Chopinin sydän Olga Tokarchzukin Vaeltajissa sekä Tähkä Alussa ja muissa ajoissa

su 12.1.2025

Aloitin Olga Tokarchzukin läpimurtoteoksen Alku ja muut ajat. Tosin kirjallisuustutkija Sanna Nyqvist Kiiltomato-sivuilla kirjoittaa, että Tokarchzukin ensimmäinen suomennettu teos, Päivän talo, yön talo, olisi ollut kirjailijan kansainvälinen läpimurtoteos.

Lainasin sen joskus Rautavaaran kirjastosta, mutten päässyt alun kuollutta lehmää pidemmälle. Nyqvist oli kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimon vieraana Lapinlahdella Matti Pulkkisen muistoseuran järjestämässä Romaanihenkilön kuolema -seminaarissa lokakuussa 2017.

Me pulkkisseuran perustajat saimme kunnian olla valjuja varjoja Taidemuseon Eemilin tapetissa, kun kirjailija Ilvesheimo emännöin kamujaan. Hän kutsui Lapinlahdelle myös ystävänsä, uskontotutkija, Terhi Utriaisen. Mikäli Venäjä-tutkija Pentti Stranius ei olisi semppapaneelissa ottanut esille meitä perustajia, olisimme jääneet tyystin nimettömien stastien rooliin.

Niin noloja kirjailija Ilvesheimon mielestä olimme. Nyqvist ja Utriainen eivät edes tervehtineet meitä - puhumattakaan siitä, että olisivat kiittäneet muun muassa Lastun savusaunan lämmittämisestä. Kaikki tällainen oli Helsingin rouville ilmeisesti itsestään selvää.

...

Noh, vitutukset sikseen ja jatkan päättymättömiä tokarchzukejani.

Jo Alun ja muiden aikojen ensimmäiset luvut auttoivat tajuamaan, miksi en päässyt Vaeltajiin sisälle. Vaeltajien kertomusten hahmot ovat ohuita ja jotkut jopa paperinmakuisia. Kertoja ei päästänyt heidän maailmaansa. He olivat vain pintaa. Tyyppejä. Tyypittelyjä.

Esimerkiksi Kunickin vesi ja maa -luvuissa se, että vaimo ja kolmivuotias lapsi vain katoavat, ei vedonnut. En käsittänyt miehen kauhua, vaikka kamalaahan sen on täytynyt olla. Pysäyttää auto ja päästää perheenjäsenet pissalle. Sitten he yht´äkkiä ovatkin poissa.

Jouduin lukemaan Kunicki vesi ja maa -luvut sekä useat muut ertomukset kahteen kertaan. Kunickin päätösluvun etsin loppupuolelta kirjaa. Ajattelin, että se pitää lukea ennen kuin taas työläännyn koko kirjaan ja jätän kesken.

Sen sijaan Alku ja muu ajat antaa itsestään koko ajan enemmän kuin Vaeltajat. Alku ei pihistele ja tunnen myötätuntoa sen henkilöitä kohtaan. Kertoja lisäksi antaa selkeän tapahtumapaikan. Koetin etsiä sitä Google Mapsista ja löysin Jeszkotlen. Siihen Alku rajoittuu etelässä.

Sen sijaan en löytänyt kartalta jokia Mustaa ja Valkoa. Ne yhtyvät juuri ennen Alussa ja muissa ajoissa jonkinlaisena keskuspaikkana olevaa myllyä. Mylläri Michal joutuu sotaan (ensimmäiseen maailmansotaan, keväällä 2014) ja myllyllä työskentelyä jatkaa hänen vaimonsa Genowefa.

Vaikuttaisi siltä, että Genowefa jäi odottamaan Michalille lasta, Misiaa. Kertoja kuitenkin haluaa kylvää lukijaankin epäluuloa, sillä kun Michal vihdoin vuoden 1919 puolella palaa, hän tarkastelee myllyn pihalla leikkivää noin kolmi-nelivuotiasta lasta kuin aavistellen jotain.

Misialla oli paksut palmikot, tukka on ruskea ja tuuhea, kulmakarvat ja iho tummat, pienet kasvot, pieni nenä, kaikilla lapsilla tosin on pieni nenä. (Olga Tokarchzuk Alku ja muut ajat s. 40) Genowefa vakuuttaa miehelleen, että kukaan ei ole koskenut häneen.

Luvussa Misian aika kertoja kertoo, että Misiasta tuli minä vasta, kun isä tuli rintamalta. Sitä ennen kaikki oli ollut hämärää ja epätarkkaa. Ajalta ennen isän kotiinpalua Misia ei muistanut itseään, aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan.

Isän paluun jälkeen asiat alkoivat järjestyä ja ne näyttäytyivät järkeenkäyvästi. Misia tajusi, että äidin käyttämät sakset ovat kaksi toisiinsa liitettyä metallin kappaletta. Jännä juttu, minä en tajua tuollaisia asioita vielä näin miltei kuusikymppisenäkään.

Moni seikka maailmassa on aivan liian itsestäänselvää. Jonkin verran itsestäänselvyydet hajosivat, kun tutustuin alku-Venäjään ja sen romahtamispisteessä olevaan infrastruktuuriin 1990-luvun alussa Kuopion Venäjä-seuran Pitkärannan matkoilla.

Isä tuo rintamalta idästä Misialle kahvimyllyn. Kertoja tuumaa, että kahvimylly on materian kappale, johon on puhallettu jauhamisen idea. Matti vähät välittää materian kappaleiden sisälle asettuneesta ideasta. Kun mies purki talomme kolmannen kopiokoneen, jokin ohut, mutta kestävä vaijeri löysi tiensä alakerran makuuhuoneeseemme ja kannattelee nyt hidasälytelevisiota katon rajassa.

Kopiokoneen hienot peilit ovat Jääskestä Vuoksenniskalle tavaraevakuoinnin yhteydessä tulleen Hanskin kaapin päällä. Peileistä voisi tehdä vaikka valaisimen. Arvelen kuitenkin, että se jää kaapin päälle useammaksi vuodeksi, sillä on vain jotenkin niin kaunis ja kirkas.

Kaikkein koskettavin hahmo on lapsihuora kutsumanimeltään Tähkä. Lapsihuora käy viidessä sotavuodessa harmaaksi ja kuihtuneeksi. Hänestä kertoja ei salli tietää muuta kuin sen, että nimensä Tähkä sai siitä, kun keräsi elonkorjuusta pellolle jääneitä tähkiä sekä myöhemmin syksyllä oli varastanut perunoita.

Tähkä vain ilmestyy Alkuun ensimmäisenä sotakesänä. Genowefan Michal oli joutunut keväällä sotaan, joten arvelen, että Tähkä kun tulee Alkuun kesällä, kertoja tarkoitti Michalin sotaanlähtökevään jälkeistä kesää. Kun Genowefa antaa Tähkälle kolikon, tämä on vielä rääsyläistyttö paljain jaloin lumessa ja pian iso ja muhkea nainen.

Tähkä saa miehet hulluiksi, koska on seudun ainoa nuori nainen, jolta saa helposti. Tähkä ei kuitenkaan antautunut miehille selällään. Hänen kanssaan oli lemmittävä seisaalleen, sillä Tähkä sanoi olevansa tasa-arvoinen miesten kanssa.

Hän oli myös pitkä. Tähkä synnyttää kuolleen lapsen yksin aution talon raunioissa tai sitten lapsi on syntyessään elossa, mutta kun Tähkä herää houreistaan, lapsi on jo kuollut. Kertoja ei kerro, mitä tapahtui. Kertoja kertoo Tähkän unista synnyttämisen aikana.

Synnytyksen jälkeen Tähkä kokee olevansa yhtä kaiken kanssa: "Kaikki Tähkän ympärillä oli yhtä ruumista, valtavaa, kaikkivoipaa ja käsittämättömän suurta, ja hänen oma ruumiinsa oli osa sitä." (Olga Tokarchzuk Alku ja muut ajat s. 22)

Chopinin sydän ja Puolan itsenäisyys

Toisella lukukerrallakin hypääsin kylmästi yli Tokarchzukin Vaeltajien luvun Chopinin sydän (s. 328). Ensinnäkin en tiennyt, että Chopin on puolalainen. Toiseksi kertomus ei alkanut mitenkään houkuttelevasti:  "Yleisesti tiedetään, että ..."

Hyppäsin ylitse säveltäjän siskon ja papin nimien Ludwika ja Jełowicki. Sitten silmäni siirtyi seuraavan sivun makaaberiin yksityiskohtaan. Suuren säveltäjän suusta ei viimeiseksi tullut mitään suurta, kuten sepitelmä "Olen jo kaiken onnen lähteellä...", vaan säveltäjän suusta purkautui vana tummaa, paksua verta.

Ajattelin, että tjaah, tämä on taas näitä ihmisruumiin säilöttyjä preparaatteja, joita Tokarchzukilla piisaa.

Kun olin saanut koko kirjan loppuun, tulin katumapäälle. Ehkä pitää lukea Chopinistakin kertova luku, vaikka en tajunnut, miksi se on mukana. Höpsistä, tarina siitä, miten Chopinin sydän pääsi Varsovaan, olikin johdatus Puolan itsenäisyyskamppailuihin, vaikka säveltäjä muuten tuli haudatuksi Pariisiin.

Minulle tähän asti on ollut merkityksellistä vain Puola-Liettualla ja Solidaarisuuden ajan Puolalla.

Kun Chopin kuoli 1849, Puolan itäosien Kongressi-Puola, oli menettänyt parlamenttinsa eikä Puolaan saanut tuoda miään, mikä olisi kiihottanut itsenäisyysintoa. Chopinin sydän saapui entisen Kongressi-Puolan pääkaupunkiin Varsovaan tavallisessa lasitölkissä säveltäjän sisaren krinoliinien sisällä.

Napoleonin kukistumisen jälkeen Puola oli vuonna 1815 jaettu Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken. Pitää jatkaa Puolan historian tutkimista. Nyt päästän Pyryn pakkasesta ja aloitan alusta Ylen dokumentin Operaatio Alaska.

Amerikkalaiset viranomaiset ovat kaavailleet suomalaisille vuonna 1940 mahdollisuutta evakuoitua Alaskaan. No jopas!

Ehkä pitää vielä palata Vaeltajiin. Jäi lukematta muuten kuin kursorisesti Josephine Solimanin kirjeet Itävallan keisarille Frans I:lle.