Olga Tokarchzuk Vaeltajat etenee hitaasti, mutta hyvä niin

to 9.1.2025

Kaksikymmentä kuusi vuotta sitten minusta leikattiin irti Maria. Sen jälkeen ei ole tarvinnut miettiä, onko elämä tyhjää. Ei ole. Jos tulee jokin tyhjähkö hetki, nautin siitä täpöllä.

Talven ja kevään 1999 aikana en olisi ikinä voinut uskoa, että tyttäreni pääsee edes vastasyntyneiden teho-osastolta pois.

Nyt hän asuu omassa vuokra-asunnossaan Helsingissä. Eikä tästä ole kuin hetki. Sen jälkeen, kun toin Marian Linnanpellonkadun kotiin Pennasen Kaija-vainaan pikku Nissanilla, vuodet alkoivat vyöryä. Vammaisen lapsen äitinä pääsin osalliseksi ja tulin tietoiseksi asioista, joita en tiennyt olevankaan.

Sen vuoksi luen vähän hajamielisesti Olga Tokarchzukin Vaeltajia. Tokarchzuk on punonut Vaeltajat romaaniksi erilaisin lähtemisiin liittyvillä novelleilla. Muuten ihan jees, mutta novellit eivät ole mun juttu yhtään. Nyt muistankin, mihin Vaeltajat tyssäsi ensimmäisellä lukukerralla.

Vaeltajien tarinat eivät kiinnostaneet. Novellit eivät lähtökohtaisesti kiinnosta, sillä niiden henkilöihin en ehdi luoda suhdetta. En tutustu enkä kiinny.

Vaeltajien novellien välissä on lyhyitä teräviä ja yllätyksellisiä pikku esseitä, kuten kirjoitus ihmisen vahvimmasta elimestä - kielestä. (Olga Tokarchzuk Vaeltajat s. 186).

Siinä Olga Tokarchzuk pohtii, millaista olisi olla ihminen, joka puhuu englantia äidinkielenään. Mahtaa olla kurjaa, kun ei ole omaa yksityistä kieltä, minne mennä piiloon tai turvaan: "Miten eksyneiksi heidän täytyikään tuntea itsensä maailmassa, jossa joka ikinen ohje, typerimpien rallatusten jokainen sana, ravintoloiden ruokalistat, yhdentekevä liikekirjeenvaihto ja hissin nappulat ovat heidän yksityisellä kielellään."

Missä tahansa englantia äidinkielenään puhuvat ovatkin, muilla on pääsy heidän yksityisyyteensä.

Huima ja aivot nyrjättyävä ajatus. Tokarchzuk visioikin, että englanninkielisille annettaisiin yksityiskieleksi jokin vaarassa oleva kuoleva kieli, jotta he saisivat maailmassa jotain ihan omaa. Esseeteoksessaan Eksymisen kenttäopas Rebecca Solnit kirjoittaa intiaanikielestä, wintusta. Sen viimeinen puhuja, Flora Jones, kuoli vuonna 2003.

Wintu voitaisiin antaa englanninkielisille omaksi yksityiseksi kieleksi. Jospa se räjäyttäisi anglo-saksisen, läntisen yksilökeskeisen ajattelun.

Wintussa ei ole olemassa yksilöä tai minuutta ilman suhdetta muuhun maailmaan. Tätä olen miettinyt siitä lähtien, kun Kaivokosken puuliiterissä kuuntelin Eksymisen kenttäopasta: "Ihmistä ei wintujen käsitteistössä ole olemassa ilman vuoria, aurinkoa ja taivasta. Solnit lainaa myös Dorohty Leetä: ´Kun Wintu-heimon jäsen kulkee ylävirtaan, kukkulat sijaitsevat lännessä, joki idässä, ja hyttynen pistää läntistä käsivartta. Kun hän palaa, kukkulat sijaitsevat edelleen lännessä, mutta kun hän raapii kutisevaa paukamaa, hän raapii itäistä käsivarttaan.´"

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2022-12-kuollut-intiaanikieli-wintu-rebecca-solnit-eksymisen-kenttaoppaassa

Nyt muuten tuli mieleen toinen kirja, jota kuuntelin nimenomaan Kaiviksen puuliiterissä ja sen jälkeen, kun olin opetellut halon hakkaamisen. Maria Vainio-Kurtakon kirja Sovelias liitto — Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin elämästä oli kiinnostava sikälikin, että se kuvasi avioliittoinstituution muutosta. Kirja jäi kesken. Pitää etsiä se ja kuunnella loppuun.

Olga Tokarchzukin Vaeltajissa on kohta, jossa vällyihin kääritty vaeltajanainen puhui: "Tyrannit pakottavat kaikki vapaat ihmiset asettumaan aloilleen, antavat heille osoitteen kuin tuomion."

Vällynaisen monologi on osa romaanin nimikertomusta Vaeltajat. Siinä moskovalainen Annuška, vammaisen Petjan äiti, lähtee vaeltamaan kotikaupungissaan. Hän käy kaupungin laidan ortodoksipyhäkössä rukoilemassa, kuten tavallista, mutta ei palaakaan takaisin kotiin, sillä häntä on katsonut Kristus, käsittätehty.

Perhana, niminovelli on pullollaan minulle tärkeitä sanoja: Park Kulturi, Kalininskajan metrolinja, Kristus Käsittätehty. Tokarchzukin novellit on nidottu yhteen pikkuruisilla väliesseillä. Se on erinomaista, sillä jos kirja olisi ollut kylmä novellikokoelma, en olisi sitä edes silloin aikoinani ostanut.