Mihail Šiškin Viha ja kauneus, Hesari ja Pirkko Saisio sekä Šiškin ja Dostojevski, Gogol, Turgenev ja Tolstoi - Tapani Kärkkäinen ja Olga Tokarchzuk

Tokarchzukin Vaeltaja hyllyssäni sekä Suomen ortodoksisen kirkon vähittäinen muutos!

su 29.12.2024

Matti valmistaa jo lounasta. Tämä on ehdottoman viimeinen päivä, kun syömme jouluruokia. Olen luvannut Marialle tänään aasialaista kanakeittoa. Sitä on tulossa ehkä saavillinen ja panen osan pakastimeen. Syön sitten annoksittain, kun henkilökohtainen suomalaisen tavisruoan perinnekokkini ei ole kotona.

Aloitan myös tammikuun vegehaasteella loppiaisen jälkeen. Joululihat tunkevat korvista. Inkiväärin ansiosta nivelrikko sormissani ei onneksi ole vielä roihahtanut. Eilen siivosimme joulun tuvasta. Syynä oli se, että piti pikaisesti pelastaa leikattu peikonlehti talon pohjoissiiven (hmm) makuukamarista.

Peikonlehtipoloinen koetti punkea uusia oksia ja vihreä valui niistä jonnekin sitä mukaa, kun uudet oksat kasvoivat. Kasvi näytti niin nääntyneeltä, että kannoin sen yläkertaan eteläikkunalle. Toin kaveriksi kirjovehkan, kaksi joulukaktusta ja toisen rönsyliljan.

Rönsyliljani kamppailivat tuvan ison ikkunan ääressä aamuauringon valosta ja toinen näytti joutuneen tappiolle. Päätin antaa sille elintilaa. Neljästä joulu- ja marraskuukaktuksestani kaksi on varsin kituliasta. Jospa kitukasvustot virkistyisivät, kun pääsevät paremmin esille.

Anopinkieli kärvistelee ihan liian pienessä ruukussa. Pitää keväällä vaihtaa se isompaan. Meidän äiti oli mestari anopinkielien kasvatuksessa. Haluan ulottua hänen tasolleen siinä.

Matin äiti kuulema kasvatti pelakuita. Minulla on yksi - ostin kriisikeväämme (2020) äitienpäivän tienoilla itselleni Matin pankkikortilla Kuopion K-Sittarista pelakuun. Sen voi ajatella melkein olevan äitienpäivälahjan minulle kristillisesti vihityltä aviomieheltäni.

Pelakuussani on usein yksi kukkaterttu ja jonkin verran lehtiä. Lehdet tuoksuvat omintakeisille. Marras-joulukuun pimeydessä pelargoniani oli kasvattanut uuden melko elinvoimaisen osion.

Tunnen itseni pelargoniamestariksi. Pielaveden kukkakaupasta, josta hankin muurari-Hempalle addressin, pongasin pöheitä saniaisia vajaalla neljällä kymmenellä eurolla. Heti, kun lämpimät ilmat keväällä koittavat, käyn ostamassa yhden.

Piti tässä välissä etsiä Matille aluspaita. Juuan Vaate Miettisestä ostamani villahousut ovat kadonneet. Talossamme on käynyt villahousuvaras. Sama varas on vienyt Matin oikean jalan sukkia. Myös vasemman. Onkohan Matin takapuoleen liimautuja asialla - käyttää sukkia fetisseinään vai kuivatakseen eronkyyneleet - ja villahousuja woodoomenoihin tuhotakseni minut?

Punainen erokirja jäi Rautavaaralle

Olen vieläkin ihan Hesarin vuosituhannen sadan parhaan kirjan listan lumoissa. Pirkko Saision Punainen erokirjan Hesari valitsi vuosituhannen parhaaksi kirjaksi. Löysin Punaisen erokirjan Rautavaaran kirjaston kierrätyshyllystä ammoin enkä ole varma, toinko sen Kaivikselta Lapinlahdelle.

Tsekkaus. Näkyypä jääneen Kaiviksen olkkarin hyllyyn sen takia, että on yksittäiskirja. Minulla on Saision kirjoista vain se ja esseekokoelma Signaali. Signaaliin olen tehnyt innoissani paljon muistiinpanoja, mutta Punaisen erokirjan koin liian fragmentaariseksi. 

Kuuntelin Heini Junkkaalan Saisio-elämäkerran Sopimaton Kaiviksella viime keväänä. Kaihdoin sitä pitkään, sillä oli niin perinjuurin kehuttu. Vasta, kun onnistuin googlaamaan itseni Osmo Soininvaaran blogiin ja Soininvaarakin antoi elämäkerrasta hyvän arvosanan, päätin kuunnella Sopimattoman.

Vertasin pakostakin Heini Junkkaalan Sopimatonta Anna-Riikka Carlsonin Rakas, Eeva Kilpi -elämäkertaan. Anna-Riikka Carlson vakuuttelee vanhenevalle kirjailijalleen vakuuttelemastakin päästyään, että Kilpeä ei unohdeta. Miksi? Onko pelko siitä, että unohdetaan, jos itse emerituspresidentti Sauli Niinistön rouvakin rakastaa Kilpeä.

Ei varmana unohdeta. Elämäkerta jäi minulta kesken. Se oli liian ihaileva.

Heini Junkkaala on Pirkko Saision oppilas ja takuuvarmasti arvostaa Saisiota yhtä paljon Carlson niin helekutin rakasta Eeva Kilpeään. Silti Junkkaala uskaltaa olla Saisiosta kirjoittaessaan terävä ja jopa pureva, mutta ehdottoman rakastavalla tavalla.

Ihan huikeata. Junkkaalan tavasta kohdella elämäkerrottavaansa täytyy ottaa oppia. Carlson ikään kuin käyttäisi reaktionmuodostuksen defenssiä.

Minkä lupaavan psykoanalyytikön minusta saisikaan! Kön, kön.

Pirkko Saisio ja Šiškin

Matti kohta lappaa minulle ruokaa lautaselle. Aikaa kirjoittamiseen annan itselleni puoli tuntia. Sitten Marian herättämiseen, aamiainen typylle, matot tupaan lattialle, maalausteline takaisin paikoilleen ja yläkerran hallin raivaukseen.

Tekisi mieleni raahata koko konttori taas yläkertaan, mutta saapi nähdä. Tuvassa on vaikea olla, sillä siellä ovat työt levällään aina. Jos tekisin konttorityöt yläkerrassa, tulisi myös käytyä siellä kastelemassa kukat. Matkalla Helsingistä Lapinlahdelle, kun haimme Marian, koukkuunnuin Tiny House -keloihin Facebookissa. Tämä nyt ei ole lainkaan sitä, mutta olkoon.

Tuli vastustamaton halu ottaa yläkerta haltuun. Eihän hullu nainen ullakollamme ole siellä ollut kahteenkymmeneen vuoteen. Herrajukara sentään!

Pirkko Saisio on juuri lukenut Mihail Šiškinin Vihan ja kauneuden - kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta ja haluaa puhua siitä Hesarin tämänpäiväisessä haastattelussaan. Ihanata! Kuuntelin Šiškinin esseeteoksen kolme ensimmäistä lukua viime syksynä Varpaisjärven Maaselän mustikkametsässä ja luvun Dostojevski ja Venäjän idea aikana oli pakko istua mustikkamättäällä, vaikka persuuksiini tuli mustikkaläiskiä, ja haukkoa henkeä.

Ahdisti niin. Dostojevskihan on ollut ihan kahelieetu! Toin tähän viereen Pirkko Saision Signaalin ja kahlasin sivulle 91. Olin pannut sivunumeron muistiin, sillä siinä Saisio sanoo Dostojevskin nerouden perustuvan siihen, ettei hän välittänyt juonen uskottavuudesta. Saision mielestä Dostojevski keskittyi oleelliseen: Ihmismielen pienipienkin läikähdysten heijastamiseen.

En kiistä tuota. Jotenkaan vain Dostojevski ei ole koskaan napannut. Ainoa mikä oli mielenkiintoista mielestäni, oli Raskolnikovin verinen sukka Rikoksessa ja rangaistuksessa. Verinen sukka oli häpeän ja salaisuuden symboli. Sukka pilkahti aina esiin, kun Raskolnikov oli siitä luullut eroon päässeensä.

Meinasin kirjoittaa, että ainoa, mikä oli nerokasta ja mielenkiintoista. Poistin sanan nerokas. Dostojevskihan on varmaankin kaikilta osiltaan kovin nerokas, mutta mielenkiinto heppua kohtaan hiipui, kun tutustuin hänen Sonja-hahmoonsa Rikoksessa ja rangaistuksessa.

Sonja - joka pojan unelma. Neitseelliseksi jäävä huora tai kokenut neitsyt. Sonjahan on kuin ... sanonko kuka? Lapinlahden ikioma ennen avioliittoa langennut seurakuntaneitsyt visioi aviomiehestäni, että kun ero vihdoin tulee (hän oli sitä odottanut yli viisitoista vuotta), aviomieheni on ensin jonkin aikaa syytä asua yksin (katharsis, puhdistuminen) ja sitten vasta pariskunta voi muuttaa yhteen.

Oi, kuinka naista edelleen vihaankaan. Olen niin epätoivoinen, sillä tulin tietoiseksi minäkin hänen ovulaatiorytmistään. Toivottavasti hänellä ei ole enää kuukautisia. Ehkä vihaisin naista vähemmän, jos ei enää olisi.

Šiškinin Dostojevski-esseessä tuli selkeästi esille se, kuinka kristillinen kirjailija Dostojevski oli ja millä tavalla kirjailija yhdistää ortodoksisuuden koko maailman pelastamiseen: "Oikean ja pahasta puhdistetun kristinuskon on pelastettava Venäjän ohella koko maailma." (Mihail Šiškin Viha ja kauneus s. 41)

Šiškin kysyy, miten sitten pitäisi suhtautua kristinuskon eri suuntauksiin ja siteeraa heti perään Venäjän ensimmäisenä filosofina pidettyä Pjotr Tšaadejevia: "Olemme oudosti eristyksissä muusta ihmiskunnasta ja meiltä puuttuu kaikkinainen kehitys, kaikki todellinen edistys." (Šiškin s. 41)

Kirjoitus keskeytyy. Maria soittaa lasterista.

Venäjän kansa on tehnyt liiton Jumalan kanssa - voi jeesus, sentään!

Fedor Dostojevski mylvii Idiootissa ruhtinas Myškinin välityksellä. Lännestä Venäjälle päätyvät rationaaliset yhteiskuntateoriat syöksevät Venäjän onnettomuutee. Positivismi, sosialismi, kapitalismin, rationalismi ja materialismi olivat vain ateismimitalin toinen puoli.

Dostojevski pitää Venäjän kansaa valittuna, uutena Israelina. Venäjällä on hänen mukaansa vanhan Israelin tehtävä, sillä Venäjän kansa on tehnyt liiton Jumalan kanssa. Dostojevskille Venäjä on kansojen Kristus. Muut kansat on käännytettävä oikeaan jumaluskoon, joka löytyy vain ortodoksisesta kirkosta.

Huh ja Maria sekä Anna ovat niin sanottuja syntymäortodokseja ja kantavat Venäjän kirkon tuhatvuotista ... taakkaa. Oivoih!

Dostojevski kunnostautuu myös ennakkoluuloisuudessaan. Puolalaiset ovat hänen mielestään vastenmielisiä, epäsiistejä mahtailijoita, huijareta, petkuttajia, valeaatelisia ja valheellisia kärsijöitä. Kirjeessään Sveitsistä Apollon Maikoville vuonna 1868 Dostojevski vihaa sveitsiläisiä yli kaiken. Sveitsiläiset ovat tyhmiä, kehittymättömiä ja siivottomia; kirgiisikin asuu somemmin jurtassaan.

Esseensä Dostojevski ja Venäjän idea Šiškin ja Pirkko Saisio Hesari-haastattelussaan sanovat kumpainenkin, että Dostojevskia ei pidä boikotoida, vaan häntä pitää lukea ja työstää lukemaansa huolellisesti ymmärtäen niin hänen näkemyksellisyyttään kuin sokeuttaan.

Lisäksi Pirkko Saisiolla purkaa haastattelussaan demokratia-käsitteen. Kansaksi ja vallaksi. Kansan vallaksi. Niinpä! Meidän kaikkien valta. Valtio olemme me, tätä demarien hokemaa lausuin usein 1990-luvulla Venäjän kapitalismista kärsineille.

Sain osakseni silmien pyörittelyä.

Venäjän kansa tekee mitä haluaa

Sitä paitsi se Venäjän "kansa". Sehän kuitenkin tekee ja ajattelee niin kuin haluaa. Viittaan dokumenttiin Villi, villi ranta.  Susanna Baranzhievan, Vitali Manskin ja Alexander Rastorguevin dokumentti vuodelta 2006 kertoo venäläisistä lomailijoista Mustanmeren rannalla.

Mikään ei mene sääntöjen mukaan, mutta kaikilla on suunnattoman mukavaa. Rannalla juodaan viinaa, syödään, rusketutaan ja naidaan. Joku hukkuukin ja hui hai!

Absurditeetteja Venäjällä riittää. Konevitsan luostarista Laatokalta esimerkiksi löytyi 1990-luvulla koko Pietarin underground.

Muistan ikuisesti kuutamoyön luostarissa. Jollain luostarikävijällä oli mukana kiimassa oleva narttukoira ja jollain uroskoira. Uroskoira louskutti lemmestä koko tyynen yön lävitse. En saanut unta, vaan lähdin kävelemään ja Laatokka säteili hopeisena. Taivas oli kuin alumiinipaperia.

Leipuri Sergei Toptsij, Top, istui luostarin laiturin nokassa ja levitoi.

Lasten biologinen isä Leonid oli zeniläinen ortodoksi. Hän yhdisteli ortodoksisuuteen luovasti Oshon ajatuksia. Ja taas siivu wikipediaa: "Osho tunnetaan myös nimillä Acharya Rajneesh tai Bhagwan Shree Rajneesh; oikea nimi Chandra Mohan Jain (11. joulukuuta 1931 Kuchwada, Intia – 19. tammikuuta 1990 Pune, Intia) oli intialainen henkinen johtaja. Hän yhdisti opetuksissaan itämaista mystiikkaa, henkilökohtaista hartautta ja seksuaalista vapautta. Hän korosti suoran ja kokemuksellisen tiedon tärkeyttä, eikä halunnut antaa tietoa valmiina."

Oshon puheista on wikipedian mukaan koottu yli 650 kirjaa. Meilläkin on nyt niitä yksi. Kirjat käsittelevät laajasti eri aiheita, kuten meditaatiota, uskontoa, seksiä ja "perimmäistä totuutta".

Kiinnostava yksityiskohta on, että Osho keräili Rolls-Royce-luksusautoja. Hän omisti niitä 96 kappaletta. Ah, kuinka rakastankaan profaanin ja sakraalin vaihtelua.

Gogolin kirjoitusneuvot

Nikolai Gogol se vasta on ollut tinkimätön ja kierinyt luomisen tuskassaan. Gogol kärsi kirjoittamisen pakosta eikä ollut koskaan tyytyväinen siihen, mitä kirjoitti. Kuolleiden sielujen kakkososan Elävät sielut hän poltti takassa vähän ennen kuolemaansa.

Gogol kuitenkin opetti aloittelevia kirjailijoita. Kun romaanin Tarantas Vladimir Sollogub kysyi Gogolilta, mitä pitää tehdä, jos ei olekaan jumalallista inspiraatiota. Gogol neuvoo, että pitää istua edes kaksi tuntia päivässä kirjoituspöydän ääressä ja aloittaa kirjoittaminen niin, että ottaa kynän käteen ja kirjoittaa: Tänään ei kirjoittaminen oikein suju, tänään ei kirjoittaminen oikein suju ja tänään ei kirjoittaminen suju ja niin edelleen. Lopulta sitä kyllästyy ja kirjoittaminenkin alkaa sujua!

Tätä en kyllä ymmärrä. Jos en kirjoita, haaveilen kirjoittamisesta ja suunnittelen, mitä kirjoitan sekä kenelle. Ei ole sellaista, että kirjoittaminen ei sujuisi. Varmaan moni toivoo, että sellainen päivä joskus Valakosen Matin akalle tulisi.

Ivan Turgenev ja espanjalaisromani muusana

Mihail Šiškin käsittelee venäläisiä klassikoita röyhkeän biografistisesti. Esimerkiksi 15-vuotiaan Turgenevin pettymys rakkaudessa löytyy hänen kertomuksestaan Ensirakkaus. Pitää tsekata, löytyykö Leonidin kirjastosta Turgenevin kertomuksia.

Nuori Ivan rakastui Moskovan-naapurissaan asuvaa 18-vuotiaaseen Katenka Šahovskajaan. Ihana rakastettu olikin jo Turgenevin isän rakastajatar ja kaiken lisäksi suhde oli vähän sadomasokistinen. Isä löi Katenkaa piiskalla ja suuteli tämän käteen tullutta veristä naarmua. Ivan-poika sattui näkemään kohtauksen.

Niinpä Turgenev ei perustanut perhettä. Hän liimautui ranskalaiseen oopperalaulajaan Pauline Viardot´on. Viardot´n syntyperäksi arveltiin Espanjaa ja romanisukua. Šiškin kirjoittaa, että laulajatar oli huomiota herättävän ruma.

Turgenev pääsi ensin laulajan paašipojaksi. Muiden paašipoikien kanssa kirjailija sai esitysten jälkeen istua karhuntaljalla ja kertoa laulajattarelle tarinoita. Onpas kumma, millaisiin näyryyttäviin solmuihin sitä rakkauden takia voi taipua.

Turgenev opetti oopperalaulajattarelle venäjää ja uiskenteli perheystäväksi. Turgenev esiteltiin aluksi laulajattarelle venäläisenä tilanomistajana, mainiona metsästäjänä ja surkeana runoilijana. Lopulta Turgenevista tuli oopperalaulajattaren mesenaatti ja oopperalaulajattaresta Turgenevin muusa.

Neuvostolapsille luetutettiin Turgenevin kamalaa kertomusta Mumu maaorjuuden vastaisena kirjoituksena, mutta tosiasiassa - taas Mihail Šiškin käyttää sumeilematta biografistista tulkintaa, jesss - julma novelli on kosto Turgenevin itsensä äidille.

Turgenev vihasi äitiään sen vuoksi, että joutui kerjäämään äidiltä rahaa ylläpitääkseen Viardot´n perhettä. Kaikkein kummallisinta on, että Turgenev itse kirjoitti: "Kohtalo ei suonut minulle omaa perhettä, joten takerruin toiseen, menin mukaan vieraaseen perheeseen, ja sattumalta kävi niin, että tämä perhe oli ranskalainen." (Mihail Šiškin Šiškin Viha ja kauneus s. 93)

Kummatkin ruman oopperalaulajattaren tyttäret saivat Turgenevilta sadantuhannen frangin myötäjäiset.

Elämänsä lopussa Turgenev kuitenkin kaipasi Venäjälle, vaikka hän Ranskassa olikin piireissä - seurusteli Gustave Kuppa Istanbulista Flaubert´n, Èmile Naisten Paratiisi ja Nana Zolan ja Alphonse Daudet´n kanssa. Venäjällä Turgenevia kadehdittiin ja Dostojevski teki hänestä kirjallisen karikatyyrin Riivaajien Karmazinovina.

Olga Tokarchzuk ja ortodoksinen ihmekaksonen Tapani Kärkkäinen

Hesarissa oli tänään isohko juttu puolalaisen nobelistikirjailijan Olga Tokarchzukin suomennoksista. Jutun oli kirjoittanut Vesa Rantama ja se sisältää omituisesti ilmaistun uutisen. Minä olisin pannut sen jutun kärkeen ja otsikkoon.

Otava-kustantamo sai Suomen Kulttuurirahastolta apurahan Olga Tokarchzukin päätokseen Jaakobin kirjat eikä ilmeisesti aio julkaista kirjaa.

En tiedä, mikä Vesa Rantamaa vaivaa vai onko kaveri Olga Tokarchzukin hovikääntäjän Tapani Kärkkäisen kanssa ja kuullut tältä uutisen, mutta ei voi kertoa lähdettään ja pöpisee jutussaan epäselviä. Joka tapauksessa minulla on hyllyssäni Olga Tokarchzukin Vaeltajat ja luinkin sen heti, kun sain kirja-alesta kirjan ostettua.

Ostin samalla Anya Ulinichin Petropoliksen ja Vaeltajia lukiessani olin aivan Petropoliksen lumoissa. Vaeltajat ei tuntunut oikein miltään sen rinnalla. Lähetin Petropoliksen Annan kummitädille joululahjaksi ja sain sen palautuksena takaisin. Lahjan saaja ei ollut vaivautunut hakemaan kirjaa postista.

Tikistin kirjan postiluukusta mahtuvaksi, sillä minusta oli tärkeää, että kummitäti ymmärtäisi, millainen on kummilapsensa tausta. Ei mitään vastakaikua. En tiedä, veikö posti kirjan postiluukkuun ja joutuiko Petropolis mahdollisesti roskiin.

En tiedä, mitä sanoa. Tyttärieni elämässä ei ole oikeastaan minun sukuni puolelta muita aikuisia kuin Paula-siskoni. Kun pyysin sukulaisnuoria Annan ja Marian kummeiksi, luulin, että sukulaiskummius on jotenkin kestävämpää kuin kaveri- tai ystäväkummius. Ei ole.

Joka tapauksessa Olga Tokarchzukin hovikääntäjä on Tapani Kärkkäinen. Luonnehdin häntä toiseksi Suomen ortodoksista ihmekaksosista. Ihmekaksonen numero yksi on herra Jyrki Hirmuinen Härkönen. Herroilla oli ammoin yhteinen firma Logosmedia ja Logosmedia kaappasi Aamun Koiton ammoin niin, että silloinen päätoimittaja joutui syrjään todella kummallisella tavalla.

Valtakunnallista ortodoksista aikakauslehteä alettiin yleisesti kutsua Kirkkokunnan Aku Ankaksi, sillä lehti pieneni ja hoikkeni. Lehdestä tuli graafisesti upea ja taidokas, mutta jotenkin ylipäätoimittaja Jyrki Härski ja Hirmuinen Härkönen ja päätoimittaja Tapani Kärkkäinen onnistuivat arroganssissaan karkottamaan lukijat.

Aamun Koitto muuttui etäiseksi ja kylmäksi. Lisäksi kreikkalaismieliset superortodoksit tekivät Kärkkäisestä kreikankieliset häväistyssivut nettiin.

Minä sitten tupsahdin täydestä tuntemattomuudesta päätoimittajaksi ja mietin hetken, millä voisin minä jäädä aikakirjoihin. Edeltäjäni saivat ehkä paskahalvauksen. Nobody pimeydestä, jostain vitun maalta, saattaa olla jopa kommunisti! Niinpä kirjoitin myönteisesti tavallisista piirakoita paistavista tiistaiseuratädeistä, laadin otsikon Lehmän tissiliivit ja omistin yhden lehden numeron naisille.

Naisnumeroon ei kukaan nuori naisteologi uskaltanut kirjoittaa Riina Ngyeniä lukuun ottamatta. Hyvin tuntemani naisteologi sanoi, että haluaa edes jotain työtä Suomen ortodoksisesta kirkosta eikä halua mutkistaa uraansa. Googlasin hänet. Ei ole enää Kirkon palveluksessa edes hanttihommissa.

Sen sijaan Riina Ngyen on ortodoksisen Filantropian toiminnanjohtaja. Googlasin hänet nyt ja taputan pulleita maalaismuijan käsiäni yhteen ja tanssin tiputanssia keittiössäni. Tanssisin pöydällä, jos siinä ei olisi kahta läppäriä ja yhtä tablettia.

Jesss! Kannattaa uskaltaa. Mari Vainio on haastatellut Riina Ngyeniä 27.11.2023 ilmestyneeseen Aamun Koittoon:

"... Teologina saman aseman mahdottomuus on ollut osa Nguyenin elämää ja ajatuksia viimeiset 25 vuotta. Ortodoksinen kirkko ei vihi naisia diakoneiksi, papeiksi tai piispoiksi. Ortodoksina nainen joutuu miettimään asiaa luterilaista sisartaan enemmän.

– Hyvin pian opintojen edetessä ja ymmärryksen lisääntyessä kysymys muuttui visaisemmaksi. Mikään perustelu ei vakuuttanut minua siitä, että nainen on sukupuolensa vuoksi suljettu pois sakramentaalisesta pappeudesta, Nguyen sanoo."

Kyl´ ol´ lystikästä ja kiinnostavaa meitsillä vuosi 2009. Kaikki tämäkin saattoi vaikuttaa suhteeseeni Olga Tokarchzukin Vaeltajiin.

Pitäisikö antaa kirjalle uusi mahdollisuus?