Je´vida, Sara Kelemenyn Kipinä / Iiskâr – näin otin koltansaamen takaisin elämääni, Inga Maggan Puolikas ja Marja Helanderin Eatnanvulos lottit (Maan sisällä linnut, 2018)

ma 10.2.2025

Hyvä viikonloppu takana. Lauantaina aloitin oppikirjan lukemisen kello kuusi aamulla ja lopetin luvun hyvissä ajoin illansuussa. Ehdin vielä hiihtääkin. Sunnuntaina olisi ollut liturgia Lapinlahden Kaikkien Pyhien kirkossa, mutta en mennyt. Sen sijaan pesin kylmälaukun, kannoin sen yläkertaan, vaihdoin ja pesin lakanat, imuroin osan taloa sekä istutin uudet vihernokkoset juuri ennen kuin ne alkoivat mädäntyä pistokasastiassaan.

Vanhatkin yksilöt, Rautavaaran helluntaiseurakunnan kirpparilta ostamani, näyttävät kestäneen talven yli, vaikka pimeys  ja varmaan olkkarin ikkunapenkin viileys olivat niitä koetelleet. Hellarivihernokkoseni ripottelivat lehtensä ja olivat pimeimpään aikaan vain kaksi törröttävää rankaa.

Nyt niissä on pieniä uusia lehtioksia! Valon vaikutus on ihmeellinen.

Ostin torstaina Juuasta kukkamultaa. Siihen saatan kylvää tomaatit. Pitäisiköhän aloittaa rönsyliljojen uusiminen jo? Toinen peikonlehti, jota kohtelin sittemmin rangaistukseksi sangen raakalaismaisesti, miltei tukehdutti toisen rönsyliljani.

Nyt peikonlehti on yläkerrassa ja siinä on uusia lehdenalkuja jokunen. Elämä voittaa, vaikka leikkasin kasvista suurimman osan. Facebook työntää minulle kuvia sisustuksista, joissa on käytetty katosta ripustettuja amppeleita ja erilaiset juorut sekä käynnökset kasvavat niistä upeasti maahan asti kuin jotkut viherlaahukset.

En vain tajua, miten katon rajassa olevat ruukut kastellaan. Ehkä kastelijalla on a-tikkaat.

Matti kiinnitti vanhan wokkipannun kannen keittiössä niin korkealle, että en yllä siihen kuin keittiötikkailla. Pitänee opettelemani tikkaiden käyttäminen ja lakata kiroilemasta keittiön kaappeja, joiden kolmaskin hylly on niin ylhäällä, että ei ole toivoakaan niille yltämisestä.

Matti teki eilen myös uroteon. Hän järjesti ja pyyhki tiskipöydän. Samalla järkeisti keittiökoneiden järjestyksen. En voi muuta kuin ihailla enkä senkään vuoksi hennonnut lähteä ortodoksiseen palvelukseen. En lähtenyt siksikään, sillä rakentelen päässäni opintoihin liittyvää kirjoitusta lauantaina lukemastani oppikirjasta Tunnefokusoitu psykodynaaminen lyhytpsykoterapia (Leena Jaakkola, Jan-Eric Bärlund, Carita Nylund-Kalli ja Susanna Rossi).

Sen kun saan tehtyä, saatan ryhtyä psykoanalyyttisen parisuhdeterapian oppikirjoille. Odotan, että pääsen käsiksi kirjaan Parisuhde kolmantena - psykoanalyyttisia kirjoituksia paripsykoterapiasta (toim. Sanna Aavaluooma, Anne Anttonen ja Jaana Lähteensuo).

Kirjoitan oppikirjojen nimiä tänne itselleni ylös. Minulle lauantainen oppikirjani on vihreä kirja, tunnefokusoitu psykoanalyyttinen jotain ja parisuhdeterapiaopas siniharmaa kirja psykoanalyyttinen jotain sekin.

No niin. Nyt tilasin Iisalmeen Suomalaiseen kirjakauppaan Esa Nordligin Toipumisorientaatio mielenterveystyössä. Lyhytterapeuttiopintoihini kuului alussa välitehtävä Nordlingin lyhyestä johdatusartikkelista toipumisorientaatioon.

Innostuin asiasta, mutta purnasin samalla, että taas tällainen epämääräinen pintaraapaisu!

Lainasin kirjan Rutakosta. Kun katsoin, että kirjassa on paljon myös yhteiskunnallisia näkökulmia, päätin, että se on hyvä olla omassa käsikirjastossakin. Lisäksi haluan tehdä muistiinpanoja suoraan kirjaan, kun luen.

Sara Kelemenyn Iiskâr

Torstaina Juukaan ajaessa ja Juuasta ajaessa kuuntelin kolttasaamelaisen Sara Kelemenyn Kipinä-Iiskârin. Sara Kelemeny vilahti edellisiltana saamelaisten kansallispäivänä Puoli seiskassa, mutta ajattelin, että hän on taas joku ohjelman loputtomista artistihaastateltavista.

BBC valitsi Sara Kelemenyn vuonna 2019 sadan maailman kiinnostavimman ja mielenkiintoisimman naisen joukkoon. Hän on saamelaiselta nimeltään Liiza Ååʹlǥa Läärvam Sämm ja tuolloin vielä sukunimeltään Wesslin.

Iiskâr kertoo hänen elämäkertansa kolttasaamen elvyttämisen näkökulmasta. Kolttasaami on Kelemenyn isän äidin kieli. Isän ikäpolvi oli kielenvaihtaja ja niinpä Kelemeny on päättänyt vaihtaa kielensä takaisin kolttasaameksi.

Kelemenyllä on parivuotias poika ja hän puhuu pojalle vain kolttasaamea. Pojan isä on unkarilainen ja jos oikein ymmärsin, isä puhuu pojalleen unkaria. Justiinsa luin Ja ihminen loi jumalat -kirjasta siitä, että pikku lapsen aivot ovat kyvykkäät omaksumaan jopa useampia kieliä kieliherkkyysvaiheessa. Kieliherkkyysvaihe alkaa puolen vuoden iässä ja kestää noin yhdeksän vuotta.

Harmittaa suunnattomasti Marian puheterapeutin asenne. Marian ensimmäinen puheterapeutti sanoi jotenkin töykeästi, että koska tyttö ei alkanut puhua tavallisten lasten tapaan yksivuotiaana, syynä on perheen kaksikielisyys.

Niin oli eittämättä, mutta sitten kun Maria puhkesi kolmivuotiaana puhumaan, hän puhui täydellisiä lauseita ja sanavarastoakin oli. Ensimmäinen lause, jonka Maria sanoi, oli: "Kuka saa, kuka saa, lorupussiin kurkistaa!"

Minä en lapsilleni loruillut. Luin toki paljon, mutta lorut ja runot eivät ole minua koskaan kiinnostaneet. Loruttelusta saamme kiittää Marian ja Annan perhepäivähoitotätiä, Kristiinaa. Kristiinaa on kiittäminen myös siitä, että hän vieroitti Annan tutista.

Minusta ei olisi ollut siihenkään.

Olen aina puhunut lapsilleni kuin aikuiselle. Leonid lisäksi luki venäjäksi satuja vatsassa oleville vauvoille jo. Leonid oli parempi lasten kanssa kuin minä. Hänhän oli kasvattanut sekä Ljovan että ensimmäisen vaimonsa Tatjanan Ksenian.

Tapasinkin Tatjanan Pietarissa. Hän oli ollut Eremitaašin jonain taidevirkamiehenä.

Marian ensimmäinen puheterapeutti olisi voinut lähestyä asiaa toisin. Hän olisi voinut korostaa sitä, että cp-vammaisenkin aivot ovat muokkautuvat. Jos Marialta vain vaatii, hän pystyy paljoon.

Marian fysioterapeutti oli toista maata. Hän vaati ja jos olisi jatkanut Marian kanssa työskentelyä, voi olla, että nuori nainen kävelisi nyt kepeillä. Fysioterapeutti valitettavasti joutui vähäksi aikaa pois pelistä, sillä sai aivokasvaimen.

Fysioterapeutti oli vaativa, mutta lämpimällä tavalla. Puheterapeutista olisin toivonut samaa. Sitä paitsi hänen sukunimensä viittasi siihen, että jotain ei ihan suomalaista hänessäkin on. Tai perheessä tai puolisossa.

Joka tapauksessa puheterapeutti olisi voinut ottaa perheemme kaksikielisyyden upeana rikkautena ja mahdollisuutena. Niin minä sen koin, mutta ikään kuin puhumalla kumpikin Marialle ja Annalle omaa kieltämme, me olisimme lähinnä vaikeuttaneet hänen työtään.

Kun muutimme Lapinlahdelle ja meistä tuli ... otimme Matin perheenjäseneksemme siirryimme täysin suomenkieliseen ympäristöön. Minulla ei ollut voimia lasten toisen kielen vaalimiseen.

Ennen takaisin muuttoa Lapinlahdelle minulla oli hentoja haaveita muuttamisesta joko lähemmäs Männistön koulua Kuopiossa, sillä Männistön koulussa maahanmuuttajalapsille annettiin opetusta omassa äidinkielessä, tai sitten jonnekin linjalle Imatra-Lappeenranta-Joensuu. Idässä oli oma koulunsa venäjänkielisille lapsille ja Anna sekä Maria olivat venäjänkielisiä.

Tämän vuoksi itketti kuunnella Sara Kelemenyn Iiskâria sekä itkettää kuunnella Inga Maggan Puolikasta. Kelemeny tekee hartiavoimin työtä kolttasaamen säilyttämiseksi ja kehittämiseksi. On aivan upeaa, että Ylen toimittajana Kelemeny myös uudistaa kieltä ja ääntämystäkin.

Kolttasaamea on voinut ääntää monin eri tavoin. Samalla tavalla esimerkiksi savon kieli vaihtelee pitäjittäin. Tietyt ominaispiirteet ovat olemassa, mutta lausumisessa ei sitten olekaan yhtä oikeaa tapaa.

Kelemenyn poika on saanut käydä koltansaamenkielisessä kielipesässä. Niitä on saamelaiskäräjien sivujen mukaan kaksi. Muita saamenkielisiä kielipesiä on useita, mutta vuonna 2018 saamenkielinen kielipesä lakkautettiin Helsingissä.

Oliko syynä kammottava SSS-hallitus? Luulin silloin, että pahempaa hallitusta ei voi enää tulla. Tuli. Tuli saksikäsinatsi-Purran hallitus. Siinä persut toteuttavat kaiken, mitä kökkömys ei kehtaa.

En nyt mene hallitukseen, sillä alkaa vituttaa niin, että en saa tehtyä tänään laskutusta.

Joka tapauksessa Kelemenyn Iiskârissa tulee hienolla tavalla sekin ilmi, että kielitaistelu saattaa olla uuvuttavaa ja haavoittavaakin. Kelemenyn voimat ovat pari kertaa loppuneet. Hän on sairastanut masennuksia.

Kirjan lopussa ovat läsnä niin kuolema kuin uusi elämä. Kelemenyn isä innostui opiskelemaan äitinsä kieltä koltansaamea ja kun Kelemeny lopulta synnytti kauan kaipaansa lapsen, isä yllättäen kuoli.

Isän syöpä oli edennyt nopeasti eikä enää ollut oikein mitään tehtävissä. Kuinka paljon Novaja Zemljan ydinkokeilla oli osuutta tässä?

Kelemeny kuitenkin päätti opetella talvikalastuksen samalla tavalla kuin opetteli ompelemaan itselleen ja perheenjäsenilleen kolttapukuja. Aivan huikea nuori nainen ja kuvaus kahdesta viivasta raskaustestitikussa oli niin vaikuttava, että ulvoin ääneen Tahkon risteyksen kohdalla Juuan-matkallani.

Inga Maggan Puolikas

Kuuntelin Inga Maggan Puolikasta puolisentoista tuntia viime keväänä. Inga Magga on tuttu Marko Annalan kirjoista.

Jossain Annalan kirjassa on paras kuvaus siitä, mitä keskenmeno saattaa merkitä parisuhteessa.  Annala ja hänen kihlattunsa menettivät ensimmäisen vauvansa. Kihlattu vain käänsi Annalalle selkänsä ja pian Annala löysi itsensä ihan muista syleistä. Joka tapauksessa pariskunta erosi eikä keskenmenoa käyty enää lävitse missään tai mitenkään.

Kuvaus on juuri sellaista, mitä se voi olla. Meillä Matin kanssa neiti Satiainen koetti tunkea väliin jo, kun olin Kysissä ensimmäisen kaavinnan jälkeen. Mieheni persekärpänen asettui auliiksi korvaksi, vaikka eivät hänen korvakäytävänsä kutisseet.

Ihan muut paikat naisella kutisivat, mutta jo ensimmäisestä keskenmenostani neiti Satiainen havaitsi, että tässä on hänen tilaisuutensa eikä mennyt kauaakaan, kun liukerteli iholle. Jeppujee! (Tai no, saatanan haaskalintu! Ilmaisen vihani suoraan. Vituttaa ja pistää edelleen vihaksi).

Maggan Puolikkaan tietopläjäykset

Marko Annala löysi jokusen harharetkensä jälkeen Inga Maggansa. Jossain Annalan kirjassa uusi vaimo, lasten äiti, esiintyy. Ehkä vaimo on tyylitellysti Annalan Kuution Anki.

Kuuntelin suurella mielenkiinnolla viime keväänä Inga Maggan Puolikasta ja kirja jäi jostain kirjasta riippumattomasta syystä kesken. Hesarin Maaria Ylikangas kirjoittaa, että romaanin saamen kieltä koskevat tieto-osuudet vuoropuhelussa ovat raskaita.

(https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000010363818.html ... HS 20.4.2025 Inga Magga näyttää kolonialismin jäljet saamelaissuvussa)

Eivätkä ole! Ne ovat ihania. Eikä minua haittaa yhtään, vaikka tieto tulee dialogeissa. Ahmin kirjaa nyt kuulokkeista ja opin koko ajan lisää.

Romaanin päähenkilö Ibbá alkaa opiskella pohjoissaamea tosissaan, vaikka kieli on jäänyt hänen isänsä äidille. Karmivinta on, että jollain saamen kielen messuilla Kulttuuritalolla (Helsingissäkö?) joku vanhempi saamelaisasuinen nainen suhtautuu nuoren Ibbán saamen kielen opiskeluun aggressiivisesti.

Hän osoittaa nuorelle naiselle paikan. Nuori nainen pysyköön ulkopuolisena. Sama julma katkeruus on esillä Katja Gauriloffin elokuvassa Je´vida.

Ibbá haluaa itselleen saamelaisnaisen puvun gáktin. Apua hän saa ompeluhankkeeseensa sukulaisnaiselta Kirsteltä. Samaan aikaan Ibbá saa hoidettavakseen kummitätinsä Máddján koiran. Máddjá joutui syöpänsä takia kantasoluhoitoihin eikä voi hoitaa koiraansa eikä myöskään ruusujaan, sillä kantasoluhoitojen aikaan ei saa olla tekemisissä minkäänlaisten bakteerien tai virusten kanssa.

Máddjássa on jokin salaisuus. Máddjá valmistaa saamen-nukkeja, kolttia, vaikka hänen pitäisi olla pohjoissaamelainen.

Ibbá on tutustunut saamen kielen opettajaansa Gáddjáán ja on innostanut tämänkin ompelemaan itselleen gáktin. Ompeluruppeemissa Gáddjá jotenkin pelästyy ja jäätyy, kun näkee Ibbán kummitädiltään saaman saamelaishuivin. Se on kummitädin äidin entinen.

En vielä tiedä, mikä on Gáddjá  ja Máddján yhteys. Se keriytyy auki romaanin oheistarinassa, joka kertoo Ibbán isän ja tämän sisarusten koulunkäynnistä.

Je´vida

Lauantai-iltana myöhään katsoin Katja Gauriloffin elokuvan Je´vida. Elokuvaa on ensimmäinen koltansaamenkielinen elokuva ja sitä on sanottu vuoden 2023 parhaimmaksi elokuvaksi.

Sitä se varmasti onkin ja oli niin vaikuttava, etten kyennyt seuraavana päivänä rankimpien kohtausten aikaan olemaan edes samassa huoneessa. Sanoin vain Matille, että tässä on tämä elokuva ja seuraavassa kohtauksessa tapahtuu sitä sekä tätä ja menin kodinhoitohuoneeseen itkemään.

Miten hirvittävää on ollut se, että saamelaislapset ovat joutuneet aivan pieninä koululaisina asumaan asuntoloissa. Suomalaislapset ovat olleet ihan saatanoita saamelaislapsia kohtaan. Ja kaikkein alimpana kastissa olivat ryssänuskoiset koltat.

Elokuvassa oli raskaita ja syvästi vaikuttavia kohtauksia kolttatytön Je´vidan koulun aloituksesta ja naturalistisia kohtauksia, kun Je´vidan äiti synnyttää kuolleen lapsen. Pikku tyttö Je´vida joutuu hautaamaan pikku sisarukensa, kun äiti viedään pois vesitasolla.

Äiti ei tule koskaan takaisin. Hänestä jää vain kolttanaisen päähine. Vaikutti siltä, että päähine ei ollut naimisissa olevan naisen päähine.

Kun sitten Je´vida tulee sisarensa tyttären kanssa tyhjentämään alkujaan tiettömän taipaleen takana ollutta synnyintaloaan, siskon tyttö löytää heti ensimmäisenä talon romuista juuri kolttanaisen päähineen.

Je´vidasta on tullut tupakkaa ketjussa polttava katkeroitunut Iida. Oikea ämmien ämmä. Hän haluaa polttaa kaiken. Hänen siskonsa oli kuollut ja siskon tyttö oli samanlaisen epätietoisuuden vallassa kaikesta, kuten katsojakin.

Je´vida, elokuva, tuo vaikuttavalla tavalla selville sen, mitä Iida-Je´vidan siskon tyttö on vast´ikään, äitinsä kuoleman, jälkeen saanut tietää. Äiti on ohimennen kertonut, että on asunut Tukholmassa, mutta ei mitään omasta lapsuudestaan tai kolttataustastaan.

Inga Maggan Puolikkaassa on jokin samanlainen juonne. En vielä tiedä lopullista tapahtumien kulkua, mutta kirjan ketoman mukaan lapsia annettiin karuista oloista muualle kasvatettavaksi - ehkä aviottomia äitejä pakotettiin antamaan lapsensa lastenkotiinkin.

Iida-Je´vidan siskon kohtaloa ei elokuvassa paljasteta lainkaan. Ehkä hänet oli annettu pois. Kun tuli puhe Je´vidan lähettämisestä kouluun, äiti, joka halusi Je´vidan käyvän koulua, kertoi, että koulussa oli jo isosisko.

Ehkä isosisko kasvatettiin lastenkodissa. Ehkä hänet kasvatettiin Inarissa Riutulan lastenkodissa. Siellä oli töissä Paula-siskoni minun syntymäni aikaan 1960-luvun puolivälissä. Riutula on maailman pohjoisin lastenkoti. Sitä ylläpiti NNKY (Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys).

NNKY:n diakonsissa Naemi von Bonsdorff lähti vuonna 1902 Lappiin auttamaan hädänalaisia lapsia. Ylen Areenalla on nähtävissä dokumenttielokuva Elämää lastenkoti Riutulassa. Pitää katsoa, näkyykö Paula-siskoani siinä. Jos ei näy, arvelen, että siskon sumusireenimäinen ääni ainakin kuuluu.

Kuka oli Je´vidan kuolleen pikku sisaruksen isä?

Je´vidassa jäi epäselväksi, tarkoituksellisesti varmaankin, se, kuka oli kuolleena syntyneen Je´vidan pikkusisaruksen isä. Kun pikku sisarus syntyi kuolleena tai kuoli synnytysen yhteydessä, näytti olevan kesä. Äidin vatsa oli ison pyöreä jo aiemmissa kohtauksissa.

Kesä oli silloinkin, kun kaukaisessa kolttakylässä pidettiin tanssit. Tanssit oli järjestetty sillan kannen päälle ja Je´vidan äidin pyysi tanssimaan jokin elostelijan näköinen mies. Jotenkin kummankin ilmeet olivat muikeat ja pienen Je´vidan ilme hämmentynyt.

Arvasin, että tästä seuraa jotain. Mutta eihän raskaus ollut voinut kestää niin kauan? Synnytyksen aikaan oli täysi kesä. Ehkä syksyn alku.

Pitää katsoa kohtaukset uudelleen. Ehkä suhde alkoi tanssista ja käppänä kävi vain jossain käänteessä tuikkaamassa Je´vidan äidin paksuksi.

Ilmeisesti muiden lasten epäsolidaarisuus Je´vidaa kohtaan aiheutti sen, että Iida-Je´vida vamppasi nuorena aikusena valtaväestöön kuuluneen ystävättärensä mielitietyn. Tai ei ystävättärellä ollut mitään sovittua maalikylään tulleen nuoren ja kauniin insinöörin kanssa, mutta hän oli ravintolan keittiöstä merkannut insinöörin itselleen.

Ystävätär sanoi kyllä armollisesti, että kaksi muuta etelän miestä olivat vain maanmittareita ja tummempi heistä naimisissa, joten Iida-Je´vida saisi itselleen vaaleamman maanmittarin, jos halusi.

Toisaalta. Kolonialismi näkyi siinäkin. Ystävätär oli suunnitellut oman mielensä mukaan, miten kaikki menisi, mutta Iida-Je´vida hieroi ravintolapöydän alla vaivihkaa pääsaaliin säärtä uudella korkokengällään.

Iida-Je´vida oli ostanut korkokengät isoäitinsä kaasupulloon varaamilla rahoilla. Kolttamummeli oli tullut Iida-Je´vidan luokse käymään ja pyysi tyttären tytärtään ostamaan itselleen kaksi kaasupulloa.

Iida-Je´vida kantoi rahat kenkäkauppaan ja osti itselleen iskupiikkarit.

Kuvaus Iida-Je´vidan ja sulhasen kirjeenvaihdosta oli tenhoava. Iida-Je´vida vaikutti insinööriä iskiessään kylmän määrätietoiselta, mutta kirjeenvaihdossa oli lämpöä. Olisi mielenkiintoista ollut tietää, miten Iida-Je´vidan elämä oli mennyt niin paljon alaspäin, että hänestä oli tullut katkera ja vihamielinen noita-akka.

Ja Iida-täti käytti siskonsa tyttäreen valtaa. Hän käytti puhumattomuuden julmaakin julmempaa valtaa.

Eatnanvulos lottit (Maan sisällä linnut, 2018)

Toinen hieno saamelaiselokuva on ollut Marja Helanderin Eatnanvulos lottit (Maan sisällä linnut, 2018). Katsoimme sen Marian kanssa Kiasmassa tammikuussa 2020 monta kertaa. Elokuvassa on upeita kuvakohtauksia, kuten ne, joissa tanssijat Birit (jossain Biret) ja Katja Haarla heittelevät punaista ja keltaista suopunkia lumisessa tunturimaisemassa.

(Meillä on tammikuun 2020 puolivälistä näin hieno muisto. Mitähän Matilla lienee? Voiko edes muistella? Yököttääkö? Yököttää! Pöh, en minä tätä tähän...)

Biret ja Katja Haarlan sukunimessä oli sunnuntain Hesarissa heidän isänsä Teuri Haarlan 70-vuotishaastattelussa (HS 9.2.2024) sukunimi Pieski. Toimittaja Harri Römpötti oli jotenkin oudosti juuttunut Haarlan biokänniin. Voi jestas, aika huono haastattelu! Tämänhän piti olla henkilöhaastattelu. Missä on henkilö?

Onko Teuri Haarlan joidenkin lasten äiti sukunimeltään Pieski? Miksei siitä tai muista vaimosta ollut Hesarin haastattelussa?

Hyvä sentään, että 70-vuotishaastattelussa oli lueteltu Haarlan lapset. He ovatkin olleet minulle tutumpia kuin isä. Esimerkiksi Ruusu Haarla tuli useasti esille Voima-lehden kolumnistina ja Susanna Kuparisen yhteydessä.

Helsinki Biennalen sivuilta löytyi tällainen esittely: "Birit & Katja Haarlan ja Outi Pieskin ensimmäisen yhteisen teoksen teemaa tukee heidän äiti-tytär-suhteensa." (Guhte gullá / Here to hear, 2021)

Siis Outi Pieski. Jännää! Katja Gauriloffin elokuvassa Je´vida kehyskertomuksen keskushahmo oli nuori nainen, jota esitti Seidi Haarla, Teuri Haarlan tytär. Teuri Haarlan nuorempien tyttärien äiti on Outi Pieski.

Je´vidan nuori nainen oli taiteilija ja maalannut koko elämänsä vain metsää tai yksittäisiä puita.

Elokuvassa ollut piirros, jota nuori nainen alkoi piirtää heti äitinsä synnyintaloon tultuaan, vaikutti aivan Outi Pieskin piirtämältä. Pitää vielä katsoa Je´vidan loppu- ja alkutekstit, jos maininta Outi Pieskistä löytyy.

Olen kuvannut Kiasmassa aivan hurmioituneena Outi Pieskin maalausta Áhku dálkkasbeahc, Isoäidin lääkepuu. Se muistutti Je´vidan piirrosta.

Saamenmaa

Petra Laiti, saamelaisaktivisti, on sanonut, että ei saisi enää käyttää sanaa Lappi, sillä Lappi on arveluttava, kolonialistinen ja jopa rasistinen sana.

Maikkarin uutisten mukaan Laiti vaatii, että saamelaisalueista tulisi puhua niiden oikeilla nimillä Sàpmi tai Saamenmaa. Termit Lapland ja Lappland ovat kolonialismin jäänteitä, jotka marginalisoivat saamelaisia ja häivyttävät heidän historiansa.

Wikipedia kertoo Laitista seuraavaa: "Petra Laiti eli Ásllat-Mihku Ilmára Mika Petra (s. 30. kesäkuuta 1995 Inari) on saamelaisaktivisti ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Laiti toimii erityisasiantuntijana Pohjoismaisessa kulttuuripisteessä. Aiemmin hän oli sisäministeri Maria Ohisalon eduskunta-avustajana vuodet 2019–2021..."

Laitin lausuma on osa maailmanlaajuista liikettä, jolla alkuperäiskansat tekevät itseään näkyväksi. Ylen jutun mukaan Australiassa alkuperäiskansa anangut oli kutsunut alueellaan olevaa vuorta Uluruksi jo muinaisajoista lähtien, mutta 1800-luvun eurooppalaiset siirtolaiset alkoivat kutsua paikkaa nimellä Ayers Rock.

2000-luvun alkupuolella vuoren nimeksi tuli virallisestikin Uluru.

"Kielitieteilijä ja Oulun yliopiston inarinsaamen yliopistolehtori Marja-Liisa Olthuis kertoo, että  nykypäivänä on selvää, että Lappi-sanalla viitataan maakuntaan ja Sápmi-sanalla saamelaisalueeseen, joka on suppeampi."

https://yle.fi/a/74-20137671

Silti. Saamenmaa ei tunne valtioiden rajoja. Miksei juuri saamelaisten asuttamasta alueesta Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa voisi perustaa EU:n Saamenmaata? Unohdetaan Suomen valtio tässä tykkänään.

Suomalais-, ruotsalais- tai norjalaisväestöä ei Saamenmaasta tarvitsisi siirtää minnekään. Jokaisesta väestöryhmästä tulisi päätöksentekoon oma kiintiöity porukkansa. Alueen ihmiset voisivat elättää itsensä matkailulla tai poronhoidolla tai sitten matkailuohjelmaksi kehitetyllä näytösporonhidolla.

Vain aidoilla saamelaiskäsityöntekijöillä olisi monopoli ommella saamelaispuvuista innoituksensa saaneita gákteja. Saamelaisyhteisö voisi tuotteistaa gáktistaan lantalaismalleja, josta selkeästi käy ilmi, että kyse ei ole edes jäljitelmistä, vaan selkeästi erillisistä innovaatiosta.

Saapmin yhteispohjoismaiseksi kieleksi tulisi pohjoissaame, sillä Inga Maggan Puolikkaasta ymmärsin, että sillä tulee toimeen rajojen ylitse. Muut saamen kielet jäisivät kunkin ryhmän kieleksi tai ehkä murteeksi. Eroaahan rauman kieli suomen kielestä aika lailla, kuten aito savon kielikin - ja murteeksihan niitä sanotaan.

Entäs meän kieli sitten? Meän kielellä on Ruotsissa vähemmistökielen asema.

Wikipediankin mukaan pohjoissaamen puhujia on eniten. Suomenkielisille Saapmin asukkaille järjestettäisiin pakollista kielen opiskelua ja sellaisia, jotka haluaisivat muuttaa Saapmiin, velvoitettaisiin opiskelemaan pohjoissaamea.

Saapmi voisi olla EU:n erityisalue, jokin uusi muodostelma, ei valtio, vaan aito alue, meillehän piti tulla alueiden Eurooppa. Saapmi olisi samanlainen erityisalue siinä missä itsenäistynyt Grönlantikin. Ja Grönlannin nimeksi tulisi Inuit Nunaat tai Nunarput. Nunarput kuulostaisi mukavalta.

En sitä turhaan ole nuoruudessani ollut Lapin Kansassa kesätoimittajana - sekä Ivalon aluetoimituksessa pikku pätkän!