Kirjailija Antti Heikkisen yöpuoli sekä Rautavaaran ruhtinaspari panoptikonissa

pe 27.12.2024

Antti Heikkisen Kehvelin alussa on naturalistinen sukupuoliyhdynnän kuvaus. Alkunsa saavat sekä romaani että Kehveliksi sanottu poijjanjulli. Alkukertomuksen kuljetus on taitava. Heikkinen aloittaa muina munkkeina joulukuisesta yöstä Ludwig III:n kuolinvuodesta kuvauksen kuutamosta valaisemassa täyteläisenä sisäsuomalaista talvimaisemaa.

Siinähän tuli sekä aika että jonkinlainen maantieteellinen sijainti.

En ole ihan vakuuttunut ensimmäisen sivun teonsanoista. Vähempikin kieliherustelu riittäisi, mutta minähän olin Päijät-Hämeen kumpuilevassa, vauraassa sekä hedelmällisessä vehnäpeltomaisemassa puhumaan oppinut. Kieleni ei ole uuttunut savolaisissa tai pohjoiskarjalaisissa suolieko-ojissa.

Heikkinen panee Kehvelissä kylmyyden päsäyttelemään, jäniksen jelputtelemaan ja rätiköimään, sitten hänet varstaamaan aivoriihtään. Ärryn. Kuka hemmetin hän? Mistä hän tähän putkahti, huudan ja lopulta tajuan, että kirjailija käyttää jäniksestä ihmistä tarkoittavaa persoonapronominia.

Oivaa tarinan kuljetusta on, että jänis lähtee hyppelehteleiksemään kohti kaksipiippuista eikä pysähdykään muudaan akkunaan ääreen voyeristisesti niin kuin ensilukemalta luulin. Jos nyt olisin tiukan tsehovilaisen ilmaisun kannalla, vaatisin kaksipiippuisen paukahtamaan ja jäniksen päätymään pappilan riistapataan, mutta Heikkinen tuottaa pettymyksen.

Jänis vain loikki kerrontakuvasta pois - kohti haulikkoa eikä kirjassa tule esille, milloin se ammutaan.

Heikkinen jättää lukijan elottoman ikkunan taakse. En tajua, miksi kirjailija on kirjoittanut, että eloton. Eloisahan ikkuna on, sillä sen sisäpuolella pappispariskunta kuks... ei kun saa alkuun uuden elämän.

Kirjailijan taitavuus oli siinä, että jänö pomppi pois ja lukija jäi ikkunan toiselle puolelle yksin häpeämään voyeristisuuttaan. Pappispariskunnan yhdynnän kuvaus on pornografistinen ja ällö. Kuvaus on ihan toista Heikkistä kuin vanhempien kulttuuritätien rakastamalla ihmelapsella tavallisesti.

Ensimmäisellä lukukerralla pääsin siihen asti, kun pappi tempaisee tohelonsa vaimonsa löysän vatsanahkan päälle. Liika on liikaa, kiitos, mutta ei kiitos. En halua tietää enempää. Ja voilá! Nyt tässä Lapinlahden talon keittiön pöydän ääressä ymmärrän yht´äkkisesti, mihin suuntaan Antti Heikkinen viittaa.

Hän vilkuttaa esikuvalleen Kalle Päätalolle. Jestas, jonkin, ehkä ensimmäisen, Kalle Päätaloni alussa oli groteski kuvaus Kalle-pojasta, joka tutkii etäältä äitinsä pim... pim... keskipeppua. Äiti pesee kattilaa joessa eikä hänellä ole housuja. Muistan sitä lukiessa miettineeni, että ehkä en sittenkään ala lukea päätaloja.

Iskä luki päätalojaan hartaasti kuin Raamattua. Sai aina päätalon meiltä lapsiltaan isänpäivänä. Minä olin ehkä mukana lahjassa, ainakin koin niin, että olin, mutten koskaan maksanut osuuksiani. Minä olin nuorin, kuopus, semmoiset asiat kuin lahjaosuudet eivät koskettaneet minua. Jos jossain kimppalahjassa tai hautajaiskukkalaitteessa olin mukana, iskä maksoi puolestani kuolemaansa asti.

Kun iskä kuoli, olin 35-vuotias ja minulla oli jo oma perhe (järjestysnumero kaksi) ja lapsia.

Miksi aloin lukea päätaloja?

Käynpä olkkarin puolella ja tsekkaan, löydänkö ensimmäisen päätaloni. Innostuin niistä, kun kuulin Päätalo-tutkijaa Ritva Ylöstä Jyväskylän talvessa ja sen jälkeen kutsuin Ylösen Lapinlahden Aikataikaan alustamaan väitöskirjastaan.

Oli vuosi 2014.

Elämäni ihanimpiin muistoihin kuuluu se, kun istuimme Ritva Ylösen kanssa lämpimässä syyskuun alun illassa Lapinlahden rautatieaseman penkillä. Saatoin hänet junalle. Miten tämä on mahdollista? Junalle? Minne Päätalo-tutkija oli menossa? Ei kai Helsinkiinsä. Voi olla, että saatoin hänet linja-autoon. Jospa tutkija meni mökilleen Leppävirralle.

Juttelimme penkillä elämästä. Siinä vaiheessa en tiennyt mitään muuta Ritva Ylösen elämästä kuin, että Matti Ylönen on hänen poikansa ja häntä meidän ameebamainen järjestäytymätön (niin kuin Al-Qaida) vallankumouksellisten ryhmämme fanitti estotta.

Jotenkin vain tuli sellainen tuntuma tohtorista, että hän on syvä ja lämmin ihminen. Ehdottoman äidillinen ja jostain suunnattomasta surusta huolimatta tai ehkä sen takia ihminen, jolle tekee mieli puhua. Myöhemmin sain häneltä paperille kopioituja lehtihaastattelujaan.

En tiennyt sitäkään, kun kutsuin Päätalo-tohtorin Lapinlahdelle, että hän on Matti Ylösen äiti. Vasta kun Ritva Ylönen käväisi meillä kotona pikaisesti moikkaamassa Mariaa ja Annakin saattoi olla lasterissa, tuli poika Matti puheeksi. Jossain hyllyssä minulla oli Matti Ylösen kirjat: Konsulttidemokratia: Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton. Gaudeamus, 2013. (yhdessä Hanna Kuuselan kanssa), Mahti kukkarossa: Johdatus Maailmanpankkiin ja IMF:ään. Into kustannus, 2012. Tulosvaroitus. Into kustannus, 2011. (yhdessä Teppo Eskelisen kanssa) ja Veroparatiisit: 20 ratkaisua varjotalouteen.

Mikä päätalo se oli?

No jopas. Ensimmäinen lukemani päätalo Pohjalta ponnistaen alkaa tapahtuma-ajankohdan historiakuvauksella, kuten Antti Heikkisen Kehveli. Kehveli irvuillee, sillä ainakaan minä en saanut selvää, miksi Heikkinen otti alkuun Baijerin kuninkaan Ludwig III. Nytpä googlaan, mikä on Baijerin Ludwig III:n kuolinvuosi.

Maria soittaa lasterista. Keskeytys.

Avustin tyttöä ja lakaisin Arskan levittämät kissanpurut. Keitän inkivääriteetä ja syön päivän porkkanan. Voisinko keksiä porkkanalle jonkin muun sanan? Kun kirjoitan porkkana, verkkokalvolleni heijastuu näkymä valokuvasta, jossa Lapinlahden vasemmiston entinen taloudenhoitajatar imee porkkanaa. Näkymä on melkein yhtä paha, kun sama isoäiti imemässä jäätelötötteröä.

Kirjallinen kohtaus Kalle-pojasta tutustumassa etäältä (voyeristisesti) äitinsä ööö no ulkoisiin sukupuolielimiin ei ole ihan ensimmäisellä sivulla Pohjalta ponnistaen -kirjassa. Se on vasta sivulla 15 ja on itse asiassa uni. Tai jonkinlaisen takauman sekä unen ristisiitos.

Pitääpä tutkia tarkemmin Päätalon kerrontaa siinä kohdassa. Kun luin sen, huomio meni tyrmistykseen ja järkytykseen. Tämmöistäkö meitin iskä on lukenut tarkkaan?

Ajatus vanhemmista sukupuolisina olentoina on vaikea ja hämmentävä. Mieluiten sitä ei ajattele ollenkaan ja Päätalon kursailematon teksti nosti tukan pystyyn. Siis siveysnutturani.

Meidän porukat ovat olleet sukupuoliyhteydessä todistettavasti vain viisi kertaa. Joitain kertomia on äidin keskenmenoista ja kuolleena syntyneistä lapsista, mutta ne eivät ajatuksissani yhdisty itse lisääntymistapahtumaan.

Kehveli syntyi vuonna 1922, kun Japani vetäytyi Siperiasta

Ludwig III kuoli 18 lokakuuta vuonna 1921 tiluksiensa Nádasdyn linnassa Sárvárissa Unkarissa. Minä synnyin kaksi päivää vajaata 44 vuotta myöhemmin Imatralla.

Baijerin kuninkaan kytkeminen sisäsuomalaisen pappisperheen nuorimman pojan alulle saattamiseen on hiukea elementti heti alkuun Nilsiän takakankaan poijjan kirjassa.

Kirjan Kehveli Kehveli on syntynyt noin 43 raskausviikon päästä Ludwig III:n kuolinvuoden joulukuusta - vuonna 1922 - samana päivänä, kun Japani siirsi viimeiset joukkonsa pois Siperiasta.

Mitä vittua? No, googlataan sitten. Englanninkielisilta Wikipedia-sivuilta otsikolla Japanese intervention in Sipberia löytyy seuraava tieto: "The Japanese Siberian Intervention (シベリア出兵, Shiberia Shuppei) of 1918–1922 was a dispatch of Japanese military forces to the Russian Maritime Provinces".

Herramunjee! Olen ollut taipuvainen ajattelemaan, että kirjailija Antti Heikkinen pyörii teksteissään suhteellisen pienen maantieteelisen alueen historiassa. Nilsiässä ja vaivoin Rautavaaralla. Kehvelin tarkempi lukeminen osoittaa, että Heikkisessä on yöpuolen lisäksi myös kosmopoliittipuoli.

Kirjailija tekee muutaman ihailtavan tarkan havainnon. Heikkinen kuvaa Kehvelin vanhempia terävästi. Papin rouva Amalia on etäinen lapsilleenkin. Hän on kyllä hyvä äiti, kun sille päälle sattuu ja pappilan lapsenpiian ansiosta hän sai viettää perillistensä kanssa juuri sen verran kuin somalta tuntui.

Kirkkoherra, Kehvelin isä, piti vaimoaan vähän typeränä, mutta kyllä hän tätä jonkin verran rakasti. Tulee ottaa huomioon realiteetit. Vihkimisen aikaan avioliiton osapuolet ovat toisilleen aika lailla tuntemattomia. Jostain syystä juuri tämä lause hyppää tekstistä silmilleni.

Niinhän se on.

Voyerismi ja groteski

Koetan etsiä vierasperäisille sanoille suomenkieliset vastikkeet, mutta aina välillä on niin kiva heitellä huolimattomasti sivistyssanoja. Googlaan selostukset sanoille voyerismi ja groteski. Näihin olen tänään suorastaan rakastunut.

Kiitos wikipedian, tiedän taas enemmän: "Voyeurismi [vuajör-] (< ransk. voyeur 'katselija') eli seksuaalinen tirkistelyhäiriö on parafilia eli seksuaalinen käytöshäiriö, jossa asianosainen haluaa tarkkailla alastomia ihmisiä tai toisen sukupuoliyhdyntää. Tavallisesti tämä tapahtuu tirkistelyn kohteen tietämättä ja johtaa kiihottumiseen ja masturbaatioon. Tirkistelijä ei yleensä pyri kontaktiin tirkistelyn kohteen kanssa vaan muodostaa tästä eroottisia fantasioita itsetyydytyksensä tueksi. Toisinaan on sanottu voyeuristiksi myös henkilöä, joka yhdynnässä ollessaan nauttii siitä, että läsnä on tirkistelijä.

Toiminnasta saattaa kehittyä riippuvuutta aiheuttava pakkotoiminto, jolloin puhutaan sukupuolisesta tirkistelyhäiriöstä (ICD-10 F65.3)."

Meillä oli syksyllä lyhytterapeuttiopinnoissa hauska ja rento seksuaaliterapeutti alustamassa ja hän läväytti seinälle jollain nykyajan heittimellä listan erilaisista seksuaalisista ongelmista. ICD-numeron on saanut muun muassa se, että joku kiihottuu hiusten koskettelusta.

Olin ihan, että tjaah, missä on ongelma. Siis nii ku, että joku menee psykiatrille sen vuoksi, että kiihottuu jostain asiasta, joka on ihanan aistillista. Jotain outoa ja perin kummallista ajan seksuaalisuuskäsityksissä on. Luin listan ja tulin siihen tulokseen, että saisin monta ICD-numerointia mielensairauslistaukseeni, jos olisin asiassa aktiivinen.

Sen lisäksi että olen voyeristi, olen ainakin ekshibiotionisti sekä frotteuristi ja minulla on lvarmaankin ukuisia määrittelemättömiä sukupuolisia kohdehäiriöitä.

Ihan kohta, ihan kohta. Ihan kohta tulen, tulen! Herman Raivion Turvattomaan tilaan! Raivio kirjoittaa Luvasta vapautua ja nauttia. Yhdessä Kalle Haatasen kanssa Raivio kysyy Ylen Areenalla, mitä orgioiden jälkeen, mutta sitä ennen viittaan Herman Raivion agonistiseen esseeseen Vieraalla maalla.

Ai niin. Piti vielä wikipedioida groteski. Se tarkoittaa luonnottomasti liioiteltua, suhteetonta, irvokasta, eriskummallista.

Miten Antti Heikkinen haluaa tulla nähdyksi?

En voi kieltää, etteikö kirjailija Antti Heikkisen nätti ja söpöstelevä julkikuva ärsyttäisi. Muistan, kuinka esikoistaan Pihkatappia Lapinlahden kirjastoon palauttaessa tuli kahden kirjastotädin kanssa puhe siitä, miten kypsän ihmisen lämmintä tekstiä Pihkatappi oli.

Heikkinen kirjoittaa lämpimästi ja se juuri on ihanata. Häntä rakastavat kaikki kukkahattuiset kulttuuritädit. Miltä sellainen tuntuu? Alkaako siinä käyttäytyäkin ja kirjoittaa jotenkin sovinnaisesti? Tunteeko Antti Heikkinen itsensä julkikuvansa vangiksi?

Ehkä ei, jos kerta vuositulot ovat huippuluokkaa.

Olisi kiinnostava tietää, mitä Heikkinen kirjoitti Danny-elämäkertaan Armi Aavikosta. Kun kuulin lapsuuteni sankarin Armi Aavikon kuolleen alkoholisoituneena ja yksin kämpässään, aloin vihata ja inhota Dannya. Oikeasti. Leppymättömästi.

Heikkisen kirjoittaman Heikki Turus -kirjan Turjailija selasin lävitse ja annoin runoilija-klovnille. Turjailija ei vaikuttanut tuovan lainkaan esille sitä, millainen aviomies Turunen on vihitylle vaimolleen ollut. Olin vaimon puolella jo kauan sitten. Turusen romaanissa, jonka kannessa naishahmo ratsastaa karhulla, en nyt muista romaanin nimeä, on pari aika paljasta lausetta vihitystä vaimosta.

Vaimosta tulee ankea kuva. Vaimo vain keittelee mehuja eikä hänen kanssaan käydä kiinnostavia keskusteluja, kuten kapakoiden huonojen, mutta mielenkiintoisten, naisten kanssa. Kunpa joku kirjoittaisi Heikki Turusen vaimon elämäkerran. Toivottavasti hänelläkin on ollut omakin sukupuolielämänsä aviosellaisen ohella.

Nyt naurattaa tarkkuus, asiallisuus, vakavuus ja totisuus, jolla Kalle Päätalo kuvaa romaaninsa Pohjalta ponnistaen sivuilla 17 - 18 avioelämänsä alkua. Avioelämä kuulema lähti sukupuolitouhujen puolesta vaivalloisesti liikkeelle. Päätalon mukaan sukupuolitouhut vihityn vaimon kanssa eivät olleet hekumaa, josta kirjailija nuorukaisena haaveili.

Päätalo pitää itseään pääsyyllisenä, sillä ehti rintamalla pettää vaimoaan pari kertaa heti vihkimisen jälkeen. Vaikkei jäänyt kiinni, uskottomuus kaakersi mielen pohjalla. Lisäksi Laina-vaimo oli ylisiveä ja sukupuolisuudelle luonteeltaan viileä.

Laina tappaa miehensä halut toikaisemmalla, että täytyyhän isin saada, jos kovin mieli tekee. Juuh. Avioseksi saa Päätalossa aikaan puoliäreän mielen. En nyt muista, aiheuttaako Lainan suhtautumisen jokin huono nuoruuden kokemus ensimmäisestä kerrasta vai onko kyse ajan hengestä: vain huonot naiset nauttivat seksistä.

Mikäs minua Antti Heikkisessä niin ärsyttikään? Pehmoinen, lutuinen julkikuva. Ikuinen pikkupoikamaisuus. Luputtelevat naistenlehtihaastattelut. Tunnelmoinnit Niskavuoren tuvassa. Ryhmähalit milloin kenenkin julkisuuden henkilön kanssa.

Olenko kateellinen? Sitäkin varmaan on taustalla. Ja eniten tietenkin olen kateellinen siitä, että Antti Heikkinen kirjoitti ihanasta blogistista Ammasta Kuopion Kirjakantissa. Lullunlullunluu! Jos minua joku joskus sanoo kädenlämpöiseksi blogistiksi, ampukaa minut Meijerin pihalla rengasvarastoksi muuttamamme saunan takana.

Haluan olla tinkimätön, vihamielinen, vanha akka!

Raivion Venetsialainen seuraaja

Herman Raivio kirjoittaa kirjansa Turvaton tila esseessä Vieraalla maalla ranskalaisesta tila- ja käsitetaiteilijasta, kirjoittajasta ja valokuvaajasta Sophie Callesta. 1980-luvun alussa Calle löysi kadulta osoitekirjan, jonka kuvasi. Hän soitti joihinkin numeroihin ja jutteli vastaajien kanssa osoitekirjan omistajasta.

Calle kirjoitti keskustelut ylös ja lisäsi mukaan kuvia osoitekirjan omistajan suosikkiaktiviteeteista. Syntyi käsitetaiteellinen teos The Address Book. Osoitekirjan omistaja dokumentaristi Pierre Baudry uhkasi haastaa Callen oikeuteen yksityisyytensä loukkaamisesta ja kirja ilmestyi vasta Baudryn kuoleman jälkeen.

Wikipedian mukaan Baudry kuoli vuonna 2005.

Callen tunnetuin teos on Suite vénitienne (1983). Raivio suomentaa sen venetsialaiseksi seuraajaksi. Kirja koostuu päiväkirjamaisista merkinnöistä ja valokuvista. Venetsialainen seuraaja ilmestyi vuonna 1988 englanniksi ja siihen tuli täydennykseksi filosofi Jean Baudrillardin essee Please, follow me.

Raivio kertoo Callen aloittavan teoksensa kertomalla, että seurasi tuntemattomia ihmisiä kaduilla kuukausien ajan. Ihan vain seuraamisen ilosta. Taiteilija kuvasi ihmisiä heidän sitä tietämättä. Kerran Calle seurasi miestä, jonka sittemmin nimesi Henri B:ksi.

Mies tulikin yllättäen juttelemaan taiteilijalle eräissä taidenäyttelyn avajaisissa ja kertoi naiselle aikovansa matkustaa Venetsiaan. Käsitetaiteilija lähti miehen perään ja kuvasi tätä sekä tämän vaimoa ja kohteita, joista mieskin oli ottanut kuvia.

Lopulta mies huomaa salapukineissa puuhastelevan taiteilijan kannoillaan ja paljastaa tämän. Mies myös kieltää kuvien julkaisun, vaikka niistä ei miestä itseään tunnista. Calle tekee toisen matkan Venetsiaan ja julkaisee sitten seuraamistarinan sellaisten kuvien kera, joissa mallina esiintyy Callen ystävä.

Raivion mielestä Callen projekti on samaan aikaan elegantti ja häiritsevä. Elegantti tarkoittaa tyylikästä ja hienostunutta ja tyylikäs sekä hienostunut taideteos oli sen vuoksi, että kaikki tapahtui etäisyyden päästä. Häiritsevä se oli sikäli, että Calle tuntui stalkkaajalta.

Miltä tuntuisi itsestä, jos itsestä kirjoitettaisiin tai itseä kuvattaisiin salaa, kysyy amerikkalainen kirjailija ja kirjallisuuskriitikko David L. Ulin Los Angeles Timesissa vuonna 2015.

Viestinnän lakien ja sääntöjen mukaan kadulla kuvaaminen ei ole kotirauhan piirissä. Antti Heikkisenkin saisi kuvata Nilsiässä kadulla, mutta ei katukahvilassa, sillä kahvilat ovatkin kotirauhan piirissä.

Raivio kirjoittaa esseessään siitä, miten ihmiset kontrolloivat tarkkaan rajojaan ja sitä, miten heitä saa katsoa. Somessa ihmiset jakavat muille itsestä kuvia ja mielikuvia, mutta valikoiden. Oma tila pidetään turvallisena. Seuraajia ja katsojia toivotaan, ei pelätä. Katsojien suuri määrä on sosiaalista pääomaa. (Herman Raivio TUrvaton tila - agonistisia esseitä s. 128)

Tragedia on pikemminkin siinä, jos kukaan ei enää katso tai seuraa.

Niinpä! Tunnistan sen, että kun on elänyt melkein koko elämänsä niin, että oma nimi on lehdessä - vaikkakin vain kirjoittajana, se, että en ole enää toimittaja, tekee olon, etten oikeastaan ole enää olemassa. Minua ei enää lueta. Siksi kirjoitan blogia.

Sanoinhan aiemmin merkinnässäni, että olen ekshibitionisti. Lisäksi se, että olen toimittajasta kutistunut Matti Valkosen vaimoksi, tekee edelleen kipeää. Auts! En itse ole mitään. On vain Narkissos ja Ekho. Enkä nyt ala haaveilla Sanna Aavaluoman psykoanalyyttisten pariterapiaoppaiden lukemisesta.

Joulu jouluna ja uusi vuosi Valamossa Paula-siskon synttäreitä viettäen. Sitten Helsingin reissu ja loppiaisen vietto ja sitten vasta opinnot! Perkele, ajatukset seis. Ei opintoja joululomalla!

Rautavaaran ruhtinaspariskunta ja Raivion esseihdintä

Sekä Antti Heikkinen että Rautavaaran ruhtinas ja ruhtinatar asettavat henkilökohtaisen elämänsä somessa kuin tarjottimelle, mutta sopivasti ja sovinnaisesti rajaten. Vielä Imagen jutussa (21.11.2022) kunnanjohtaja Mikko Kärnän toinen vaimo, ihastuttava korpikunnan Marilyn, sanailee suorahkoon ja terävästikin miehensä adhd:stä ja trollauksen tarpeesta.

Vaimo Anna Sirkiä tuntuu kirjoittavan miehensä Facebook-päivitykset ja terä on kadonnut.

Sirkiän blogi Melkein kuin Stromsössä etenee särmättä. Kaek´on nii ihanata. Vähän niin kuin Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri Marko Varajärvi Facebookissa. Odotin kuumeisesti ensin Varajärven poliittisia päivityksiä. Ei mitään, heppu löperteli pehmoisia vaimostaan, jota kosi puolue-estradilla.

Varajärven elo puppusensa kanssa oli niin ruusunpunaisen pinkkiä, että aloin odottaa pariskunnan ensimmäistä riitaa ihan yhtä kuumeisesti kuin puoluesihteerin ensimmäistä poliittista päivitystä. Rypyt rakkauteen olivat tulleet panoptikonin ulottumattomissa. Ainoa uutinen siitä, että Varajärvellä olisi mennyt aviossa huonosti, oli se, kun Varajärvi ilmoitti eronneensa.

Poliittisia Facebook-päivityksiä ei ollut, sillä heti, kun Varajärvi ei enää ollut puoluesihteeri, hän myös erosi koko puolueesta ja alkoi demariksi. Ainakin minä odotan Varajärven poliittisia muistelmia. Mitä ihmeessä Vassuliitossa tapahtui hänen puoluesihteerikaudellaan?

Onko kaksi kotipaikkaa oikeasti pelkkää onnea ja siirappia?

Panen tosin merkille, että Anna Sirkiä kertoo bloginsa esittelyssä asuvansa pienessä sinisessä talossa keskellä Houtskarin saarta Turunmaan saaristossa.

Hm, rautavaaralaiset. Mitä tämä tarkoittaa? Minä nyt vähän loukkaannuin rautavaaralaisten puolesta. Tosin Sirkiällä on merkintä, jonka otsikko on Onnea on kaksi ihanaa kotipaikkaa (29.7.2024). Houtskari on kesä ja riippukeinu. Rautavaara on syksy.

Mainitsin merkinnässäni panoptikonin. Onko Rautavaara Mikko Kärnälle ja Anna Sirkiälle panoptikon?

Wikipedia kertoo: "Panoptikon on filosofi Jeremy Benthamin 1700-luvun lopussa kehittämä vankilatyyppi. Siinä vankeja pystytään tarkkailemaan helposti ilman, että vangit tietävät, milloin heitä tarkkaillaan. Panoptikon-periaatetta on käytetty myös psykiatrisissa sairaaloissa."

Ruhtinaspariskunta on tietoinen siitä, että heitä tarkkaillaan. Rautavaara lienee heidän panoptikoninsa, mutta täysin tietoisesti. Elävät puoliksi käsikirjoitettua, roolitettua, lavastettua ja puettua elämää. Siitähän kunnanjohtajalle nyt maksetaan, ei sen puoleen.

Herman Raivio esseessään Poissaolon arkkitehtuuri ottaa esille panopitkonin ja Michel Focalt´n. Foucault laajentaa panoptikonia siihen, että kun asukkaat eivät tiedä, milloin heitä tarkkaillaan, he alkavat käyttäytyä kuin olisivat aina suurennuslasin alla.

He alkavat esiintyä itselleen ja muille. (Herman Raivio Turvaton tila - agonistisia esseitä s. 209). Voivatko kirjailija Antti Heikkinen, Mikko Kärnä tai Anna Sirkiä olla koskaan luonnollisesti?

Heikkisen yöpuolta etsimässä

Palaan vielä Antti Heikkisen Kehveliin. Ensimmäisellä lukemalla järkytyin syvästi Heikkisen sukupuoliaktikuvauksesta. Siinä läskit mossahtelivat vastakkain ja häpykarvat pöllysivät. Arvelen, että Heikkiselläkin on yöpuolensa.

Kun merkintääni varten luin Kehvelin alun kolmisen kertaan tarkkaan, kiinnostuin aavistuksen verran jatkostakin. Ei Kehveli onneksi ole veijariromaani niin kuin luulin. Miksi kirjalle on annettu niin typerä nimi?

Loikiskentelin tänä aamuna kuin ensimmäisen sivun pupu pitkin Kehveliä. Olen päässyt sivuja hyppyyttäen sivulle 64. Kehveli tulee lapsuudenkotiinsa rintamakarkurina ja sotahullu veli haluaisi ampua tämän. Luin pätkän eteenpäin.

Kehveli lähtee itään odottamaan sodan loppumista ja kökkii havumajassa, kunnes häneen törmää Liperistä karannut venäläinen sotavanki.

Ei mahda nyt mitään. Pitää lukea Kehveli loppuun tänä iltana. Siivoan iltapäivällä. Aion siivotessa kuunnella Markus Nummen Käräjiä.