumamonttu.

Kehveli antaa sotavangille vaatteensa, saappaansa, rahansa ja karttakirjan sekä neuvoo tälle mihin suuntaan kannattaa lähteä. Sotavanki lähtee harppomaan kohti Ruotsia. Sitä ennen Puna-armeijan sotilas oli hädissään kiertänyt kehää.

Kehvelin paluujuhlat sisäsuomalaisessa pappilassa olivat vielä jotenkin raamatulliset. Ne vertautuivat tuhlaajapojan paluuseen. Kehvelillä on ristiriitainen olo, sillä juhlat perustuvat valheeseen. Kotiväki tuntuu falskilta ottaessaan kaiken irti rintamakarkurista sankariksi muuttuneesta pojasta.

Sitten romaani jotenkin plöpsähtää. 

Heikkinen käyttää lukijaansa syvällä, mutta ikään kuin pelästyisi itesään ja pelästyksissään taas takertunut komediaan. Kaikkien julkisuusmummojen oma halinalle ei ihan vielä taida vakavan ja kevennyksen vaihtelua. Lukija on syytä kevennyksin tuoda välillä pinnalle, mutta pinnalle surffailemaan ei mielestäni pidä jäädä.

Toki nauriiden toimittaminen marsalkka Mannerheimille on kekseliäs käänne ja nauriit lopulta tuovat Kehvelin avioliittoonkin.

Kehveli kertoo ihanalle Annikille totuuden siitä, että on oikeasti karkuri, ja totuus vapauttaa. Kehveli ja Annikki avioituvat. Heikkisen kerronta karkaa laukalle ja jaksan keskittyä kirjaan vasta aivan viime lopussa. Heikkisen versio Stalinin kuolemasta on kyllä eri hauska ja se, että Stalinin jälkeinen Neuvostoliiton johtaja olisi Mietjeff, varpaisjärveläisen kommunistisuutarin poika, nauratti oikeasti.

Stalinin kuolemaa en ole koskaan ajatellut tarkemmin. Kuoli, koska kuoli ja hyvä, että lopulta kuoli. Televisio sattui olemaan auki, kun tuli dokumentti oletetusta lääkärien salaliitosta Neuvostoliitossa. Matti on sitä mieltä, että kohta oli Yuval Noah Hararin Nexuksessa. Voi olla enkä saata asiaa tarkistaa painetusta kirjasta, sillä se meni joululahjana uuteen kotiinsa.

Joka tapauksessa olen kuullut asian tässä Lapinlahden talomme keittiön pöydän ääressä ja voi olla, että kuuntelimme Nexusta Matin kanssa keittiössä yhdessä. Tieto Stalinin kuoleman vaiheista on samanmuotoisena meillä molemmilla.

Koska Stalin ei luottanut lääkäreihin, hän kitui ennen kuolemaansa pitkään omassa työhuoneessa kusilammikossa. Sai aivoinfarktin eikä kukaan uskaltanut (tai ehkä ei myöskään halunnut) auttaa. Antti Heikkinen viritti maailmanhistorian käänteeseen sekä Kehvelin että varpaisjärveläisen kommunistisuutarin pojan.

Jaksoin Kehvelin loppuun, vaikka välissä oli jaksoja, jotka siilautuivat tajuntaani sanoina pöl, pöl ja vielä pölöpölö. Aivan vihon viimeiset kappaleet palkitsivat. Niissä Antti Heikkinen onnistuu nyrjäyttämään aivot. Romaani palaa alkuun ja lukija jää miettimään maailmanhistorian satunnaisuutta, perhosen siipien lepatusta toisella puolella maailmaa sekä kaaosteoriaa.

Salacavala tekee Kuopion torista turvattoman tilan

Koska Herman Raivio oli kopioinut esseekokoelmaansa Turvaton tila saman siivun wikipediaa kuin minäkin blogiini panoptikonin alkuperästä, kopioin tuonnemmaksi merkintääni wikipediasta sellaisenaan pätkän kaaosteoriasta ja perhosvaikutuksesta.

Kun taas tuli panoptikon puheeksi, ihmettelen tässä arkkitehti Tarja Nurmen nimeen (seuraan hänen välillä puhdistavan ja välillä ahdistavan raivoisia päivityksiään Facebookista), miksi Qvim-arkkitehti Reijo Mitrunen on suunnitellut Salacavala-kahviosta Kuopion toria valvovan panoptikon-version.

Salacavalasta voi nähdä torille moneen suuntaan eikä kahvilan julkisivu ole ystävällinen. Se vaikuttaa pikemminkin luotaantyöntävältä ja joka kerta, kun avaan kahvilan oven, henkäisen pelosta. Salacavalassa on mukava istua ja katsella ohi pyyhältäviä kuopiolaisia, mutta tunnelma on aivan eri kuin vaikkapa Seinäjoen uudessa Apila-kirjastossa.

Apilan kirjasalin yksi julkisivu on kokonaan lasia. Herman Raivio Turvattomassa tilassa arvostelee muodikasta lasiarkkitehtuuria. Raivio tunnustautuukin suljettujen betonibrutalististen rakennusten nostalgiseksi ihailijaksi. Raivion mukaan lasiarkkitehtuuri vaikuttaa niin, että ihmiset kokevat olevansa koko ajan esillä ja alkavat esittää elämäänsä.

Voihan se olla niinkin, mutta kun koin Apilan ensimmäisiä kertoja, henkäilin (taas höngin tässä merkinnässä) ihastuksesta. Ollapa seinäjokinen ja päästä kirjastossa osaksi Alvar Aallon kulttuurimaisemaa. Sitä paitsi jätin Pyryn kiinni Apilan vastapäätä kasvavan kuusen juureen ja minulla oli koko ajan kirjastossa katsekontakti uuteen vartiokoiraamme. Oli toukokuu 2017 ja Matti oli jossain restaurointialan näyttötutkintokuviossa Seinäjoen amiksella.

Olimme lähteneet varhain aamulla Lapinlahdelta ja minä kävin sekä vihkikirkossamme Lakeuden Ristissä turistina että kirjoittamassa blogiini Apilassa. Merkinnän päivämäärä on 23.5.2027 ja sen otsikko on Apua, apua, Seinäjoki, Lapua - ihan tiloissa.

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2017-05-888253026

Olimme jo silloin kaikista Matin pyllyssä roikkuvista neitokaisista ja muista kaheleista huolimatta onnistuneet jalostamaan yhteisiä reissujamme ja olen siitä iloinen, vaikka juuri keväällä 2017 muuan kolmesataakiloinen ryhävalas ui väliimme. En mene nyt tähän, kunpahan kirjoitin vain, jotta Lapinlahden kirjastossa istuvalla ikuisella mummopyöräneitsyelläkin olisi luettavaa.

Jaakko Teppo ja Škoda Octavia

Kun keväällä 2005 vihdoin olimme saaneet sitkeän neidsykäisen häädettyä talomme yläkerrasta, pääsimme Matin kanssa matkustamaan Salacavala-arkkitehdin Reijo Mitrusen kanssa Vilnaan kihlautuaksemme. Istuin Mitrusen auton takapenkillä - auto oli Volkswagen Passat - ja etupenkillä arkkitehti sekä tuleva Lakeuden Ristissä kristillisesti vihittävä aviomieheni (uskovainen viidesläinen neidsykäinen jäi tappiolle, vaikka hänellä oli miltei koskematon Se, voi hitto, miten huono miesmäihä hänellä, ei käynyt flaksi oikein).

Arkkitehti Mitrunen työnsi autonsa soittimeen Jaakko Tepon kasetin ja arveli varmaan, että Matin kansa on syytä puhua autoista. Arkkitehti oli aikeissa ostaa Škoda Octavian. Voi vitun vitun vitun ikenet, ajattelin takapenkillä. Jos loppuelämäni on tätä  - talon yläkertaan ravaa joka aamu umpihullu hourupää, puheenaiheet se, että Škodasta on uusimpien automallien myötä kehkeytynyt varteen otettava keskiluokka-auto ja taustalla Jaakko Teppo kimittää Pam, pam, Pamela kaksikymmentä viisi kertaa päivässä - voisiko vielä kaiken peruuttaa.

Yhteinen Seinäjoen reissu keväällä 2017 oli sitten oikein ravitseva. Meillä ei ehkä autossa toiminut radio eikä ollut kasettisoitintakaan enää sen ajan autoissa, vaikka jokin vanha Saabi meillä varmasti oli silloinkin. Jaakko Teppo palaisi elämääni vasta kahden vuoden kuluttua Antti Sarvelan vaalikiertueella Jamppa Kääriäisen välityksellä ja silloin annoin sekä Tepolle että Mitruselle anteeksi.

Lakkasin vihaamasta niin Jaakko Teppoa kuin Halavatun pappojakin. Iisalmi on Iisalmi. Korkeakulttuurin voi etsiä muualta ja ainahan pääsee vaikka Seinäjoelle kohottautumaan Lakeuden Risti, Apila ja Alvar Aalto - maakuntakirjaston -kokemuksissa.

Pudottelen nimiä. Se ilo sentään tässä täysin absurdissa yäsavolaisessa homoluksuskaraokekapitalismissa täytyy itselle suoda. Kulttuuri ja älylliset jutskat pitää kiskoa näillä seuduin sieltä, mistä irti saa. Olen alkanut tarkastella avioliittoammekin takautuvasti uusista näkökulmista.

Ja voilá, olen alkanut nähdä aviomieheni kehityksen! Jess (vittu itkekää siellä tietokoneittenne ääressä ja vittupierkää vaikka vittuverta, kuinka se Matti Valkosen kamala akka, helevetin harppu, oikein kehtaa. Kehtaan, saatana, kehtaan.)

Kehtaan ja muistutan absurdilla jne. itseäni siitä, että merkinnässäni haluan vielä päätyä Hesarin sataan vuosituhannen alun kanonisoimaan kirjaan. (viittaus Pontus Purokuru Täysin automatisoitu homoluksuskommunismi)

Kehveli kaaosteorian valossa

Joo, ei huvita minua pysyä aiheessa. Ja koska blogissa on mahdollisuus kirjoittaa niin pitkästi kuin haluaa, kirjoitan. Herman Raivion Turvaton tila ei tyhjenny muutamalla merkinnällä. Harmi, että luin betonibrutalismieseen hajamielisesti. Siitä saisin varmasti irti vielä jotain.

On flow, jota Pyry häiritsee. Pyry on sitä mieltä, että on aika saada hieman juustoa ja nipistelee kyynärpäästä. Komennan koiran sohvalle ja annan koko kolmikolle karvankasvatusproteiinit.

Lukekaa sillä aikaa wikipedian siivu kaaosteoriasta:

"Kaaosteoria on matematiikkaa ja fysiikkaa yhdistävä tutkimusala, joka käsittelee tiettyjen ei-lineaaristen dynaamisten järjestelmien käyttäytymistä, jotka ilmenevät kaoottisina ja ovat äärimmäisen herkkiä pienillekin muutoksille alkuolosuhteissa (perhosvaikutus). Esimerkkejä sellaisista järjestelmistä tavataan ilmakehän dynamiikasta, aurinkokunnasta, laattatektoniikassa, pyörteisissä nesteissä, taloudessa, populaation kasvussa ja lääketieteessä.

Kaaosteorian mukaan todellisuus tulee ymmärtää dynaamiseksi, monimuotoiseksi ja ennustamattomaksi. Systeemin kaoottisuudelle on ominaista, että systeemin lopputulosta ei voida ennustaa systeemin alkutilasta. Olennaista kaaoksessa on säännöllisyyden puuttuminen siinä mielessä kuin se ilmenee klassisessa luonnontieteessä: jaksoittaisina liikeratoina ja alkuehdoista riittävällä tarkkuudella ennustettavina lopputuloksina.

Matemaattinen kaaos on täysin deterministinen, ennalta määrätty. Yleisessä kielenkäytössä kaaos ja kaaosteoria sekoitetaan usein täyteen ´kaaokseen´ tai ´epäjärjestykseen´, satunnaisuuteen, joka on epälainalaisen järjestelmän tulos.

Matemaattisesti kaoottinen järjestelmä voisi olla täysin ennustettavissa, jos alkuarvot ja prosessi tunnettaisiin täysin tarkkaan. Käytännössä alkuarvo- ja laskentatarkkuus rajoittaa ennustushorisonttia ja lyhyessä ajassa järjestelmä tulee täysin ennustamattomaksi."

Mitäs jos koko Kehveli ei olisikaan saanut alkuaan? Tai olisi saanut? Miten maailmanhistoria olisi mennyt?

Eila Babushka- Mummoni on toista maata

Äsken televisiosta tuli uusintana Matti Elon, Pipsa Roivaisen ja Kim Suponinin Eila Babushka - Mummoni on toista maata. Googlasin, kuka on Matti Elo ja kuka Pipsa Roivainen. Vau. Itkin melkein koko ajan, kun ensimmäistä kertaa katsoin Eila Babushkaa.

Nyt kykenin katsomaan sitä vain oikean silmän nurkasta. Dokumentti kosketti. Eila Babushka on samaa sukua kuin Hesarin sadan vuosituhannen alun parhaiden kirjojen listalle päässyt Ranya ElRamlyn Auringon asema.

Auringon asema teki minuun vaikutuksen. Luin sen kauan ennen kuin minulla oli blogi, joten en voi nyt tähän muuta kuin toistaa saman, mitä kirjasta listalle kirjoittanut Saara Turunen sanoi: "Auringon aseman jälkeen ei ole tullut toista tällaista."

Eila Babushkaa haastattelee lapsen lapsi Kim Suponin. Kim Suponin on syntynyt Uzbekistanissa ja hänen isänsä halusi 1990-luvun Venäjän kaaoksessa perheensä Suomeen inkeriläisten paluumuuttajien statuksella. Kun perhe oli seuraavana päivänä muuttamassa Lahteen, isä ammuttiin kadulle.

Tässä kohtaa dokkaria teki mieleni huutaa ääneen.

Mikä on Kim Suponinin identiteetti? Mikä on Marian ja Annan identiteetti? Ranya ElRamly on ottanut miehensä sukunimen Paasonen. Maria ja Anna ovat Valkosia. Eila Babushka sijaitsee Ylen Areenalla samassa rivissä kuin Marian ja Annan biologisesta isästä kertova Mies, joka säilyi hengissä.

Kopioin Ranya ElRamlyn tiedot wikipediasta tähän itselleni muistiin:

"Ranya Paasonen (o.s. ElRamly, s. 9. tammikuuta 1974 Madras, Intia) on suomalainen kirjailija. Hän vietti lapsuutensa isänsä kotimaassa Egyptissä sekä Intiassa, Tšadissa, Saudi-Arabiassa ja Libyassa. Vuodesta 1987 lähtien hän on asunut Helsingissä.

Paasonen valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1995 pääaineenaan seemiläiset kielet. Hän on opiskellut myös poliittista historiaa ja tehnyt väitöskirjaa Kroatian lähihistoriasta.[1][2] Paasonen on myös opettanut luovaa kirjoittamista Helsingin yliopiston täydennyskoulutuskeskus Palmeniassa ja Kriittisessä Korkeakoulussa.

Vuonna 2002 ilmestyi Paasosen esikoisteos, tyttönimellä ElRamly julkaistu romaani Auringon asema. Teos kertoo egyptiläisen Ismaelin ja suomalaisen Anun suhteesta ja yhteisestä elämästä. Kertoja on toinen heidän kahdesta tyttärestään: kahden kulttuurin välissä kasvanut tytär kertoo isänsä ja äitinsä rakkaustarinan ja kuvailee perheen elämää Egyptissä, Libyassa ja Suomessa sekä omaa itsenäistymistään. Nimellä puhutaan kirjassa vain kahdesta henkilöstä, Ismaelista ja Anusta. Tyttöjen ja intialaisen naapurin nimet jäävät mainitsematta. Kertomus liikkuu saumattomasti maasta sekä ajasta toiseen. Siinä ei tapahdu paljoa, ainoastaan tunteista kerrotaan. Paasoselle myönnettiin teoksesta Kalevi Jäntin palkinto, Runeberg-palkinto ja Kiitos kirjasta -mitali. Kirja on ilmestynyt saksaksi, latviaksi, puolaksi, ruotsiksi, tanskaksi ja unkariksi. Romaanin oikeudet on myyty myös Norjaan."

Hesarin sata vuosituhannen parasta kirjaa

Minuun on kasautunut palllljon tekstiä lyhytterapeuttiopintojeni aikana. Jotenkin elämä täytyy järjestää toisin. On varattava aikaa myös kaunokirjallisuuteen uppoamiselle. En pysy muuten hengissä!

Hesarin kirjalistalta löytyi monta kirjaa, joiden ilmestyminen on mennyt minulta täydellisesti ohitse. Listalle on lisäksi päässyt lukuisia kirjoja, joista olen ollut hämärästi tietoinen, mutta sivuuttanut ne eri syistä. Muistan esimerkiksi, että olin jostain syystä Pöljän Viitostuvalla ja sain käsiini lauantain Hesarin painetun version. Siinä oli laaja juttu Hassam Blasimista.

Oli maaliskuu 2014. Tsekkasin äsken netistä. Panin kirjailjan nimen muistiin, mutta en etsinyt käsiini hänen novellikokoelmiaan Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus. Hesarin listalle on päässyt vuonna 2019 julkaistu Allah99. 

Kirjasta listalle kirjoittaa krittiikko Vesa Rantama ja hän luonnehtii Allah99:ä näin: "Hauska voi silti olla pessimistisempää kuin vakava, kuten Cioraninsa lukenut Blasim tietää."

Cioran? Kuka pitikään Cioranista? Tommi Melenderkö? Emil Michel Cioran (1911 - 1995) oli romanialainen filosofi. Hän kuoli Pariisissa. Viittasiko Tõnu Õnnepalu Cioraniin? Niin se taisi olla. Nappasin hepun Õnnepalulta ärsyytyneenä siitä kirjailijalle, että viittaa muina munkkeina Cioraniin ikään kuin kirjailjan ajatus olisi, että kohdistaa tekstinsä sellaisille, jotka tietävät, kuka Cioran on.

Minä moisesta ollut koskaan kuullutkaan ja aikani Õnnepalun arroganssia ei ku ylimielisyyttä sadateltuani, googlasin ja kun olin wikidebiasta esittelyn lukenut, aloin rukoilla, että joku vaiks Tommi Melender kirjoittaisi Cioranista valaisevan esseen.

Paitsi, että oli kirjoittanut jo kauan sitten. Cioranin Hajoamisen käsikirja on blogin Antiaikalainen mukaan kirjoittajansa henkilökohtainen fetissikirja. Kun mikään muu ei huvita, Cioran huvittaa. Merkinnän otsikko on Merkityksettömyyden dandy (3.6.2012).

Jaahas, Milan Kundera on mennyt jossain Pariisin kirjallisuuspiirissä ylistämään Ciorania ja saanut vastaansa halveksuntaa sekä vähättelevän kuittauksen, että Cioran on merkityksettömyyden dandy. Joo, Melender luonnehtii Ciorania kyynikoksi, nihilistiksi, misantroopiksi ja ihmiskunnan viholliseksi.

Jahah, nämä kyynilliset heppulaiset ovat sitten samaa persekieppiä. Kaikki mikä ei ole kusta, on paskaa. Ymmärrän yhä paremmin, miksi olen Õnnepalunlle koko ajan vihainen. Samalla olen perverssillä tavalla tämän koukussa ja haluan lukea, mihin suuntaan Õnnepalu henkisesti kasvaa.

Hänhän muuttuu. Hänen tekstinsä muuttuvat. Ikä pehmentää. Ja se on hyvä, amen, amen.

Emptiijä. Hassam Blasim on Cioransa lukenut, Vesa Rantama kirjoittaa. Jos on lukenut, onko Hassam Blasin kirjoissaan kyynikko, nihilisti, misantrooppi ja ihmiskunnan vihollinen? Ei juma, jos on, en halua lukea Allah99:ää. Pitää käydä kirjastossa salaa selaamassa kirjaa.

Saamelaisten esiinmarssi

Tuuletin ja tanssin hetken keittiön lattialla tiputanssia, kun pääsin Hesarin vuosituhannen kirjoissa kohtaan Niillas Holmberg Halla Helle. Kuuntelin Halla Hellettä talven ja kevään 2021. Kirjoitin siitä toukokuussa useamman merkinnän.

Halla Hellettä kuunnellessa tuntui jotenkin ylevöittävältä. Holmberg kirjoitti pitkät pätkät Freudista ja Jungista. Harmi, että nimenomaan kuuntelin kirjan. Olisi kiva kaivaa se nyt hyllystä ja katsoa, millaisia muistiinpanoja olisin siitä tehnyt.

Perkele, vuonna 2025 hankin taas itselleni kirjoja painettuna. Ei tästä tule mitään. Muistaakseni panin joitain kohtia Halla Hellestä ylös Storyteliin kirjanmerkein, mutta tein uuden sopimuksen Storytelin kanssa ja vittu, kirjanmerkkini ovat poispyyhkäissyt. Tai sitten ne ovat Marian Storytel-versiossa.

Marian kiskon kohta ylös sängystä.

Merkille pantavaa Hesarin kirjakanonissa oli se, että saamelaiskulttuuri oli päässyt Holmbergin Halla Hellen lisäksi listalle kahtena tietokirjana. Listalla olivat Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen: saamen kansa pakkosuomalaistamisessa ja Veli-Pekka Lehtolan Entiset elävät meissä.

Veli-Pekka Lehtola

Varokaa, aion pudotella röyhkeyksissäni nimen! Otin yhteyttä Veli-Pekka Lehtolaan 1980-luvun lopulla jonkin juttuasian vuoksi. Juttuasia liittyi johonkin. Kodin Kuvalehden ajankohtaispalstaan. Sitä oli ilo toimittaaa, sillä saatoin siihen melko vapaasti poimia kulttuurista esimerkiksi asioita, jotka kiinnostivat minua.

Juttumääräykset, joita joskus jouduin toteuttamaan, eivät aina niin kiinnostaneet. Siksi pyrin ideoimaan itse niin paljon kuin mahdollista. Opin taktiikan Länsi-Savon harjoittelujaksolla keväällä 1985. Omia juttuideoita vain aamupalaverissa niin paljon tarjolle, ettei tarvitse tehdä, mitä uutispäällikkö ehdottaa.

Minun on vaikea kiinnostua asioista, jotka eivät oikeasti kiinnosta minua. Yleensä muiden ideoista tai tilauksesta kirjoittaminen on kuin työntäisi tikkua kynnen alle. Ugh, nyt sen sain sanottua. En ole asiakaslähtöinen yhtään.

Muistini on tässä hatara. Sukunimeni oli tuolloin Sorjonen ja ja ja ja jotenkin Veli-Pekka Lehtolalle soittaminen liittyi Sodankylän elokuvajuhliin. Entiset elävät meissä pitää kaivaa esille. Muistan, kun Lehtolasta oli laaja juttu Maaseudun Tulevaisuuden Kantrissa.

En saa juttua millään nousemaan google-haulla. Mitä tämä tarkoittaa?

Joka tapauksessa tervehdin saamelaistietokirjoja Hesarin kirjalistalla suuresti iloiten. Toivottavasti ne tulevat sillä tavoin viime hetkellä, että saamen kieli jää eloon. Symppaan saamelaiskulttuuria ja olen vaivaannuttava fani. Kiasmassa peukutan kaikkia saamelaistaiteilijoiden teoksia.

Marian valitsemat

Luin aikoinaan Ossi Nymanin Röyhkeyden ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinku sen vuoksi, että Maria piti niistä. Sen jälkeen kuuntelin Nymanin Häpeärauhan äänikirjana ja ostin sen painetun version arkistooni. Piti vielä kirjoittamani jotain Häpeärauhasta.

Joskus sen teen. En nyt. Nauran vielä täällä hetken, että Suuri the Boss kuvasi suhdettaan Jukka Viikilän Taivaalliseen vastaanottoon niin, että hänen teki mielensä heittää kirja seinään. Minä ajattelin vielä joskus ottaa siitäkin selon.

Tai siis kokeilla vielä kerran, saanko äänistä mitään tolkkua.

En päästä itseäni kirjastoon ennen kuin olen lukenut Mihail Šiškinin Vihan ja kauneuden sekä Jevgeni Vodolaskinin Arsenin neljä elämää. Piti kirjoittamani tänään jo jotain kummastakin, mutta kello on jo liikaa. Pyykinpesu pitäisi aloittaa ja joulu siivota tuvasta.

Kiitän näin lopuksi Suomen kirjallisuuden contessa Adelaide de Saint Erasmoa, että tavallaan pakotti minut tutustumaan Hesarin vuosituhannen kirjalistaan ennen kuin lista oli näköislehdessä. Tein listan perusteella muistiinpanoja.

Ehkä palaan muistiinpanoihini vielä. En ehtinyt kirjoittaa myöskään Pontus Purokurun Täysin automatisoidusta homoluksuskommunismista. Kirjoitin kaiketi siitä silloin, kun sen luin. JOo, niin olenkin kirjoittanut iskän synttärinä vuonna 2019 (25.1.).

Vitsit, hienoa, että Hesarin listalle pääsi Purokurukin. Lainasin häneltä blogiini seuraavaa:

"Pontus Purokuru kirjassaan Täysin automatisoitu homoluksuskommunismi paketoi nykyisen tietokyky- ja finanssikapitalismin. Todellisuus on kuin dna-ketju, aluton ja loputon nauha. Kapitalisti ottaa siitä pätkän ja maksaa pätkästä, jonka tekemiseen on tosiasiassa osallistunut suuri joukko ihmisiä ja jonka tekemistä varten on synnyttävä, käytävä koulut ja joka päivä teroitettava osaamistaan, - vain huipputuottajalle. Muut jäävät ilman. Antti Nylén kertoo Häviössä tästä samasta ja lähettää elämästään laskun Suomelle. Laskutus on 60 000 euroa/vuosi."

Myös Antti Nylénin Häviö oli Hesarin listalla. Jes! Olen tainnut olla jotakuinkin ajan hermolla. Ainakin satunnaisesti!