Panteleimonin Unen laiva ja Kolmen naisen kirjeet miltei lopussa

to 20.2.2025

Kolmen naisen kirjeet ovat toiselta kuuntelemiselta melkein lopussa. Jäljellä on reilu viisitoista minuuttia. En todennäköisesti ole kuunnellut kirjaa sittenkään loppuun asti kesän 2022 alussa. Ehkä jätin sen kesken, kun naiset kirjoittivat hartaasti tukan värjäyksistään.

Viesti siinä kohtaa minulle oli se, kuinka kaikki kolme järkyttyivät hiustensa harmaantumisesta. Kirjeenvaihto ilmeisesti alkoi tympiä ja jätin lopun kuuntelematta.

Tällä kertaa kestin sankarillisesti kolmen naisen selostuksen tukistaan. Kyllähän selostukset syvenivät, kuten syvenivät kirjeet, kun naiset kertoivat suhteestaan koiriinsa. Kaikki kolme ovat koiraihmisiä ja elämän sekä ajan mittaaminen käy koiran elinkaarijaksoissa.

Ina Ruokolainen toikin koirista kertoessaan esille avioliittonsa. Hänen perheensä oli kahtia jakautunut. Vaimolla oli mäyräkoiria, mutta mies halusin englanninbulldoggin.

Bulldoggi vietti enemmän aikaa aviomiehen sylissä kuin vaimo.

Siskojen kuolema

Ina Ruokolainen lienee saanut tunneyhteyden mieheensä takaisin, sillä mielestäni hän kirjoitti pikku siskonsa kuoleman yhteydessä, että pelkää miehensä kuolemaa.

Ruokolainen taisi myös sanoa, että on osannut hoitaa paremmin suhteet ikääntyviin koiriinsa kuin ikääntyviin tai kuoleviin läheisiin. Hän kertoi suoraan, että suhde pikku siskoon oli käynyt ohueksi ja jopa kylmähköksi ennen kuin tuli tieto siitä, että siskolla on aivossa kasvain.

Kasvain alkoi oirehtia aiemmin migreenikohtauksina. Kun sisko oli tiedottanut viestillä siitä, että paha päänsärkykohtaus olikin vain migreeniä, isosisko oli kuitannut asian tylysti: Kiitos tiedosta.

Tuli elävästi mieleen, kun tiedotin tyttäreni kolarista hänen nuorelle kummilleen. Vastaus oli likipitäen samanlainen. Tympeä.

Siskokset kuitenkin lähentyivät syöpädiagnoosin jälkeen. Ina Ruokolainen oli pannut ilolla merkille, että pikku sisko seuraa hänen tekemisiään, sillä sisko oli kommentoinut hänen blogikirjoitustaan kiinalaisesta keittokirjastaan. Tai tarkemmin keittokirja on nimeltään Suomalaisia sieniruokia kiinalaisella otteella.

(Tässä muuten seuraava lahja erästävälle kummipojalle!)

Nenne Hallmankin kertoi kirjeissään sisarensa kuolemasta. Hallmanin toimittajasisaruksilla oli tarkoitus tehdä Kuopion (Hiltulanlahden?) pikku kylän maalaispaikasta sukudynastian kokoontumispaikka, mutta siskon kuolema tuli väliin.

Nenne Hallman kertoo, että hänen tehtäväkseen jäi sen jälkeen kuroa kasaan suvun riekaleita. Hänellä on asema siskon tyttärien tätinä. Hän on ainoa, mitä äidistä on jäljellä.

Suvun riekaleiden kokoon haaliminen kuulosti traagiselta. Se ei ole Nenne Hallmanille helppoa, sillä vanhemmat lähettivät hänet pienenä mummon luokse kahdeksi vuodeksi, kun äitinsä aloitti opiskelun.

Isosisko sai jäädä perheeseen. Kun pikku sisko tuli takaisin kotiin, hän ei tunnistanut äitiään ja joutui tutustumaan uudestaan siskoonsa. Uskon, että kaikesta huolimatta säröilleet ja katkenneetkin välit voi saada kuntoon, kunhan kumpikin osapuoli sitä haluaa.

Sadankomitealainen

Löysin isosisko Tiina Hallmanin muistokirjoituksen Journalistista.

"Tiina oli kantava voima yhteisöissä, joihin hän kuului. Hän oli rauhanliikkeen aktiivi ja kirjoitti 1986 Sadankomitean historian Tottelisinko? Järjestön varapuheenjohtajana hän toimi 1985 – 1992.

Hän tutki ja kirjoitti naisnäkökulmasta Hallmanin kauppiassuvun historiaa ja oli mukana järjestämässä suvun kokoontumisia."

https://journalisti.fi/artikkelit/2018/10/ptev-ja-peloton-taloustoimittaja/

Tiina Hallman oli rauhanliikkeen aktiivi ja Kuppalehden toimittaja, jestas! Maksoin muuten Rauhanpuolustajien jäsenmaksun jo tammmikuun lopussa ja jäin odottelemaan Voima-lehteä kotiin.

Olin maksanut väärällä viitteellä, minkä nyt sitten maksukehotuksen saatuani huomasin. Vielä kun saisi aikaan tilata Le Monde Diplomatiquen.

Levollinen Unen laiva

Tupsahdin vähän yllättäen tammikuun lopussa Pielavedelle Petrun kirkkoon ortodoksisen seurakunnan kirjallisuuspiiriin. Piirin vieraana oli emeritus piispa Panteleimon.

Tupsahdin tosiaan, sillä ajoin ensin entiselle seurakuntasalille. Niin kyllä piirin ilmoituksessa sanottiin, mutta seurakuntasalin tilalla olikin jokin Villa Honkamäki ja katsoin ällistyneenä seurakunnan entisen talon pihalta, kuinka Petrun kirkon eteen kerääntyi autoja auton jälkeen.

Olin käynyt syksyllä tsekkaamassa Petrun kirkon ilmoitustaulun. Ilmoitustaululla ei ollut mitään. Luulin, että Petrun kirkossa ei siis enää pidetä kuin pyhäkön praasniekkapalvelukset.

Koetin sitten haroa ort.fi-sivuja, mutta en ole oikein vieläkään sinut palveluskalenterin kanssa. Aloin arvella, että pyhäkkö, joka oli jäänyt autioksi Pohjois-Savossa ja jota Moskovan patriarkaatti havitteli, oli joko Keiteleen Pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen tai Pielaveden Apostolien Pietarin ja Paavalin sekä Pappismarttyyri Blasioksen kirkko.

Moskovan patriarkaatin hiipimisestä Suomeen oli maininta Suomen Kuvalehden ukrainalaisista ortodokseista kertovan jutun yhteydessä. Lisään myöhemmin lehden tiedot tähän.

Jutun linkki on tässä (paperilehti meni johonkin piilon viereen):

https://suomenkuvalehti.fi/paajutut/isa-serhii-auttaa-helsingissa-muita-ukrainasta-paenneita-samaan-aikaan-lapsuuden-kaverit-sotivat-rintamalla-siella-jossain/

Petrun kirkolla on sangen komia virallinen nimi. Isä Jyrki Ojapelto lyhensi Apostolien Pietarin ja Paavalin sekä Pappismarttyyri Blasioksen kirkon tuttavallisesti Petrun kirkoksi. Tai ainakin muistaakseni pyhäkön tuttavallistaminen oli hänen ideansa.

Keiteleen Pyhittäjä Arsenin kirkosta minulla on ihana muisto. Olin Marian ja Annan kanssa Pielaveden-vuotenamme Arsenin kirkossa palveluksessa. En muista, oliko Leonid ponomarina. Todennäköisesti oli.

Annalle tuli kesken palveluksen kiljuva nälkä. Tiesin, että tyttö alkaa oikeasti kiljua, jos ei saa ruokaa. Oli talvipakkanen ja siitä huolimatta kapusin lapsien kanssa kellotornin portaiden puoliväliin ja ruokin Annan mukanani kulkevista pystybaareista. Marian kannoin kantokopassa portaita ylös. 

Joka tapauksessa päättelin viime syksynä, että Pielavedellä ja Keiteleellä ortodoksit ovat loppuneet ja tilalle on tulossa Moskovan patriarkaatin alainen seurakunta. Ja sanokaa minun sanoneen. Kaj Appelberg nousee uudelleen esiin Moskovan patriarkaatin palveluksessa.

Noh, Pielaveden ja Keiteleen ortodoksien kohtalosta arvaukseni meni totaalisesti pieleen. Petrun kirkon kirjallisuuspiirissä oli kirkkosalin täydeltä väkeä. Palveluslistat olivat kirkon portaiden sivustassa. Ja palveluksiahan näytti olevan kosolti.

Tulikohan isä Tapiosta Kuopion ortodoksisen seurakunnan läntisten alueiden pappi? Tsekkasin. Tulee. Eteläisten myös. Isä Tapio oli käynyt hyvästelemässä juukalaiset tiistaina tiistaiseurassa. Hän aloittaa Kuopiossa maaliskuun alussa.

Paula-siskoni raportoi puhelimessa eilen, että näki isä Tapion ensimmäistä kertaa ja arveli, että nuori mies tahtoo urallaan ja elämässään eteenpäin. Nauratti vähäsen, sillä siskolle moni ihminen on ihan uusi juttu ja olin toisaalta ilahtunut, että sisko oli kartalla.

Olin myös samaa mieltä; isä Tapio oli sanonut, että Nurmeksessa on kovin vaikea elää muuta kuin kirkollista elämää. Kuten täällä kirjoitin, näimme kerran (taisi olla viime kesänä) siskon kanssa nuoren isä Tapion pyyhältävän siviilit yllä ja musakuulokkeet korvillaan Porokylän S-marketin edestä täyttä vauhtia eteenpäin.

Silloin kävi häivähdys aivan samalla tavalla kuin vuosia vuosia sitten, kun näin yhden avaintyöntekijämme vaimon työntävän yksin lastenvaunuja talomme katon sivuitse pitkin Linnansalmentietä.

Sekä avaintyöntekijä että hänen vaimonsa olivat läntisestä maakunnasta samalta paikkakunnalta. Aavistin, mitä oli tulossa. Nuori perhe muutti lähemmäs tukiverkkojaan.

Petrun kirkon muutos

Kohta lounastan ja sitten siirryn päivän epistolaan. Kirjaimellisesti epistola tarkoittaa kirjettä, mutta minä aloitan muudaan hakemuksen.

Hihittelin siis hermostuneesti Petrun kirkon portailla, kun odotin kirjallisuuspiirikaveriani. Olin vienyt takin eteisen naulakkoon ja meni aivan tolaltani, sillä koko kirkon edustila oli tehty uusiksi sitten Leonidin ponomariaikojen.

Lisäksi väkeä oli kuin pipoa ja palveluslistat pullottivat toimintaa portaiden yläpäässä. Kun pääsimme sisään, uskaltauduin pyytämään juhlavieraalta siunauksen sekä kysymään häneltä pari kysymystä.

Toinen kysymyksistä ei ollut omani ja oli ihanata, että kirjailijaa nauratti, kun keräsin kaiken rohkeuteni ja kysyin kysymyksen. Kysyin, kostaako hän teksteissään joillekin tosielämän hahmoille.

- Kyllähän näin saattaa olla, Panteleimon sanoi.

Luku, joka päättyy Pertti Jokiseen

Olen lukenut Panteleimonin omaelämäkerralliset: Venäläistä teetä ja Pojan tie sekä Vieremälle sijoittuvan Tapahtui jouluaattona. En mene nyt hakemaan jouluaattokirjaa eteisen hyllystä, sillä koirat suljin tuvan oven toiselle puolelle.

Timanttiristi. Munkin tie tuntuu hämärästi tutulta. Voi olla, että 1990-luvun ortodoksisessa hurmosvaiheessani olen senkin lukenut. Unen laivan ainakin luin sen jälkeen, kun olen ollut jossain kirjallisuuspiirissä, jossa silloinen Valamon igumenina palvelllut arkkimandriitta sitä esitteli.

Nyt tulee todella hämäriä muistikuvia. Paikkana oli Kuopion ortodoksisen seurakunnan yläsali. Ja Panteleimon kertoi kirjan synnystä. Olisivatko olleen kirjan julkkarit? Mitä minä olen tehnyt kirjan julkkareissa? Olin aloittelemassa Kansan Uutisten Kuopion aluetoimittajana ja arvelen, että en ollut vielä älynnyt käsitellä omaa uskonnollista kaipaustani Kusarin sivuilla.

Öm. Siitä sitten päällikkö Pertti Jokinen minulle huomautti myöhemmin. Ystävällisen lempeästi. En loukkaantunut ja otin asiasta vaarin. Jätin sen kolmannen perättäisen ortodoksisista asioista kertovan jutun kirjoittamatta.

Kovin monelle pomolle en antaisi moista anteeksi. Minuahan ei kukaan johda! Pertti Jokinen kuuluu poikkeuksiin. Minne hän katosi Kusarista vuoden 1999 eduskuntavaalien jälkeen?

Kai Hirvasnoro sanoi puhelimessa, että Pepe, tuota, sai vauvan. Olin niin äimistynyt, että luulin kuulleeni väärin. Sitä paitsi minähän sain vauvan, kaksi peräjälkeen.

Voi, kun olisi joku, jolta kysyä!

Unen laiva

Muistan Panteleimonin kertoneen Kuopion ortodoksisella seurakuntasalilla, että oli löytynyt joitain kirjeitä. Sen verran huteria muistikuvani oli, että luulin kirjeiden löytymisen olevan vain kehystarina.

Luin nyt tarkkaan Unen laivan esiluvunkin, prologin. Romaani perustuu oikeisiin Ivan Aleksejevitš Aleksejevin kirjeisiin. Ivan Aleksejevitš Aleksejev tunnetaan skeemaigumeni Johanneksena ja hänen kirjeensä rippilapsilleen olen lukenut teoksesta Valamon vanhuksen kirjeitä.

Skeemamunkki Johanneksella oli erityissuhde Jelena Aleksejevna Armfeltiin. Ystävyys oli syvä ja Unen laiva on koskettava kudelma ystävysten välisestä kirjeenvaihdosta.

Unen laivassa skeemamunkki odottaa jo kuolemaansa. Hän ei ole ainoa Valamon kuolija. On 1950-luvun loppu ja kuoleman odottelijoiden viimeiset hetket ovat karuja.

Isä Antoni makaa omissa ulosteissaan. Hoitajamunkki Vasili ei vaihda petivaatteita, sillä vanhus kuolee pian. Sitten vain tilavaatteet pihalle ja tulta alle.

Luostarin asukkaat ovat inhimillisiä, kärttyisiä ja kiukuttelevia vanhoja ihmisiä, kuten Sirkka Anttila-Markkasen Hiljaisuudessa ja huudossa. Löysin kirjan venäläisen ja ortodoksisen kirjallisuuden hyllystäni. Sen sijaan Valamon vanhuksen kirjeet on Marialla.

Skeemamunkki Johannes palaa entiseen elämäänsä. Muistan kirjatilaisuudessa kuinka Panteleimon rehellisen hämmentyneesti kertoo kirjeisiin tallennetusta kohtauksesta, jossa nuori noviisi Mihail alkoi hyväillä skeemamunkki Johannesta.

Muistan Panteleimonin sanoneen, että koko ajatus on hänelle outo ja vieras. Ja että episodi askarrutti häntä. Panteleimon onnistui sanoa kaikki se jotenkin vastaansanomattoman lämpimästi ja aidon ihmettelevästi.

Me Konevitsan kävijät olimme jo ymmärtäneet, että luostarien veljestössä on homojakin. Varmaan samassa suhteessa kuin väestössä muutenkin. Kysyimme siitä igumeni Nazarilta ja Nazari vastasi asiallisesti, että homoja ja lesboja koskevat luostarissa samat (selibaatti)säännöt kuin heteroitakin.

Ei siitä sen kummempaa keskustelua syntynyt. Eikä ollut tarviskaan. Asia oli harvinaisen selvä. Se kuitenkin kiinnosti ja hankin oitis Panteleimonin kirjallisuustilaisuuden jälkeen käsiini Unen laivan. Jo silloin 1990-luvun puolivälissä.

Kirja kannatti lukea nyt toistamiseen, sillä siellä on kiinnostava kohta Tito ja Ina Collianderista. Skeemamunkki Johannes kirjoittaa, että Ina Collianderissa on lämpöä ja ystävällisyyttä. Sen sijaan miehensä Tito Colliander on jotenkin ... sana ei ollut kolkko, mutta sinne päin.

Kolkohko Colliander

Hetkonen. Etsin kohdan Collianderista blogiini myöhemmin (lisäys pe 20.2.2025: se löytyy seuraavasta merkinnästä), mutta itse havaitsin saman. Minulla oli Tito Collianderin Kristityn tie, mutten ole sitä kuin selannut. Teksti oli jotenkin kolisevaa ja kategorista. Ikään kuin kannen hahmo olisi halunnut hakata lukijaa ristillä päähän.

Voin vaikka vannoa, että kirjan nimi oli Suuri Paasto, mutta en löytänyt äsken hyllystäni sen enempää Kristityn tietä kuin paastokirjaa. Joka tapauksessa tympäännyin kirjan ortodoksiseen kaikkitietävyyteen.

Samalla tavalla heitin kirjaimellisesti seinään amerikkalaisen Thomas Hopkon Ohjeita Raamatun lukijalle, sillä Hopko kirjoitti heti ensi sivuilla, että ainoastaan  ortodokseilla on oikea tapa lukea Raamattua.

Kirjasta ei arkistossani enää ole. Olen veivannut sen samaan kierrätykseen kuin Tito Collianderinikin. Toivottavasti en pannut niitä jätelavalle. Nyt harmittaa, sillä olisin kiinnostunut tietämään, mikä "oikea" Raamatun lukutapa sitten on. Olisipa vain pelkkä resitatiivi, mutta pelkään pahoin, että on nieltävä neitsyt Marian immenkalvokin.

Tito Collianderin jokin omaelämäkerralllinen kirja minulla vielä toivoakseni on. Tsekkaan sen myöhemmin. Ei voi olla, että kirjaillija-ajattelija olisi tympinyt minua niin, että olisin senkin heittänyt samaan kasaan Kristityn tien ja Hopkon raamatunlukuoppaan kanssa.

Kirjailijan äiti

Lakkasin siinä vaiheessa lukemasta Panteleimonin kirjoja, kun hän alkoi kirjoittaa dekkareita. Dekkarit eivät lajityyppinä kiinnosta minua edelleenkään, mutta jännityskirjailija kertoi Pielaveden ortodoksisessa kirjallisuuspiirissä niin tenhoavasti kirjojensa päähenkilöstä Elisabet Urhosesta, että jokusen hänestä kertovan jännityskirjan voisi lukeakin.

Panteleimon oli vain pieni lapsi - pojanreppana, kuten hän itse sanoi, kun äiti kuoli. Hän herätti äitinsä henkiin luodessaan päähenkilönsä Elisabet Urhosen.

Elisabet Urhonen, kuten rouva Sarho aikoinaan, on noheva poliisin kanslisti. En tiedä, missä Panteleimonin dekkareiden varsinainen poliisi on, sillä kanslistihan ne mielenkiintoisimmat rikokset selvittää.

Oikeastaan siksikin olisi kiinnostavaa lukea jokin Panteleimonin dekkari, jotta saisi selvää, miksi rikoksia ratkoo kanslisti eikä poliisi.

Dekkareiden miljöö on Koskijärvi ja Koskijärven esikuvana Vieremän Salahmi. Vieremän Salahmin Pyhän Nikolaoksen tsasounalla en ole käynytkään. Asian laita tulee korjata!

Joululahjaksi Tapahtui jouluaattona

Sain metropoliitta Panteleimonin Tapahtui jouluaattona jouluna 2009 Aamun Koiton työtoveriltani Esko Karppaselta. Lainasin kirjan myös kirjailija Matti Pulkkiselle ja muistan, kuinka koetin saada kirjailijaa ottamaan meiltä mukaansa myös valmistamiani jouluruokia.

Kirjailija kieltäytyi kohteliaasti, mutta näytti kauhistuneelta. Maineeni kokeneena jouluruokakokkina ei ollut vielä kiirinyt Nummen vanhustentaloille.

Kävin äsken tuvan oven toisella puolella. Koirat olivat kyllästyneet kerjäämiseen. Panteleimonin joulukertomuksen omistuskirjoituksesta tuli mieleen, että sain Karppasen kustantajalta kirjan Muurin varjossa vuonna 2021, kun olimme juuri hankkineet Kaiviksen pientilan.

Olin niin täpinöissäni uudesta kodista - ja pian olimmekin vaihtaneet kotikunnaksi Rautavaaran -, että kirja jäi kesken. Kustantajan kirje on sivujen 70 ja 71 välissä. Poimin Muurin varjossa mukaani suuressa kirjaston muutossa Lapinlahdelle.

Päätin, että kirja-arkistoni sijaitkoon Lapinlahdella. Jos jotain tarvitsen Kaiviksella, otan täältä mukaani ja palautan samaan kohtaan hyllyssä. Nyt ei tarvitsisi kuin etsiä Karppasen Liisa Enwallin kanssa kirjoittama pääsiäisen esseeteos Auringon tanssi ja pimeän pidot.

Kappasta! Se olikin Karppasen Unohduksen tällä puolen -esseekokoelman vieressä. Perustan Esko Karppasosaston Tõnu Õnnepalu -osaston viereen, sillä sain kiihkeimpänä Õnnepalu-jeremiadillani pääsiäislahjaksi Karppasen suomentaman Judithin.

Judith on A. H. Tammisaaren kirjoittama nelinäytöksinen näytelmä. Nyt kun Kaivis asettuu elämässäni oikeaan kesämökkimoodiin (tai talvimökki) saatan alkaa Karppasille!