Olga Tokarchzuk Vaeltajat

Tyrinkäisten päivänä ei saisi yrittää mitään

Onneksi tein eilen Marialle aasialaisen kanakeiton

ma 30.12.2024

Bestis kirjoitti minulle aamulla, että koska meillä molemmilla oli huono yö, tällaisena tyrinkäisten päivänä ei kannata yrittää mitään. Onneksi valmistin Marialle eilen aasialaisen kanakeiton. Nyt olisi pieni rajattu hetki kirjoittaa, jos Pyry ei haukkuisi sohvalla juustoannostaan.

Tarkalleen ottaen koko koiralauma juustonsa sai.  Useaan kertaan. Lopulta komensin Pyryn juoksunaruun, jotta saisin kirjoittaa.

Näytelmä näytellään näköjään joka aamu. Ensin Pyry haukku ja sitten louskuttelee leukojaan. Naksuttelee hampaita yhteen ilmassa ja näyttää lähinnä hassulta. Jos ei se auta, loikkaa kyynärpääni viereen ja nipistää.

Tulkoon tyrinkäinen tästä kirjoituksesta!

Aloitin eilen iltamyöhällä Olga Tokarchzukin Vaeltajat uudestaan. Hankin sen joskus vuonna 2014 Matkuksen halpakirjakaupasta. Voi olla, että äänikirjat söivät tuoton jopa halpiskaupoista. Kustantajat dumppasivat niihin myymättä jääneet kirjaerät. Nyt halpiskirjakauppoja ei ole missään.

Samalla Matkus-reissulla ostin sekä Anya Ulinitchin Petropoliksen ja Katja Petrovskajan Ehkä Esterin. Ulinichin Petropolis oli runsas ja antava. Petrovskajan Ehkä Esterkin päästi sisälleen ystävällisesti. Luin kummatkin putkeen. Tai en ole aivan varma, menikö tosiasiassa kaikki noin, mutta jotenkin koen Ulinichin ja Petrovskajan jättäneen Tokarchzukin varjoonsa.

Kahden voimakkaan kokemuksen jälkitunnelmissa Tokarchzukin Vaeltajat tuntui kikkailevalta, konstailevalta, minimalistiselta, kituliaalta ja sulkeutuneelta. Koin, että Tokarchzuk on Puolan naispuolinen Aki Kaurismäki ja en varsinaisesti lukenut Vaeltajia. Pakko tunnustaa. Silmäni lipuivat tekstin ylitse ja tarkensin vain harvoihin kohtiin.

Ne jäivät täysin irrallisiksi. Tavoitin Tokarchzukin idean yhtä huonosti kuin Tõnu Õnnepalun.

Selasin Vaeltajia kymmenen vuotta sitten välinpitämättömänä ja silmäni osui sattumalta johonkin ja kirjoitin jotain etulehdelle ja mietin, miten tämä liittyy mihinkään. Soleani lopettamisesta oli kulunut vain kolme vuotta ja kaikki mikä viittasi mihinkään ortodoksisen päätoimittajuuteni jeremiadillani, teki saatanallisen kipeää.

Niin teki myös Olga Tokarchzukin Vaeltajat, sillä sen on kääntänyt Aamun Koitto -edeltäjäni Tapani Kärkkäinen. Tämänpäiväistä Tokarchzuk-merkintää voi tarkastella reaktionmuodostuksen minäpuolustusmekanismin valossa. Silvuplee!

Kymmenen vuotta sitten Vaeltajien sivulla 99 olin huomannut, että Tokarchzuk kirjoittaa paikallisista nimistä. Hän huomaa, että senkaltaiset nimet kuin Suomen Jyrki, jossa on globaaliksi koineekieleksi muuttuneelle englannille vieraita äänteitä, jäävät vähitellen pois ja lapsista tulee Mikaeleja, Janeja, Samueleja, Erikejä, Annoja ja Marioita.

Heti sain nokkosihottuman. Tapani Kärkkäinen ja Jyrki Härkönen ovat olleet kuin paita ja peppuli. Näin sanoi minulle eräs ortodoksinen naisteologiakamuni. Kun tulin Aamun Koiton päätoimittajaksi, paidan ja pepun suhteisiin oli tullut kardinaalinen ryppy.

Kieli, koineekieli ja koineeslaavilainen kieli

En ole Vaeltajien toisella lukukerralla kuin sivulla 77, mutta sen verran aamulla lunttasin, että kirjan sisälle mahtuu kertomus Erikistä ja nimistönmuutos Internetin yhdistämässä koinee-englannin maailmassa tulee Erikin sisäkkäiskertomuksen sisällä kiinalaisten nimenannon yhteydessä.

Kiinalaislapsille Tokarchzukin minäkertojan mukaan annetaan ensin syntymäperheessä alkuperäinen nimi ja sitten kun lapsi aikuistuu, hän saa toisen ulkomaailmaan ja työelämään sopivan nimen. Erik´kään ei alunperin ole Erik. Hänen alkuperäinen nimensä on minäkertojan tiedossa.

Vaeltajissa on ensimmäisessä Kunicki-luvussa oivasti mietitty, että slaavilaisia kieliä puhuvat voisivat mainiosti luoda oman koineeslaavinkielen, jolla kommunikoida jäykän rallienglannin sijaan. Näppärästi vain peräperää simppeleitä sanoja ja kieliopista viis.

Illalla muistin, miksi Vaeltajat jäi ammoin selaustasolle. Luin kirjan ensimmäiset sivut huonosti. Ei kiinnostanut pikku tytön keikkuminen ikkunalaudalla tajuamassa eksistenssiään. En pitänyt lapsista. En pidä edelleenkään. Omista lapsistani vain ja todennäköisesti myös omista lapsenlapsistani.

En saanut Vaeltajien alussa kiinni mistään. En löytänyt kirjasta sen enempää sisäänpäästävää säröä kuin ystävällistä oveakaan. Sain toisella lukukerrallani vastauksen säröttömyyteen minäkertojan jollain vaelluksellaan tapaamalta naiselta. Nainen, satunnainen ohimenevä tuttavuus vainen, kertoo erilaisista aikakäsityksistä.

Minäkertoja tapaa naisen odottaessaan bussia lentokentälle ja nainen tarjoaa yrttiteetä termoksesta. Naisen kämmenselkiin on maalattu hennalla monimutkainen kuvio, joka muuttuu päivä päivältä epäselvemmäksi. Kummallinen ristiriita muuten, mistä minäkertoja voi tietää, että naisen kämmenselkien kuviot muuttuvat päivä päivältä epäselvimmäksi, jos tapaaminen oli vain siinä. Ensin asemalla, sitten bussissa asemalta lentokentälle ja ehkä vielä lentokoneessa.

Hennakämmenselkänaisen mukaan paikallaan asuvat maanviljelijäkansat pitävät enemmän iloista, joita syklinen aika tarjoaa - siinä jokaisen tapahtuman tulee palata alkuunsa, kiertyä alkioksi ja toistaa uudelleen sama kypsymisen ja kuolemisen prosessi. Sitten on paimentolaisten ja kauppiaiden lineaarinen ahne aika ja lopulat minäkertojan itsensä aika. Matkalaisten aika on monta aikaa yhdessä, oikean kunnon moninaisuus, multituudi.

Ärsyttää! Tokarchzuk ärsyttää nyt ihan todella. Moninaisuus! Miksei Tokarchzuk voi mainita Antonio Negriä ja Michael Hardtia? Negrin ja Hardtin sisällytti vuonna 2002 Jertta Roos Ylen keskipäivän radiokolumniinsa. Panin nimet korvani taakse ja aloin metsästää tietoa.

Negrin ja Hardtin Imperiumin sittemmin luin pikakelauksella, mutta kaksikon Multitudoa (2004) ei ole suomennettu. Jotenkin Negri on tunnettu Italiassa, sillä Paula-siskon miehen Villen Lapinlahden-kosmopoliittiserkku Aune Pesonen, rouva Roomasta, tuumasi minulle, kun sanoin nimen Antonio Negri, että aijaa, sinähän olet sitten vaarallinen ihminen; Negri kun vaikutti vaaralliselta, vaikka vain lausuttuna.

Tuli sentään reaktio. Usein ihmisten kanssa jutellessani ei tule edes reaktiota. Koen olevani jossain eri maailmassa kuin aika moni. Haloo!? Kuka miettii globaalia moninaisuutta? Haloo?! Huhuu, täällä huhuilen bittiavaruuteen eksistentiaalisen yksinäisenä!

Jotain lohtua sain eilisestä Hesarista - muutakin kuin, että kulttuurisivuilla oli laaja Pirkko Saisio -haastattelu ja kyrp... kryptinen juttu Olga Tokarchzukin kääntämisestä tai pikemminkin siitä, että Otava-kustannus on saanut Kulttuurirahaston apurahaa Tokarchzukin Jaakobin kirjan kääntämiseen, mutta sitä ei sitten kuulema käännetäkään - niin se lohtu: Lapin Kansan kesätoimittaja vm. 1988 Erkki Kylmänen, joka sieltä jostain Lapista oli kotoisin, viittasi kolumnissaan, jonka teemaa en muista, Slavoj Žižekiin.

Tiedän ihmisen Lapinlahdella, jonka yöpöydällä oli Žižekin kirja. Tai no, taisi kirja olla kirjahyllyssä. Jos kirjoitan, että yöpöydällä, herää kysymys, miksi tiedän kyseisen miehen yöpöytäkirjoista mitään. Itse asiassa asia ei lainkaan ole niin kuin voisi kuvitella: kuvasin hänen kotiaan Lapiomiehen nettisivuille.

Mies saattaa olla jo kuollut. Olen nähnyt hänet noin viisi kuusi vuotta sitten pystyyn nostetun haamun näköisenä. Ei tunnistanut enää ketään ympäristöstään. Ehkä alkoholidementia, mutta joo, ehdottomasti paikkakunnan älymystöön kuuluva Žižekin kirjoineen.

Cioran, Cioran - ohimennen muina nunnina

Moninaisuus on englanninkielisen wikipedian mukaan filosofinen käsite ihmisistä, jotka eivät kuulu mihinkään kategoriaan ja heitä yhdistää vain olemassaolo. Multitudosta ei kapitalismi ole kiinnostunut ja siksi heidän ei tarvitse tuhlata energiaansa kapitalistiselle alttarille. He ovat vapaita tekemään vallankumouksen.

Sama ajatus löytyy myös Anu Kantolan Kahdeksan kuplan Suomi - yhteiskunnan muutoksen syvät tarinat -kirjasta. Putoamisvaarassa olevasta keskiluokasta ei kumpua muuta kuin vastenmielistä fasismia. Sehän on nähty. Vallankumous lähtee ihmisryhmistä, joita kukaan ei tarvitse.

Tokarchzuk ei tule Vaeltajissa oikein mitenkään vastaan eikä ole kovin radikaali. Vaeltajissa on vain atomisoitunut yksilö, joka ei koetakaan päästä syvempään yhteyteen toisen ihmisen kanssa. Ohimenevyys riittää.

Sen sijaan hänen minäkertojansakin heittää ohimennen Cioranin kuin olisi meneillään varteenotettavien oikeiden kosmopoliittien säikeistö, joka jättää ulkopuolelle meidät paikallaan pysyvät maahan sidotut ja sitoutuneet tylsimykset. Cioran oli romanialaissyntyinen filosofi, joka muutti Pariisiin epäonnistumaan ja kuolemaan.

En tajua Cioranin viehätystä. Häneen viittasi myös muina munkkeina virolainen 1990-luvun alun kosmopoliitti Tõnu Õnnepalu jossain kirjassaan. Pitäisi googlata itseään, jotta saisin selvää, missä. Tokarchzukinkaan minäkertoja ei oikeastaan kerro Cioranista tuon taivaallista. Minäkertojan tapaama miespuolinen vaeltaja vain tuumaa, että maailman hotelleissa pitäisi Raamatun sijaan olla Ciorania.

Ja sitten tulee katkelma siitä, että Cioran ei jonkin metropolin vilinässä katso ihmisten kasvoja, vaan heidän kiiruhtavia jalkojaan. Aivan aivan. Jep, jep, tämäpä hyvin selvä. No, jos avaa Raamatun satunnaiselta kohdalta ja ottaa siitä päiväänsä ohjelauseen, voi päätyä vaikkapa toisen Mooseksen kirjan lukuun 27 ja jakeeseen 19.

Siinä sanotaan, että koko asumuksen kalusto kaikkia siinä tehtäviä töitä varten on oltava vaskea.

Onko Vaeltajien Cioran-kohta läimäys päin puolalaisen katolisen uusoikeiston naamaa? Toivottavasti läjähti kunnolla.

Kunicki. Vesi I, Vesi II ja Kunicki. Maa

Ensimmäisellä lukukerralla tympiinnyin aivan takuuvarmasti Vaeltajien alkupuolella olleeseen kertomukseen miehestä nimeltä Kunicki ja siihen, että Kunickin vaimo sekä kolmivuotias poika katoavat kuin tuhka tuuleen perheen lomamatkalla.

Tänä aamuna luin kertomuksen uudestaan ja tuli sellainen olo kuin tuli ennen vanhaan kuin vielä luin konsernin lehdistä Susu-juttuja. Saadakseen tietää, missä päin Suomea jokin peräsuolisyöpätapaukseksi surkastettu ihmisparka asuu, piti jaksaa lukea tarkkaan kappaleeseen numero viisitoista.

Olihan luvussa Kunicki. Vesi ykkösessä ja kakkosessakin sentään jotain. Ihan täydellisen anonymisoitu ja paikallisuudesta pyyhkäisty kertoma ei ollut. Sain selvää, että perhe oli jollain Kroatian lomasaarella ja saarella oli syntynyt kreikkalaisen mytologian Jumala Kairos. Kairos on otollisen hetken Jumala.

Vaeltajat päästää jopa ihan piikiriikkisen sisälleen. Kairos löytyy Kunickin käsilaukusta Trogirin museon pääsylipun kääntöpuolelta. Mies käy lävitse jokaisen hiekanmurun ja karkkipaperin vaimonsa laukusta, kun vaimo, Marja nimeltään ja poika eivät löydy.

Haluaisin nähdä alkuperäisversion, onko naisen nimi Jagoda vai oikeasti Marja, vai onko tässä kääntäjä Tapani Kärkkäinen käyttänyt vapauksia. Eilisessä Vesa Rantaman Hesari-lipuilussa, joka olikin oikea kulttuuriuutinen, ihan pommi sitä, että Tokarchzukin Jaakobin kirjaa ei ehkä käännetäkään, Rantama kehui Kärkkäistä siitä, että tämä siirtää Tokarchzukia ikään kuin suomen kielialueelle.

Joo.

Illalla selasin luvut Kunicki. Vesi ykkönen ja kakkonen nopeasti lävitse ja yöllä havahduin tuon tuostakin siihen, kun Suomen kirjallisuuden contessa Adelaide de Saint Erasmo heristää minulle virtuaalisormeaan. Vaikka kirja olisi kuinkakin karmea, sitä ei saa lukea huolimattomasti; tekstin joukossa saattaa olla piilotettuna jotain tärkeää.

Aamulla selasin kirjaa sadatellen sitä, että sisällysluetteloa ei ole. Löysin loppupuolelta Kunicki. Maa -luvun. Kunickit olivatkin avioliittokertomus. Ehkä lisään tästä joskus, mutta kirjoitusaikani päättyi jo puoli tuntia sitten.

Vaeltajan koukkuja

Aloin miettiä, olisiko Tokarchzukin Vaeltajien jälkeen aika koettaa W. G. Sebaldejani. Olen meinannut heivata ne kierrätykseen monesti, mutta aina heltynyt. Aika voisi olla Sebaldeilleni nyt kypsä, jos kestän Tokarchzukini loppuun, sillä wikipedian ja omien sebaldieni selauksen mukaan tämä tunnetaan esseistisen proosan taitajana. Essee, tutkielma ja matkakirja yhdistyvät hänen tuotannossaan omaksi lajityypikseen.

W. G. Sebald tuli mieleeni eilen, kun tulin vaivoin ja kompastellen Vaeltajien sivulle 9. Sivulla 9 oli outo kuvio. Ikään kuin sisäelimiä, joista lähtee verisuonia tai hermosäikeitä. Kuvassa olikin maailman jokien hierarkia. Maailman pisin joki on Missouri ja Vaeltajien minäkertojan lapsuuden joki, Oder, on hierarkiassa ylempänä kuin Thames, vaikkei Oder "ollut mikään iso joki". (s. 7).

Tulee myös muistuma Tõnu Õnnepaluun, kun Vaeltajien minäkertoja koettaa ehdottaa muille erään suurkaupungin (ei sallita meille nimeä tässä) luksusvenetehtaalla tehtaalla työskenteleville ammattiosaston perustamista. Ihan intialaisen siirtotyöläistoverin tähden. Kukaan ei innostunut.

Tokarchzuk on syntynyt vuonna 1962. Hän kirjoittaa, että tuolloin Puolassa elettiin Solidaarisuus-liikkeen aikaa. Muistuma Tõnu Õnnepaluun tuli siinä, että Valheiden katalogissa tai Englantilaisessa puutarhassa (muistaakseni, jommassakummassa - en ehdi tarkistaa) Tõnu Õnnepalun minäkertoja kuvaa, kuinka hän ja herra X vilkuttivat yläpuolellaan lenteleville Nato-hävittäjille.

Toistaiseksi Vaeltajien poliittisin anti oli tuossa. Voi pyhä Cioran sentään!

Defenssit ja terapoitavan kertomukset

Kymmenen vuotta sitten Olga Tokarchzukin Vaeltajien alusta menivät minulta ohitse myös se, että minäkertoja on lukenut psykologiaa Varsovan yliopistossa. Eihän minäkertoja tietenkään voinut kertoa suoraan, että Varsovassa, vaan kaupungissa, jossa on ollut juutalaisten getto, ja joka oli synkeä ja kommunistinen.

Voi vittu, sanon minä. Miksi tämä tämmöinen? Onko jokin trendi? Toisaalta on vastatrendi. Toissapäivänä kun googlasin Elsa babushka - mummoni on toista maata -tekijät, löysin taustahemmo Matti Elon nettisivut. Elo kertoo olevansa helsinkiläinen, mutta ilahduttavasti mainitsee olevansa kotoisin länsirannikolta Uudestakaupungista.

Ehkä Vaeltajat onkin jo vähän passé. Ehkä paikallisuus on vahvistuva kehityskulku? Ja jes, jes, jes. Olinkin Kansan Uutisten kolumnistina edellä aikaani. Sain takuuvarmasti potkut kolumnistin paikalta sen vuoksi, että mainitsin tuon tuostakin kolumneissani sellaisia tabupaikkoja kuin vaikkapa Varpaisjärvi. Kusarin uutispäällikkö Kai Hirvasnoro soitti minulle usein, että kolumnivuoroni jatkuu ja sanoi aina nättejä sanoja testeistäni.

Sitten vain yht´äkkiä. Poks, minut olikin jossain korkeammalla taholla vaihdettu oululaiseen kansanedustajaan Risto Kalliorinteeseen, jonka tekstit eivät hytkäyttäneet minua yhtään. Niistä puuttui jokin. Ehkä jopa... ömmm. No terää niissä ei ainakaan ollut.

Eikä mitään tabujuttuja. Varpaisjärviä tai muita. Aika sovinnaisia olivat. Minä sentään uskalsin kirjoittaa, että Jutta Urpipurpilainen (Keltalehden verkkosukkahousudemari) on chav.

Vaeltajien minäkertoja iskee minuun vasta nyt psykologian opinnoillaan. Toisella vuosikurssilla opiskelijat tajuavat, että riisuttuina minänpuolustusmekanismeista ihmisen sydän särkyisi alituiseen ja kolmannen opintovuoden päätteeksi opiskelijat saivat itselleen diagnoosin.

"Kuin olisi saanut tietää omn salanimensä, jolla saa kutsun initaatioon." (Olga Tokarchzuk Vaeltajat s. 16)

Minäkertoja vieroittuu myös mielenammattilaisuudesta siinä, että ei voinut sietää asteikkokysymyksiä. Tuuletan! En minäkään. Ennemmin ansaitsen leipäni temppelin portailla kerjäten kuin kysyn keneltäkään, minkä asteinen tunne oli eilen tai tänään.

Ylipäätänsä ajattelen, että ratkaisukeskeinen lyhytterapia on jotenkin ... ärsyttävän yksinkertaista. Nyt en mene tähän, vaan nostan Marian aamutoimille. Itselleni antama kirjoitusaika piteni tunnilla ja tarkistuksineen tunnilla ja neljälläkymmenellä minuutilla, mutta Pyry häiritsi minua tunnin tai jopa kahden edestä.