Toivo on Mihail Šiškinin mukaan yksilössä, joka istuu Ukrainassa taisteluhaudassa ja kysyy: "Kuka minä olen? Mitä minä täällä teen? Miksi tätä sotaa käydään? Miksi me venäläiset olemme fasisteja?"

Eija-Liisa Ahtilan Kiasman Horizontalista heräte lähteä Mänttään katsomaan Heijastusta metsästä

Merkinnässä televisiosarjasta The Queen of Fucking Everything ja Kusti Miettisen trilogiasta Raksa, Ruutukymppi sekä Firman mies

pe 3.1.2025

Kunpa ehtisin Mänttään keväällä, kun on jo valoisaa ajaa. Eija-Liisa Ahtilan näyttely Heijastus metsästä olisi Serlachiuksen taidemuseossa 27. huhtikuuta 2025  asti. Luin tämän päivän Hesarista näyttelyaukeaman.

Minustapa on kehkeytymässä oikea nykytaiteen tuntija. Tiirailin tabletilta Ahtilan metsäsuhdekuvia ja tuli hento muistuma. Ei kai vain Kiasmassa kauan kauan sitten kumollaan ollut luonnollisen kokoinen kuusi ollut Eija-Liisa Ahtilan?

Olihan se! Kuusi kumollaan oksiaan heiluttamassa oli Kiasmassa netin mukaan vuonna 2013. Teoksen nimi on Horizontal ja siinä tulivat konkreettisesti esille suuren kuusen mittasuhteet. Ylen jutun mukaan Ahtila kuvasi kuusta Aulangolla Hämeenlinnassa ja hänelle syntyi kuvauskohteeseensa erityinen suhde.

Myöhemmin Aulangolle oli tulossa kiipeilypuisto ja kuusi oli tiellä. Ilmeisesti se aiottiin kaataa. Taiteilija on vuonna 2016 valittanut Hämeenlinnan kaupungille siitä, että se on turmelemassa kaupunkimetsäänsä. Yle kertoi myös, että Hämeenlinnaan perustettiin vuonna 2001 kansallinen kaupunkipuisto, ensimmäisenä Suomessa eikä kiipeilypuiston rakentaminen ole kaupunkipuistolinjauksen mukainen.

HugoParkin rakentaminen keskeytettiin valitusten vuoksi ja toivottavasti Horizontal-kuusi säästyi.

Vaikka vuosi 2013 oli avioliittomme kurjin, myös Matti muistaa nähneensä Kiasmassa Ahtilan Horizontalin. Ihmeellistä. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, että Matti olisi ollut kanssamme Kiasmassa. Todennäköisesti kuitenkin oli. Ja mukava, että oli. Mukava, että Matilla on vuodesta muistoja myös omasta kristillisestä avioliitostaan.

...

Kävimme uuden vuoden päivänä Valamossa juhlimassa Paula-siskon 79-vuotispäivää. Luostarissa oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa ja niinpä viritin keskustelun kolmen talkoolaisen kanssa joululaatikoiden rääppäisten äärellä.

Kinkkuakin olisi ollut tarjolla, mutta pelkkien siivujen näkeminen seisovassa pöydässä etoi. Päätin tänä jouluna, että meidän perheessä oli nyt vihonviimeinen joulukinkku. Emme me tarvitse siitä muuta kuin hajun. Matti voi ensi jouluna ostaa jonkin muun palan sikaa tai jotain muuta eläintä ja hauduttaa sitä uunissa tarvittavan tunnelman luomiseksi tai sitten hankkia karjalanpaistin, jossa on myös luu mukana.

Matti ja Maria tarvitsevat joulunakin lihaa. Voisimme hylätä myös lanttu- ja porkkanalaatikot, sillä niitä tulee joulua edeltävillä jouluaterioilla syötyä ihan tarpeeksi. Maaseudun Tulevaisuudessa oli jännä omenapinjansiemenpaistoksen ohje. En ehtinyt sitä valmistaa sitä tänä jouluna, mutta ensi kerralla reseptiä pitää kokeilla.

Tänä jouluna en tehnyt porkkana- ja lanttulaatikoita itse. Porkkanalaatikon ehkä ensi joulun alla voisin tehdä niin, että panen siihen runsaasti inkivääriä piristykseksi. Minun porkkanalaatikkoni olkoot päältä rapeaa eikä sellaista löllöä kuin monessa paikassa oli tarjolla.

Kirjoitan jouluruokien tekemisestä sen vuoksi, että olen tajunnut jotain. Minähän olen ollut kotiäiti ja Marian omaishoitaja. Nyt sisareni etäomaishoitaja. Minusta on kuoriutunut hoivaihminen!

Jos jotain sellaista olisi minulle käynyt sössöttämään vaikka Otavan Opiston tiedotus- ja viestintälinjan aikana tai Tampereen yliopistoa käydessä, olisin vetänyt lättyyn. Ja joo, Täytyyhän kotiäidin kirjoittaa ruoanlaitosta.

Matti lisäksi sanoo minua somesiivoojaksi. En kuulema saa aikaan edes kissan lattialle levittämien pellettien imurointia, ellen kuvaa niitä ensin Facebookiin. Mutta hyvä, että edes niin.

Muistan, kun ystäväni 1990-luvun alusta sanoi lukevansa blogiani ja tuumasi kuivasti, että onhan se kiva tietää, milloin Valkosilla siivotaan. Nauratti. Saan tosiaan siivottua siten, että teen siitä sometapauksen ja kuuntelen samalla äänikirjaa.

Valamossa kyselin kaikenlaista kolmelta talkoolaiselta. Yksi heistä sivusi piispa-igumeni-kysymyksestäni edellisen kirkolliskokouksen marraskuussa. Minusta parasta oli, että kirkolliskokous käsitteli aloitteen, joka saattaa joskus maailmanhistoriassa johtaa siihen diakonin viran avaamisesta naisille Suomen ortodoksisessa kirkossa.

En kuitenkaan saanut kysyttyä sitä talkoolaiselta, mutta poistulomatkalla googlasin kirkolliskokouspöytikset. Olin tähän mennessä pelännyt, että aloite ei etene. Eteneepäs selvitykseen asti ainakin!

Jes, jes! Askel se on pienoinenkin. Ja samalla ilmaisen vitutuksen siitä, että valtamediaa tämmöinen ei kiinnosta ollenkaan. Henkilövalinnat kiinnostavat. Ihan niin kuin vassuliiton puoluekokouksissa.

Politiikka on muutakin kuin henkilövalintoja. Politiikka on hitaita prosesseja. Niin kirkkopolitiikkakin. Yhteisten asioiden hoitamista ja laivojen hidasta kääntelyä. Henkilövalinnoista saa otsikoita. Pitkistä prosesseista ei.

Mihail Šiškin ja Moskovan ortodoksinen kirkko

Esseekokoelmassaan Viha ja kauneus - kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta Mihail Šiškin ruoskii Venäjän ortodoksista kirkkoa. Esimerkiksi Dostojevski ja Tolstoikin näkivät, että ihmisen on ensin vapauduttava sisäisesti ja seurattava Kristusta - ja tämä on nyt omaa tulkintaani: voilá sittenhän mitään vallankumousta ei tarvittaisikaan eikä loivempiakaan yhteiskunnallisia muutoksia, sillä ulkoisiin oloihin voidaan sisäisesti vapaana suhtautua stoalaisesti.

Venäläisten on pitänyt luoda juuri sellainen kahtiajakautunut persoonallisuus ja kolmen tasoinen kielenkäyttö. Näin oli Pentti Straniuksen mukaan Neuvostoliitossa. Yhtä kieltä puhuttiin keittiöissä, toista työpaikoilla ja kolmatta tiedotusvälineissä.

Ihmisistä kehittyi taitavia tulkitsemaan nyansseja.

Hm. Muudaan suomalaisen ortodoksisen teologin kanssa sanailin joskus vapautuksen teologiasta. Hän oli sitä mieltä, että kaikenlainen vapautuksen teologia voidaan vetää vessanpytystä alas. En suuttunut, sillä hän on mielestäni vain väärän tietoisuuden uhri, mutta olisi silloin pitänyt tarkentaa omia kantojani. Perustella ne paremmin.

Leo Tolstoi joutui aikoinaan erotetuksi Venäjän kirkosta sen vuoksi, että hän totani oli ... tolstoilainen ja nyt pitää kopioidan siivu wikipediaa, sillä en ehdi kirjoittaa tätä omin sanoin, kohta alkaa olla kiirunen:

"Siinä (tolstoilaisuudessa) korostuvat yksinkertaiset elämäntavat ja lähimmäisenrakkaus. Myös avoin arvostelu yhteiskuntalaitoksia kohtaan (jotkut tolstoilaiset ovat eronneet kirkosta, jotkut – kuten Tolstoi itse – on erotettu), väkivallan tuomitseminen (usein myös itsepuolustuksen tapauksessa) sekä sodan ja vihan vastustaminen ovat keskeisiä osia tolstoilaisuudessa. Tolstoilaisuus on kristillistä, mutta pitää Jeesusta enemmän johdattajana ja profeettana kuin Jumalan poikana."

Mihail Šiškin kirjoittaa Vihassa ja kauneudessa, että Moskovan ortodoksisella kirkolla on kuitenkin kautta historiansa ollut tärkeämpää tekemistä kuin Kristuksen palveleminen. Moskovan ortodoksinen kirkko, kolmas Rooma, loi messiaanisen sotaideologian ja hallitsijoiden itsetietoisuus kehittyi lähetystietoisuudeksi. (Šiškin s. 174)

Sillä aikaa, kun Euroopassa renessanssi ja uskonpuhdistus innoittivat ihmismieliä Euroopan puolella, syntyi idässä taisteluhenkinen valtio, joka kohteli myös omiaan huonosti. Sama ilmiö oli Neuvostoliitossa ja kun Neuvostoliitto kaatui, näennäissosialismi korvattiin näennäisdemokratialla.

Uskolliset ja epäitsekkäät kommunistit muuttuivat yhdessä yössä pankkiireiksi ja ryöstivät kansan omaisuuden.

Šiškin siteeraa kirjailija Thomas Mannia. Mann koetti saada saksalaisia heräämään tietoisuuteen siitä, että Saksassa tuhotaan juutalaisia. Varoitukset kaikuivat kuuroille korville.

Mann oli jättänyt Saksan, kun natsit tulivat valtaan ja emigroitui Yhdysvaltoihin. Mann ei palannut toisen maailmansodan jälkeen enää kotimaahansa, vaan kuoli vuonna 1955 Sveitsissä.

Šiškin asuu Sveitsissä. Hän tunnustaa, että sieltä on helppo huudella, mutta silti on ja minäkin olen sitä mieltä, että huudella pitää. Šiškin kirjoittaa, että toivo on ihmisessä, joka on itse istunut Ukrainassa taisteluhaudassa ja kysynyt itseltään: "Kuka minä olen? Mitä minä täällä teen? Miksi tätä sotaa käydään? Miksi me venäläiset olemme fasisteja?"

Leonid arvosti Tšehovia enemmän kuin Tolstoita

Muistan aina, kuinka Leonid tuhahteli Tolstoille. En osannut kysyä tarkemmin, miksi, mutta tuhahduksen jälkeen tuli aina esille se, että Tolstoi kuitenkin oli kreivi. Pyh. Tšehovia Leonid luki ja Tšehovin kertomuksia hänen jäämistössään sitten riitti.

Mihail Šiškin kiinnittää huomiota, että Tšehov laajensi venäläisen naisen roolitusta. Itseäni etoi Dostojevskin Sonja Rikoksessa ja rangaistuksessa.

Sivuhuomautuksena semmoinen, että kehutussa Tiina Lymin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa The Queen of Fucking Everythingissä paras kohtaus oli surrealistinen ja toi mieleen Dostojevskin Rikoksen ja Rangaistuksen - siinä Laura Malmivaara Linda Saarnivaarana koettaa huuhdella vessanpytystä alas huumekauppaketjun alatason surkimukselta katkaistua sormea.

Aivan kuin Raskolnikov ja verinen sukka vuokraemännän murhan jälkeen. Sukka pilkistää esille aina väärällä hetkellä. Linda Saarnivaara vetelee sormen soseeksi soseuttimella. Sarja on kyllä hyvä, mutta ei ihan niin hyvä kuin kaikki suitsuttavat.

Minusta Saarnivaaran miessuhteet olivat epäuskottavia. Lisäksi käsikirjoittaja-ohjaaja mielestäni epäonnistui hauskan, absurdin ja kuvottavan vaihtelussa. Keventäviä kohtia oli, mutta ne jotenkin vetivät sarjaa väärälle tasolle.

Kun sitten Linda Saarnivaara heräili yöllä kauhunäkyihin, jossa julma Koistinen ilmestyi yhä uudelleen ja uudelleen, en osannutkaan ottaa Saarnivaaran kauhua tosissani. Ajattelin, että blääh, tämmöinenkö tämä nyt sitten oli.

Alaluokan tarkkaa kuvausta The Queen of Fucking Everythingissä

Sarja plöpsähti keskivaiheessa niin, että neljäs jakso jäi minulta kesken, jätin väliin viidennen ja kuuden katsoin lävitse kelaten. Tosin se, että Linda Saarnivaara kirjaimellisesti iittasi sanomansa limaisen työkaverinsa otsaan sen jälkeen, kun tämä oli heittänyt vittumaista huulta vanhenevien naisten kuumista aalloista, oli hyvä kohta.

Alaluokan kuvauksessa Lymi mielestäni onnistui. Katja Küttner on loistava alatason huumediilerin Sporan muijana Markena ja repesin nauruun, kun Marke tuumaa tyynen rauhallisesti pantuaan Lauria, Linda Saarnivaaran entistä kiinteistönvälittäjäkollegaa, että kun Spora on aina puhunut avoimesta suhteesta, hän päätti soveltaa Sporan sanelemia parisuhdesääntöjä myös itseensä.

Lymi huomaa terävästi, että psykokulttuurin vähän vastenmielinen kieli on valunut alaluokkaan asti. Linda sanoo, että Marke yllätti hänet - käyttämällä sanaa sinun narratiivisi.

Lisäksi Marken keräämää verokortiton remppaporukka on kuin suoraan Kusti Miettisen romaanitrilogiasta. Saattoi olla joko Raksa tai Ruutukymppi. Ostin kaksi ensimmäistä osaa itselleni ja kolmas Firman mies jäi sekä ostamatta että lukematta.

Ensin oli piristävää lukea raksojen maailmasta ja raksa-alaluokan kuvaus oli herkullista, mutta sitten Miettinen alkoi toistaa itseään. Ei enää kiinnostanut. Luulin, että moisesta Kusti Miettisestä ei ole kuunaan sitten kuulunut, mutta onkin sama kuin Tuomas Vimma. Jaapas, jaapas, kappasta vainen.

Isänmaallisuus on orjuutta

Mihail Šiškin arvelee Vihassa ja kauneudessa, että Dostojevski olisi ryhtynyt opportunistisesti Tsagrad-kanavan ankkuriksi ja Tolstoi olisi vaatinut, että koko Venäjän kouluihin kirjallisuusluokan liitutaulun yläpuolelle tulee ripustaa hänen muotokuvansa sijaan sanat: "Isänmaallisuus on orjuutta."

Olen samaa mieltä kuin Tolstoi. On kamalaa katsoa suomalaisia nuoria miehiä ja naisia, ihan lapsia vielä, militaristeina, korviin asti aseistautuneina pitämässä käsissään jotain hirveää tappovälinettä kuin vauvanukkea tai lelujunaa.

En pidä ajastamme. En pidä sen militantista hengestä.

Lisäksi Šiškin kysyy, pitääkö ukrainalaisten pommittaa hengiltä venäläisiä lapsia, jos venäläiset ovat pommittaneet ukrainalaisia. Selkeää vastausta Šiškin ei anna. Hän vain kuvaa, kuinka hänen ukrainalaiset ystävänsä ovat sitä mieltä, että jokaista venäläistä ohjusta kohti pitää ampua Venäjälle siviileiden pariin yksi.

Sitä paitsi. Kukapa ei pelkäisi eskalaatiota? Äh, pitää ryhtyä laskunmaksuun.