Rutger Bergmanin Hyvän historia ja Markus Nummen Käräjät alkuun

ke 25.12.2024

Suomen kirjallisuuden ja muunkin kulttuurin ehdoton contessa Adelaide de Saint Erasmo herätti kiinnostukseni Markus Nummen Käräjiin. Jossakin Facebookin kirjallisuusryhmässä oli kummasteltu sitä, ettei Käräjät ollut päässyt edes Finlandia-kisan loppusajaan.

Aloitin Käräjien kuuntelun toissapäivänä, kun häärin jonkin aikaa keittiössä yksikseni. Alkuluku Tanssikaveri ei napannut. Vieroittavia lauseita oli heti ensimmäisellä sivulla: "On viimeisen tanssin aika." "Poika, jolla on taivaansiniset silmät."

Alkuluvussa tulvivat keskikesän yön heinän ja niittyjen tuoksut. Ja raivostuttavan ujot rakastavaiset kuuntelivat haaveellisesti veden solisevia supinoita. Kaiketi olen allerginen tämmöisille ilmauksille. En itse niitä taida ja osaa. Enkä kyllä haluakaan osata.

Vilja tuntee itsensä pieneksi nupuksi. Mikä ihme minulla on vastaan tällaisia illmauksia? Hunajakakkunen ja pikkuinen nuppu. Tunnustan, vika on minussa - ei Markus Nummessa. Sitä paitsi inhoan myös arkaaista tapaa kirjoittaa: "... tuo joki, joka ..."

Alkuluvulla, prologilla Markus Nummi alleviivaa Viljan viattomuutta, nuoruutta ja hänen liikuttavia haaveitaan. Hyvä on. Hugon sinisilmäisyyden alleviivauksella oli tarkoituksensa. Onnin (?) mustat silmät tuovat dramaattisen käänteen alkuluvun lopussa.

Olin vähän kuitenkin, että blääh ja höh, tämmöinenkö tämä Käräjät on?

Onneksi alkuluvun jälkeen puhui rikosetsivä

Onneksi en jättänyt kirjan kuuntelua sikseen. Seuraava luku Ensimmäinen appelsiini olikin jo aivan toista. Toinen luku on etsivän, eläkkeellä olevan komisarion, Juho Viljami Iivosen vastausta siihen, mistä kaikki alkoi. Hän oli 28-vuotias, kun hänet komennettiin rikostutkintaan Tarvajoelle.

Iivosen kertojaääni on todella erilainen kuin kaikkitietävän kertojan romaanin alkuluvussa. Jukka Viikilän Finlandia-palkitussa Taivaallisessa vastaanotossa oli olevinaan monta kertojaääntä, mutta eivät ne eronneet toisistaan mitenkään. Tai no, on korjattava. Minä en erottanut ääniä toisistaan. Minun mielestäni olisi voinut sama Viikilä pölistä joutavia muka muiden nahoista käsin.

Markus Nummi kertoo Ville Hännisen Parnasso-haastattelussa 5/2024, että aluksi hänellä oli käytössään aivan liikaa kertojaääniä. Lopulliseen versioon kirjailija siirsi juonen kuljetuksen etsivään ja kaikentietävään kertojaan.

Onko Juho Viljami Iivonen, kotipikka Vantaa, jokin Markus Nummen alter ego? Haastattelussaan Nummi kertoo, että jo 1990-luvun alussa haastatteli Teuvalta lähtöisin olevia äitiään ja tätiään C-kasetille.

Vuonna 1991 Markus Nummi on ollut 32-vuotias. Juho Viljami Iivonen 28-vuotias. Tuli vain mieleen.

Joka tapauksessa jäin Käräjien koukkuun, kun vanha rikosetsivä sanoi purevasti tarvajoen väestä: "Jos oli Vihdin tyttö yksinkertainen, niin hän vaikutti järjen jättiläiseltä verrattuna muutamiin Tarvajoen poikiin ja tyttäriin."

Lisäksi Tarvajoen kunnan alue on tasankomaata, jonka läpi virtaa "kapea ja vähävetinen ja kalastuselinkeinon kannalta mitätön Tarvajoki ja jokea voi lähinnä luonnehtia ojaseksi". Sitten Iivonen tokaisee: "No, näköjään ojaankin voi hukkua."

Saa nähdä, palaako Käräjät Iivosen tokaisuun. Kuka on hukkunut Tarvajokeen, mietin nyt. Kirjaa on jäljellä vielä yli kymmenen tuntia. Ihanata, rakastan kirjaa jo nyt.

Vituttaa edelleen

Kirjoittaessani tätä joudun näköjään siteeraamaan Parnassoa. Päätin tilata lehden siitä huolimatta, että edelleen v_i_d_u_d_d_a_a  se, että päätoimittajani joutui sanomaan minun Tõnu Õnnepalu -juttuni osalta kiitos ei.

Siis nii ku ihan osalta. Juuh.

Joku Parnasson Viron-kirjallisuuden tuntija on lukenut Õnnepalu-tekstini ja tullut siihen tulokseen, että se on liian hajanainen, liian spesifi eikä se editoimallakaan nousisi yleisemmäksi. Miksei Parnasson Viron-kirjallisuuden tutkija itse perehdy Õnnepaluun ja tee tästä eheää ja epäspesifia analyysia Parnassoon?

Uskon kyllä, että kirjoitukseni oli paska ja epäammattimainen ja uskon senkin, että ei siitä editoimallakaan olisi saanut kuin pahan mielen. Olin kuitenkin valmis kirjoittamaan artikkelin kokonaan uudelleen niin, että se olisi voitu julkaista Parnassossa.

Päätoimittaja, joka käytti hylsyvastauksessaan minulle osalta-ilmausta, tätä osaltaa alleviivaan, kursivoin ja lihavoin, ei vaivautunut enää vastaamaan mitään. Kas, kun ei kohdalla joutunut sanomaan ei. Herman Raivio muuten käytti kaksi kertaa Turvattomassa tilassaa ilmaisua kohdalla.

Teki mieleni kirjoittaa sivunumerot ylös ja huutaa ääneen, miksi Raivio - miksi kohdalla.

Hyvä on, joku vitun paksu maalaistäti jostain vitun Rautavaaralta koettaa saada lävitse jotain ihan Parnassossa. Myötähäpeäähän moinen aiheuttaa. En ehkä ole täysin luovuttanut. Olen vain nyt niin kiinni lyhytterapeuttiopinnoissani eikä Kirjokannelta ole tullut uutta Õnnepalua. Odotan sitä ja kun saan sen käsiini, kampaan ajatukseni ja käännyn uudestaan Parnasson päätoimittajan puoleen.

Tavoitteenani ei ole julkaista romaania, vaan saada edes yksi kirjallisuusessee lävitse Parnassossa. Sen jälkeen voin kuolla rauhassa. Sitä paitsi. Minähän olen julkaissut jo! Pienen aviorikosromaanin blogissani. Kenenkään ei sitä tarvitse lukea eikä maksaa siitä mitään, jos vilkaisevat.

Pötkäisin sen menemään. Siellä on. Kaikkine nolouksineen ja kostofantasioineen. Joskus vielä käyn tekstini lävitse ja poistan siitä läperöä ilmaisua, mutta en tee sitä ehkä seuraavaan viiteen vuoteen. Meni kiinnostus omaan tekstiin, kun sain kasaan vähän yli 70 sivua.

Miksi kirjoitan nyt näin pitkästi?

Olen tosiaan ollut niin syvällä lyhytterapeuttiopinnoissani, etten ole ehtinyt kirjoittaa lukemistani tai kuuntelemistani kauno- ja muista kirjoista mitään blogiini. Päätin, että jatkan opintojeni ajattelemista vasta loppiaisen jälkeen.

Siihen asti kirjoitan blogiini kaiken, mitä en ole muuten ehtinyt, sillä ostin joulun alla kasan oppikirjoja Suomalaisesta kirjakaupasta ja sain pokkaripassin täyteen.

Sillä lunastin Rutger Bregmanin Hyvän historian. Jo ensimmäinen luku vetosi. Ihminen ei ole paha ja hampaisiin asti varustautumalla tai paskaksi pommittamalla ei saa aikaan viholliskansan moraalista rappiota. Hitler pommitutti Lontoota toisessa maailmansodassa ja vastalahjaksi britit tuhosivat muun muassa Dresdenin.

Sekä lontoolaiset että saksalaiset äärimmäisen hädän hetkellä auttoivat toisiaan.

Olen ollut pitkään sitä mieltä, että ihminen ei ole pohjimmiltaan paha. Ei tosin ole pohjimmiltaan hyväkään, vaan ihmisessä on ainekset sekä hyvään että pahaan. Satuin näkemään televisiosta osan ranskalaisen Claude Lanzmannin lähes kymmentuntisesta dokumenttielokuvasta Shoah ja tajusin, että olisin pystynyt samaan kuin tavalliset saksalaiset.

Kyllä minusta olisi lappamaan epämiellyttävä naapuri kaasu-uuniin. Lapinlahdeltakin keksisin helposti ihan muutaman, jotka työntäisin mieluusti keskitysleirille enkä päästäisi piikkilanka-aidan lähellekään aviomiestäni. Pitää vain pitää huolta siitä, että zeitgeist ei käännyt siihen suuntan.

Finlandia-palkinnosta

Koko Finlandiasta meni makun, kun elokuvaohjaaja Zaida Bergroth valitsi voittajaksi Jukka ViikilänTaivaallisen vastaanoton. Viikilä toiseen kertaan ja tänä vuonna Pajtim Statovci toiseen kertaan. Tuntui siltä, että palkinto on muuttunut helsinkiläisten kulttuurihenkilöiden keskinäiseksi - nohhh persiinnuolentaperformanceksi.

(Eilisessä kirjoituksessani käytin anaali-ilmaisuja ainakin kaksi kertaa. Ehkä joskus editoin eilisen tekstini ja keksin jotain muuta vulgaaria perseen sijaan.)

Tänä vuonna Finlandia-loppusarjaan pääsi tyylipuhdas tendenssiteksti. Kai Korkea-ahon Äitiä etsimässä oli oikeasti ihana, mutta ei se mikään kaunokirjallinen mielestäni ole. Reportaasi-autofiktio ja aivan erinomainen sellaisenaan.

Taivaallinen vastaanoton koin olevan täynnään yhdentekevien tyyppien yhdentekevää hölinää. Jos tämä tulee toista kertaa merkinnässäni, korjaan tämänkin toiseen asentoon. Joskus. Tuli kiire Paula-siskon luokse Juukaan.

Kenestäkään Taivaallinen vastaanotossa ei saanut mitään tolkkua. Nonsensea. Ehkä valitsija-diktaattorin Zaida Berghrothin maailmassa romaani oli tunnistettavaa. Moniäänisyydestä en erottanut ketään. Kuten yllä kirjoitin, kaikki olisivat voineet olla saman tyypin pulinoita.

Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista koin läpikuultavan herkäksi. Hiekkalinnat oli omituinen ja Anna Tulusto Ylellä Kulttuuricocktail Kirjat -tv-ohjelmassa olisi voinut mennä syvemmälle siihen, miksi Hiekkalinnat oli hänestä häiritsevä ja miksi sitä oli hänen mielestään vaikea lukea.

Löytyyköhän ohjelma vielä Ylen Areenalta? Löytyy. Katsoin sen 18. maaliskuuta 2023. Esittelytekstissä on, että Hiekkalinnat - erittelyjä rakkausromaania varten purkaa rakkauttta, seksiä ja uskottomuutta. Uskottomuutta! No ei kyllä pura. Jokin heppu, Juhani, käy Helsingistä Virossa Pärnussa panemassa sado-masokistisesti jotain naista, joka tekee muistiinpanoja kokemastaan kirjaansa varten.

Sivulla 123 minäkertoja kertoo, kuinka illallisella kertoi Juhanille, että suhteesta on tulossa romaani. Turvallisesti etäännytetty niin, että vain jokin alkutunne tai tapahtuma on tunnistettava. Minäkertoja sanoo vaihtaneensa henkilöidensä esikuvina olleiden ihmisten ikiä, sukupuolia ja liioitellut heidän huolenaiheitaan. Ehkäpä juuri siksi en saanut Hiekkalinnoistakaan kiinni.

Ja romaanin minäkertojan piti olla nainen, mutta silti hän kertoi peniksestään. Vai onko tarkoitus sanoa, että sukupuolella ei ole väliä. Selittäkää, saatanat, oliko peniksen mainitseminen vain lapsus vai kirjaiijan vittuilua.

Luin Hiekkalinnat vain sen vuoksi, että Anna Tulusto oli niin vaikean näköinen lukiessaan pätkää siitä kirjallisuusohjelmassaan ja tietenkin sen takia, että romaanin sanottiin ohjelman esittelytekstissä purkavan uskottomuuden käsitettä. Mielestäni ei purkanut.

Jukka Viikilä rajaa ja etäännyttää hyperkaunokirjallisesti. En pidä sellaisesta tyylistä. Sama vaivaa mielestäni Riikka Pulkkisen romaaneja. Pulkkinen rajaa ja etäännyttää keskiluokkaisen kireästi. Myös kirjailija Jouni Tossavainen kätkee itsensä kirjoihinsa, mutta superujon ja vetäytyvän Tossavaisen haluan kaivaa tekstin takaa esille.

Viikilä ja Pulkkinen pitäkööt itsensä tekstiensä lymyssä.