Onko elämää Olga Tokarchzukin Vaeltajien tai Alun ja muiden aikojen jälkeen?

Sebaldini taisin viedä Kuopion kirjaston kierrätyshyllyyn

ma 13.1.2025

Mitä lukisin nyt, kun piti aamupäivällä aivan pakosti lukea Olga Tokarchzukin Alku ja muut ajat loppuun? Kirjallisuustutkija Sanna Nyqvistkin ottaa Tokarchzuk-artikkelissaan Kiiltomadossa esille yhteydet Baijerissa syntyneeseen W. G. Sebaldiin.

Wikipedian mukaan Sebaldin tuotannossa omaksi lajityypikseen yhdistyvät essee, tutkielma ja matkakirja. Samaa omintakeista lajityyppiä on Tokarchzukin Vaeltajat. Harmittaa, sillä taisin viedä kolme Sebaldiani Kuopion kirjaston kierrätykseen. Vielä on yksi kirjahylly, jota en tsekannut, kun etsin Sebaldejani. Ne ovat matkustaneet Rautavaaran ja Lapinlahden väliä enkä usko, että olisivat samassa rivissä Jonathan Franzenini tai Orhan Pamukieni kanssa.

Kolme Sebaldiani olisi mennyt saman tien. Samoin kärsimyksin.

Luin aamupäivällä hampaat irvessä Tokarchzukin Vaeltajista Josephine Solimanin kolme kirjettä Itävallan keisarille Frans I:lle. Josephine Soliman aneli keisarilta isoisänsä ruumista haudattavaksi. Josephine oli mennyt naimisiin von jonkun (ei ollut kirja vieressä, jotta olisin voinut tarkistaa) kanssa ja kaikkien (ensin tässä luki, että ainakin kolmannen, korjaus ti 14.1.2025 kaikkien) kolmen kirjeen allekirjoituksena oli Josephine von Feuchtersleben.

Josephine Solimanin isoisä, Angelo Solima, oli nyljettynä keisarillisessa Kunskammerissa (Kummallisuuksien kaapissa). Hänen ruumiinsa oli täytetty heinillä ja koristeltu höyhenillä sekä lasihelmillä ja se oli näyttelyesineenä täytettyjen eläinten vieressä.

Angelo Solima oli alkuperäiseltä nimeltään Mmadi Make. Isoisä oli syntynyt Bornu-imperiumin ruhtinasluokkaan. Bornu on alue, joka on nyt osa Nigeriaa, Nigeriä, Kamerunia. Libyaa ja Tšadia. Arabialaiset maantieteilijät tunsivat sen Kanem-imperiumina 800-luvulta lähtien ja se kesti itsenäisenä Bornun valtakuntana vuoteen 1900 asti.

Pieni Mmadi Make ryöstettiin orjaksi ja vietiin Marseilleen. Erilaisten vaiheiden jälkeen Mmadi Make päätyi prinssille, Sisilian keisarilliselle kuvernöörille. Hänestä tuli, Angelo Soliman, prinssin palvelija ja matkakumppani. Prinssin kuoleman jälkeen Mmadi Make annettiin Lichensteinin prinssin omistukseen ja hän kohosi ylipalvelijaksi.

Palvelijana Angelo Soliman opiskeli latinan, englannin, ranskan, saksan, italian ja tšekin kielen. Hän meni hyviin naimisiin ja kohosi sosiaalisesti niin, että pääsi jopa lopulta samaan vapaamuurariloosiin kuin Mozart. Solimanista tuli vapaamuurariloosinsa suurmestari.

Angelo Solimanin pojan tytär ei saanut isoisänsä ruumista haudattavaksi. Muumio paloi lokakuun vallankumouksen, Wienin kansannousun, aikana vuonna 1848. 

Ihmettelin, miksi Olga Tokarchzuk otti Vaeltajiin Mmadi Maken tarinan. Googlailtuani löysin wikipedia-linkin, jonka mukaan Mmadi Maken pojan tyttären poika Eduard Freiherr von Fechtersleben (1798 - 1857) oli syntynyt Krakovassa ja oli kirjailija.

Kasvavatko pelargonit Tasmaniassa?

Olga Tokarchzukin Alku ja muut ajat lumosi minut heti ensi sivulta lähtien. Vaeltajia lukiessa jouduin koko ajan komentamaan itseäni: Älä loiki, lue tarkasti. Jostain syystä yksikään Tokarchzukin sepitelmä ei oikein vedonnut minuun ja Angelos Solimanin tarinakin aukeni vasta, kun googlailin, mistä on kyse.

No, tulipa ainakin taas kerrattua manner-Euroopan historiaa. Euroopan hullu vuosi 1848. Sen verran muistan Angelos Solimanin muumion palamishetkestä. Tokarchzukin omaelämäkerrallinen osuus sen sijaan kiinnosti ja etenkin hänen vanhemmistaan olisin lukenut enemmänkin.

Kirjailijan vanhemmat olivat tylsiä paikallaan pysyviä taviksia, jotka kiersivät kesällä asuntovaunullaan ja ilmeisesti vanhana vanhemmat asuivat jonkin aikaa jossain pikku kylässä, mutta palasivat sitten kaupunkiin.

Myös Tokarchzukin odottamattomat yksityiskohtiin huomiota kiinnittävät pikku esseet tarinoiden välissä olivat kiinnostavia. Kiinnostavampia kuin itse tarinat. Vaeltajien kertomukset olivat joskus aika väkinäisiä, kuten jossain Tasmanian kaltaisessa saarivaltiossa asuva nainen, joka käy antamassa eutanasiapiikin Puolan-nuoruuden rakastetulleen, jonka hädin tuskin muisti.

Epäuskottava ja ponneton tapahtumien kulku, mutta onneksi luin tekstin tarkkaan. Kun nainen palaa Euroopasta eutanasiareissultaan, hänen kenkänsä desinfioidaan lentoasemalla. Saari on alkanut kamppailun vieraslajeja vastaan. Saaressa ovat esimerkiksi pelargoniat ottaneet vallan. Niitä kasvaa tienvarsilla valtoimenaan.

Pakko googlata, mistä pelargoniat ovat kotoisin. Pelargonit kuuluvat kurjenpolvikasveihin. Wikipdeian mukaan suvun tieteellinen nimi tulee kreikan kielen haikaraa tarkoittavasta sanasta pelargos. Tätä en ymmärrä. Miten niin haikara?

Pelargonioita tien penkat pullollaan. Varmasti huumaava tuoksu. Pelargonian kukka ei mielestäni tuoksu, vaan lehdet, kun niitä koskee. Nyt jos osaisin käyttää tekoälyä, kysyisin siltä Tasmanian pelargonioista. Tokarchzukin kuurupiilo vituttaa. Lukija saa koko ajan olla varpaillaan; nyt se mainitsee Cioranin - hähähää, etpä tiedä, kuka on Cioran, mutta minäpä tiedän, mutten kerro, kunhan vain ohimennen viittaan, muina munkkeina.

Afrikan tähti

Höpsistä! Kirjoitusaikani loppui kaksikymmentä kuusi minuuttia sitten. Kirjoitin pitkästi Mmadi Makesta, sillä vaikka Josephine Solimanin kirjeet olivat ehkä kaikkein työläin luettava Vaeltajissa, olen tyytyväinen itseeni, kun sittenkin kahlasin ne lävitse ja otin selvää, kuka isoisä Suliman oli.

Melkein jäin koukkuun Bornun historiaan. Pienenä Afrikan Tähti oli lempipelejäni. Arvelen, että Afrikan tähden ansiosta osasin hyvin Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan tentissä asettaa Afrikan valtiot kohdalleen. Sama ei olisi onnistunut, jos eteeni olisi tenttikuoresta lävähtänyt Kaukoidän kartta.

Toki ymmärrän, että Afrikan tähti on mennyttä aikaa niin kuin Paloisten koulun virret tai Tatun ja Patun pihvinuijiminen.