Tokarchzuk, Knif ja Ville Hytösen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet? Nyt sitten jännäämään, kumpi voittaa vuoden 2025 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon - Jukka Viikilä vai Pajtim Statovci?

Ostin elämäni toisen Tokarchzukin

ti 31.12.2024

Ihan alkuun. Tänään Hesarin Vesa Rantama oli kirjoittanut Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen yhteisestä esseekokoelmasta, jonka kannessa on söpö eläimen hahmo. Se pitänee lukea. On varmaan tosi ärsyttävä kirja. Olen jo etukäteen päättänyt vittuuntua.

Arvostelen Vesa Rantamaa heti merkintäni alussa. Lisäsin alun tähän viisi minuuttia ennen kuin kirjoitusaikani loppuu. Sunnuntaina Hesari julkaisi Rantaman oudon kirjoituksen Olga Tokarchzukin kääntämisestä. Jutun alkuun Rantama löperteli pehmoisia siitä, kuinka ilman hovikääntäjää emme voisi tutustua joihinkin  Nobel-kirjailijoihin.

Sitten Rantama ylistää (ihan aiheesta! en muuta sano, vaikka olen edelleen Aamun Koiton edeltäjälleni vihainen) Tapani Kärkkäistä ja kertoo sangen epäselvästi, että Tokarchzukin ensimmäisten kirjojen Suomen julkaisija Otava on saanut joskus (miksi ei ollut vuotta tässä kohtaa?!?!) Suomen Kulttuurirahastolta Tokarchzukin pääteoksen Jaakobin kirjan käännättämiseksi, mutta ei sitten Rantaman saamien tietojen mukaan aio sitä käännättääkään.

WSOY on julkaissut jotain Tokarchzukilta. Onkohan se semmoinen kirja, jossa on vihreitä joitain kulmioita kannessa?

Mutta! Miksei Vesa Rantama tartu puhelimeen ja Hesarin kriitikon arvovallallaan ota kiinni jotain julkaisujohtajaa Otavasta ja kysy, mitä vitunvitunvitun vittua? Miksi ei käännätä, vaikka rahaa olisi?

Kirjoitusaikani loppui minuutti sitten - lisään lisäajalla vielä lopun tähän

Tiedän, että on luovuttava lystistäni kirjoittaa aamupäivällä sata kilometriä pitkiä lorinoita ja plörinöitä, kun loppiaisen jälkeen on väännettävä essee mentalisaatiopohjaisesta perhekeskeisestä jostain en muista mistää lyhytterapiaopintoja varten.

Tänään kokeilen rajata kirjoitusaikaa oikeasti. Minulla on nyt aikaa 55 minuuttia ja jos merkintä ei tule valmiiksi, se jää kesken.

Käytiin eilen Marian kanssa Matkuksessa ja Ikeassa. Lapsi halusi synttärilahjaksi muistikirjan, salaattikulhon, yhden keittiöpyyhkeen, ison ja järeän juomalasin (on vuosien varrella kuljettanut Helsinkiin lukuisia minun isoja Ikea-vesilaseja) ja lävikön, johon voi asettaa astioita kuivumaan, sillä vaikka Marian koti on invavarusteltu, ei hän silti yletä nostamaan lautasia kuivauskaappiin. Kaiken mitä tyttö tarvitsee, tulee olla laskutasoilla.

Joskus vielä ostan hänelle helposti liukuvien laatikoiden kapean lipaston ja mätän kaiken, mitä on ruokapöydällä laatikostoon. Sen jälkeen saan taatusti häädön Marian luota ja joudun viettämään seuraavan yön hotellissa, mutta en kestä sitä, että lapsi syö leikkuulaudalla, kun ruokapöydän ääreen ei mahdu.

Lisäksi tietokonepöytä, jonka ostimme taannoin Kuopion Elävästä kaupasta, ja roudasin Vuosaareen pikku pakulla, on täynnään akryylivärejä ja kirjapinoja. Argh! Lapsi tarvitsee KAKSI kapeata laatikostoa! Pitäisiköhän tehdä vielä yksi keikka Ikeaan uuden vuoden jälkeen?

Yhtä ja toista olisi tehtävä kotonakin. Tuvassa moppi marinoituu pesusoikossa. Tänään olisi halpaa sähköä ja voisin pestä kaikki moppien päät sekä lattialuutunkin. Ja mopata keittiön pöydän alusen. Joku on oksentanut pöydän alle ja ilmeisesti myös kussut samalla.

Pöydän alunen ei kuitenkaan haise. Ehkä olen hieronut hajun villasukkiini, kun olen tässä monta aamupäivää kirjoittanut.

Suomalaisen kirjakaupan talvialessa

Kävimme Marian kanssa myös Suomalaisessa Kirjakaupassa. Siellä oli talviale. Ostin elämäni toisen Olga Tokarchzukin. Se on Alku ja muut ajat ja sen takakansi kertoo, että se on mystinen kertomus pienestä puolalaisesta kylästä.

Ensimmäinen sivu oli lupaava. Alun voi löytää ilmeisesti kartalta, kun etsii Alun pohjoispuolelta Tasóvista Kielseen vievän tien, etelästä Jeszkotlen ja seuraa etelästä pohjoiseen Kielcen-tietä. Alku on Kielcen-tien molemmin puolin.

Ehkä kustantaja läpimurron jälkeen sanoi kirjailijalle, että hänen kirjansa eivät saa enää sisältää vaikeita slaavilaisia kirjoitusmerkkejä. Suhuässiä ja aksenttipilkkuja. Ne olivat Vaeltajissa melkein kokonaan pois siivotut. Tosin jännä juttu. Vaeltajien kertomuksessa Kunicki vesi kakkonen oli pätkä kroatian kieltä.

Kun katsoin lausetta tarkemmin, yht´äkkiä ymmärsin siiitä jotain, sillä samassa yhteydessä oli kaikkitietävän kertojan pohdintaa siitä, että slaavit voisivat luoda oman keskinäisen kommunikaationsa koineekielen. Minäkertojaa Kunicki-kertomuksessa ei ole.

Sen sijaan kertomuksessa alkoholisoituneesta valaanpyytäjä-merimies-lauttakuski Erikistä minäkertoja esiintyy. Hän tietää Erikin todellisen nimen ja kansallisuuden. Kumpaakaan minäkertoja ei tavalliselle lukijalle halua antaa tiedoksi. Vituttaa moinen kuurupiilottelu. Ikään kuin Tokarchzuk sanoisi: "Etpäs saa tietää, lällällällää!" Erik on päätynyt monien vaiheiden jälkeen Islantiin ja on vaihtanut identiteettiä. Koulu-, yliopisto- ja rokotustodistukset hän on heittänyt mereen ja myös entisen nimensä, joka on ratiseva raato.

Raato? Radek? Äh, en tykkää siitä, että kirjailija haluaa tahallaan olla epäselvä. Se on varmaan hyvin daideellista, mutta tavattoman ärsyttävää.

Kroaatti on eteläslaavilaisten kielten läntinen standardi

Nyt on ihan pakko googlata, mitä kieltä Kroatiassa puhutaan. Onko se serbokroatiaa?

Onpa hyvinnii nii. Wikipedia kertoo, että kroaatti on eteläslaavilaisten kielten läntiseen haaraan kuuluvan serbokroaatin kielen Kroatiassa käytettävä standardoitu muoto. Saman kielen muita standardeja ovat serbian kieli, bosnian kieli ja montenegron kieli.

Lause, jonka ymmärsin Vaeltajien luvussa Kunicki vesi kakkonen melkein kokonaan oli: "To je za to, jer je po noci padala kisa." C- ja s-kirjaimen päällä tulisi olla hattu. Kuin kruunu. En löydä niitä näppäimistöltä. Lauseella joku Kunickin vaimon ja kolmivuotiaan pojan etsijöistä kertoo syyn, miksi jälkikoira ei löydä kadonneita. Yöllä on pudonnut sade.

Jahas, lukujen nimissä toistuu vesi. Vesi voi olla mädättävää tulvavettä, joka pyyhkii pois kirjojen sisällön tai sadevettä, joka liuottaa hajujäljet jäljestäjäkoiran kirsun edestä. Symbolista! Hyvänen aika. Näin kun veivaa tekstejä, alkaakin yht´äkkiä ymmärtää!

Pitäisiköhän tehdä sama Jukka Viikilän Taivaalliselle vastaanotolle?

Venäjän-juutalais-Vilnan-puolalais-espanjalainen ja intiaanikin

Äsken merkkasin Vaeltajien sivulta 64 luvun Matka juurille kaksi viimeistä kappaletta. Kappaleet kertovat minulle syyn lukea Tokarchzukin Vaeltajat tarkkaan. Minäkertojan junassa (taas ohimennen) tapaama mies oli matkalla etsimään juuriaan ja musertunut siitä, että hänen äidin puoleinen isoäitinsä on ollut venäjän-juutalainen, isoisä Vilnan puolalaisia (siirtyneet sodan jälkeen Kanadaan) ja isoisän puolelta espanjalainen ja isoäiti intiaani, jonka heimon nimeä minäkertoja ei muista.

Perkele, kirjoitusaika lähestyy loppua. Globaalissa maailmassa juuria on joka puolella. Ja mistähän Maria ja Anna niitä aikoinaan etsivät? Vurnarysta Volgan mutkasta ainakin. Toivottavasti etsivät. Minua läheisempiä kuin konsanaan isän puolen Sorjoset ovat sorbit.

Joku kaukainen serkku Etelä-Amerikasta oli teettänyt vähän tarkemman geenianalyysin ja tullut siihen tulokseen, että Tiusanen sukunimenä on puolan kielestä. Geenimme viittavat sorbeihin ja sehän minulle sopii mainioisti. Sorbit puhuvat länsislaavia ja uudet kansallisasuiset sorbinaiset näyttävä minulta neljänkymmentä kiloa sitten.

Sorbinaiset ovat pieniluisia sekä kultahiuksisia ja heillä on nätin kansallismekkonsa essuna pitsiliina. Minäkin olisin suorastaan siro ja somakin, ihian sievä, jos en olisi näin ylipainoinen. Kirjoitin ensin, että siveä. Pois se minusta. Hus, hus.

Jukka Viikilän tähden ja myös Teppo Kulmalan Tupakoiva kala

En oikolue kirjoitustani. Se pääsee nettiin raakana. Jospa Suomen Kirjallisuuden contessa Adelaide de Saint Erasmo antaa minulle anteeksi. Kirjaimia taatusti puuttuu ja osa on väärässä järjestyksessä.

Ostin eilen Tokarchzukin Alku ja muut ajat -romaanin lisäksi Ville Hytösen Miten kirjani ovat syntyneet?  ihan Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton takia. Tuntemani journalistinen bossmies, joka on ihan mahtava ammattilukijakin näköjään, kirjoitti Facebookissa, että Hesarin sadan vuosituhannen parhaan listan kirjoista Viikilän Taivaallisen vastaanoton hän olisi halunnut heittää seinään.

Minä en heittänyt, vaikka mieleni teki, sillä kirja oli kirjaston. Haluan sen itselleni, jotta voisin tehdä siihen muistiinpanoja. Kun luin äsken pari sivua siitä, miten Viikilän kirjat ovat syntyneet, aloin hennosti ymmärtää jotain ja päätin samalla, että jatkan ikuisuusprojektiani Teppo Kulmalan Tupakoivan kalan kanssa.

Minulla on siitä kokonainen muovikansio muistiinpanoja ja olen myös aloittanut sinikantisen vihon siitä. Olen sivulla 86. Kyllä se tästä.

Välipalana nautin Daniela Knifin Purkautumispisteen. En tiedä turkulaisesta Knifistä mitään, mutta kirja kertoo periaatteessa ihan hyvästä avioliitosta ja siihen päässeestä ulkojäsenestä Marissasta. Myöhästyin yhdeksän minuuttia, mutta sainpas sanottua kaiken, minkä halusin.

Ai niin. Vittuilut tähän loppuun" Nyt sitten jännäämään, kumpi voittaa vuoden 2025 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon - Jukka Viikilä vai Pajtim Statovci? Kymmenen minuuttia meni yli.