Peräkylän lumppuverkosto debytoi Maaseutugaalassa Rautavaaran Metsäkartanolla

ke 26.2.2025

Olen mukana kuin peräpukama. Hurmaannuin syyskuussa Maaseutuparlamentissa, tungin itseni marrraskuussa Tahkolle alueporinaryhmään, jossa kirjoitettiin me kansalaiset yhdessä maaseutupoliittista ohjelmaa ja eilen hengailin muina munkkeina Maaseutugaalassa.

Peräpukama-kielikuvasta kiitän kirjailija Jouni Tossavaista. Kielikuvalla hän luonnehti osuuttaan Matti Pulkkisen nimikkoseurassa.

Kovin paljon kansalaisia ei gaalassa taaskaan ollut. Lasken itseni kansalaiseksi, sillä edustin autonomista Peräkylän lumput -verkostoa. Ihmiset tuijottivat kiinnostuneesti nimilappuani ja selostin selostamasta päästyäni, että verkoston alkuperäinen nimi oli Rautavaaran Rannankylän asuttaminen etelästä käsin, mutta se oli liian pitkä.

Selostin myös, että mietimme Rannankylän eteläpään toisen uudisasukkaan kanssa, liittyisimmekö Marttoihin vai Maa- ja kotitalousnaisiin, jotta pääsisimme mukaan rautavaaraalaiseen juttuun, mutta sitten päätimme perustaa ihan oman jutun.

Nimen meidän omalle jutulle antoi Hannulan Ulla ja hänestä tuli verkoston itseoikeutettu jäsen, vaikka ei ole aikeissakaan muuttaa Rautavaaralle. Päätimme verkoston perustavassa kokouksessa Kuopion VB-keskuksen takapihalla, että verkostoon voi tulla mukaan kuka tahansa peräkylän asukas tai vaikka asuisi kaupungissa, mutta haaveilee peräkylälle muuttamisesta.

Lumppu voi olla mieskin, jos tiedostaa oman feminansa sekä jungilaisen animansa.

Tittelit pois

Peräkylän lumppuna olin jo Tahkolla, mutta siellä emme saaneet nimikylttejä. Olimme muutenkin työryhmissä vailla nimiä ja titteleitä. Minä tietenkin melkein heti ensimmäisenä kysyin jokaiselta meidän ryhmässä, kuka sie oot, mistä sie tuut, minne sie määt ja mitä on siun kassissais.

Miten muuten imatralaissyntyinen voisi ollakaan.

Samassa Tahkon ryhmässä olivat Länsi-Maaningan Viitoset ry:n Anna-Liisa Pekkarinen ja Vieremän kunnanhallituksen puheenjohtaja Juha Eskelinen (kesk.). Eskelinen vilahti Vieremällä Teknologiatalkoissa, mutta en ehtinyt käydä jututtamassa, sillä en enää ruokajonon jälkeen nähnyt häntä.

Koetin teknologiatalkoiden biokaasuretkellä kysyä Vieremän kunnanjohtajalta, kuka samassa Tahkon ryhmässä ollut maataloustuottaja mahdollisesti oli, mutta en saanut kuvattua tätä.

Pitkä tumma mies. Tietää paljon. Maataloustuottaja. Perillä asioista. Nauratti samalla, että kunnanjohtajahan se varmasti kaikki kuntalaisensa tuntee. Nyt katsoin Tahkon aluetilaisuuden muistiinpanoni ja joo, samassa ryhmässä kanssani oli tosiaan kunnanhallituksen puheenjohtaja.

Oli ryhmässä myös Nurmeksen maataloussihteeri Esko Saatsi  ja joku Ari-niminen myös hyvin perillä asioista oleva ikään kuin maatalous-pankkimies Liperistä sekä nainen Joensuun ammattikorkeakoulusta.

Maatalous-pankkimies meinasi dominoida keskustelua, mutta minä konahdin, että haluan pitää oman puheenvuoroni. Maatalous-pankkimies ansaitsi kyllä puheenvuoronsa, hän puhui tiukkaa asiaa, mutta minä omassa viimeisessä kierrospuheenvuorossa kommentoin jokaista ryhmäläistä (jotta keskustelu olisi keskustelu eikä autistisia monologeja monologin perään) ja sitten ryhmämoderaattori meinasi jättää kuulematta, mitä minä olin sanomassa.

Muistan ääneni ja verenpaineeni nousseen. Olen alkanut ottaa tarvitsemaani tilaa. Jos joku sitä pitää rasittavana, ei se ole minun ongelmani. Maatalous-pankkimieskin oli sitä mieltä, että häntä on syytä kuunnella. Miksen minäkin voisi olla?

Äsken opin netistä, että Länsi-Maaningan Viitosiin kuuluvat Leinolanlahti, Kurolanlahti, Pulkonkoski, Petsamo ja Varpasmaa. Tahko-muistiinpanoni kertovat, että toimittaja-viestintäyrittäjä Anna-Liisa Pekkarinen on Varpasmaalta.

Jännä juttu, että Pekkarinen ei tuonut esille ollenkaan toimittajuuttaan. Minä edelleen töräytän ensimmäisenä, että oikeasti olen kyllä toimittaja, vaikkakin olen nykyään rakennusalan yrittäjä.

Milloin aloitan suremisen?

Toimittaja-toimittaja-toimittaja. Milloin lakkaan hokemasta sitä ja alan vihdoin surra, etten enää ole? Oppikirjassa Parisuhde kolmantena - psykoanalyyttisia kirjoituksia pariterapiasta (toim. Aavaluoma - Anttonen - Lähteensuo) sanottiin, että narsismista ja omnipotenssista luopuminen ei ole mahdollista ilman kaipausta, häpeää, surua ja vastarintaa (s. 254).

"´Miten minusta tuli minä?´ on merkityksellinen kysymys, sillä ilman uudelleen löydettyä historiaa, ilman suostumusta muistamiseen, ei voi surra kaikkia niitä puutteita, menetyksiä tai loukkauksia, joita on elämänsä varrella joutuut kokemaan." (Parisuhde kolmantena - psykoanalyyttisia kirjoituksia pariterapiasta. toim. Aavaluoma - Anttonen - Lähteensuo, s. 242)

Minäpä ensimmäisenä eilen maaseutugaalan juhlalounaspöydässä sen jälkeen, kun olin selvittänyt samassa pöydässä istuville, että edustan Peräkylän lumppuja, aloin taas saman litanian; olen kyllä rakennusrestaurointialan yrittäjä, mutta oikeasti toimittaja.

Mutta oikeastaan. Ei haittaa, onko kissa punainen vai musta, kunhan se jahtaa hiiriä. Voin käyttää toimittajuuttani siihen, että pääsen kiinni jutun päästä. Vituttaa tietenkin, että suustani pääsee toimittaja, mutta se selittää sen, että olen kiinnostunut kaikesta taivaan ja maan välillä.

Vannon, että jos sanoisin olevani rakennusrestaurointiyrityksen toimitusjohtaja, juttu tyssähtäisi siihen. Koska minussa elää hautaan asti utelias toimittaja, voin selittää röyhkeitäkin kysymyksiäni toimittajuudella.

Pitää miettiä, mitä tämä tarkoittaa sitten, jos koetan olla lyhytterapeutti.

Joka tapauksessa toimittajatarinallani sain irti vieressäni istuvalta Rautalammin viestintä- ja kulttuurikoordinaattorilta hänen oman toimittajatarinansa. Hän oli tehnyt uran Ylellä Helsingissä.

Kun kuuli Peräkylän lumpuista, Rautalammin hallintosihteeri mainitsi, että älä ole huolissasi, sillä on olemassa myös Alapään Martat. On nimittäin kylä nimeltä Alapää ja luonnollisestikin Alapään kylän Martat ovat nimeltään mitä ovat. Alapään kylä löytyy Kymista Kannusjärveltä.

Kannusjärvi on Haminassa, entisen Vehkalahden kunnassa. Äiti Kosti-veli mahassaan, isä ja lapset muuttivat Puumalasta Vyyhtilän sukutilalta talvella 1950 Vehkalahdelle, mutten mene nyt siihen. Paula-sisko ei muuttanut heti, vaan jäi Roosa-mummon luokse Vyyhtilään. Tässä kohtaa on tullut jokin särö äiskän ja Paula-siskoni suhteeseen.

Paula valitsi mummon. Tästä Paula on puhunut vasta nyt, kun muistisairaus on poistanut tietoisuuden päällikerroksia.

Joka tapauksessa tokaisu Alapään Martat toi pöydän päähän vapautuneisuutta. Minä hikoilin aamulla kauhusta Varpaisjärven Essolla, että totta tosiaan - taustayhteisönäni on Peräkylän lumput.

Tytit

Kun sitten edelleen peloissani selasin Maaseutugaalan Metsäkartanon eteishallin pöydältä nimilappuani, koetin samalla nopsaan ottaa selvää, ketä kaikkia gaalassa on. Annoin silmäni kiitää lapusta toiseen. Yhtä riviä ylös ja toista alas. Tiesin vallan hyvin, että oma lappu on V:llä alkavana melkein viimeinen.

Ilmeisesti ehdin rekisteröidä vain, että Tytti M, sillä kun istuin rautalampilaisten joukossa (palkitut kerkonkoskelaiset tulivat istumaan vastapäätäni), pälähti päähäni, onko Tytti Mårdkin tullut rautalampilaisten mukana.

Tytti Mård on opiskelukavereitani ja nyt Rautalammin kunnanvaltuuston ensimmäinen varapuheenjohtaja. Demari. Symppaan Tyttiä, sillä olen kokenut itseni jotenkin perverssillä tavalla erilaiseksi kuin toimittajaopiskelukaverini sotkeutumalla politiikkaan ja vielä kaiken lisäksi tykkäämällä siitä kuin hullu puurosta.

Toinen kerkonkoskelaispalkittu katsoi jostain luettelosta, että se kyllä on Tytti Määttä. No niin olikin ja Tytti Määttä oli gaalan juhlapuhuja.

Anopit ja mummot vetovoimatekijöinä

En ole voinut lukea Antti Heikkisen Rautavaaraa, sillä kirja sisältää kohdan, jossa jollekin kirjan hahmolle Rautavaaran kirkonkylällä tulevat ihmiset sanomaan, että minä se tunsin sinun mummosi, isomummosi, tätisi tai setäsi.

Koen surullisena sen, että minä en ihmisenä taustoineni kiinnosta täällä ketään. Minulla ei ole juuria. Eikä Marialla ja Annallakaan ole. Ei täällä eikä missään muuallakaan. Kun kasvatimme Matin ja Leonidin kanssa Mariaa ja Annaa, ei ollut mummoja, ei tätejä, ei setiä, ei ketään.

Tämä tuli mieleen, kun Harri Timberg (jos kuulin nimen oikein) Maaseutugaalassa sanoi, että asumisen pitäisi voida venyä siihen, että toinen perheenpää käy keikkatöissä muualla viikon tai pari ja on viikon sitten vapaalla.

Juha Vidgren oli jo omassa esityksessään maininnut, että Ponssen paras metsäkonehuoltomestari asuukin Rautavaaralla. Hän käy keikoilla ympäri maailmaa ja siinä mielessä on sama, missä asuu.

Maakuntajohtaja Tytti Määttä sanoi tähän, että hänelle Kuhmoon muuton paras vetovoimatekijä oli kuhmolainen anoppi. Anoppi paistoi lanttukukot, osallistuu maakuntajohtajan lasten kasvatukseen - ja aina kun anoppi kävi talossa, olivat sen jälkeen vaatepinkat kuulema viivasuorassa.

Appropos! Olen minäkin saanut nauttia viivasuorista liinavaate- ja pyyhepinoista keittiön liinavaatekaapissa! Touko-veljen vaimo Maija siivosi vaatekaappimme, kun me Matin kanssa olimme Petroskoissa.

Sen muistan ikuisesti. Pari vuotta sitten kävin saman vaatekaapin lävitse. Itse asiassa liinavaatekaapin järjestämisessä olikin jotain terapeuttista ja rauhoittavaa. Silti olen ikuisesti kiitollinen, että veljen vaimo aloitti perinteen. Meillä siivotaan liinavaatekaappi perinteisesti kerran viidessätoista vuodessa!

Joka tapauksessa supisin vieressä istujalle siinä kohtaa, että jokaiselle perheelle tulisi antaa lakisääteinen kelamummo tai -täti, jotta perheenjäsen, joka odottelee keikkatyöläistä lasten kanssa maailmalta kotiin, ei työnnä lapsia kaivoon.

Tai aja bussin keulaan niin kuin nurmeslainen äiti marraskuussa 2013, kun perheen isä lähti töihin Kuopioon bussilla. Hirvittävä tragedia oli Rautavaaran Hankamäessä ja tapaus vaivaa minua.

Olen ollut niin väsynyt, että olisin voinut olla se äiti.

Lakisääteinen vertaistukitäti ja muuruvetiset munasolut

Nyt kun ajattelen tarkemmin, meillähän oli alapitkäläinen kelatäti: Eija Lyytinen! Hänellä ei ollut tyttäriä ja Mariasta sekä Annasta tuli Eija-tädin pikku prinsessoita. Annalla oli mieleinen ruusuhattu, Eija-tädin ompelema ja lukuisia prinsessahamosia.

Eija Lyytinen otti suojelukseensa muitakin orpoja kuin meidät. Kulkuriveljeni kanssa pääsimme osalliseksi hänen huolenpidostaan. Näitä ilmiöitä tulisi monistaa.

Muuruvetinen Päivi Hagman nauratti gaalasaliväkeä munasoluillaan. Ne hän oli valjastanut maaseudun tulevaisuuden käyttöön. Perillisiä on yhteensä kymmenen.

Panin Hagmanin merkille jo Tahkon tilaisuudessa, sillä häneltä Kuopion kaupunki sai satikutia. Maaseutugaalan edellisenä iltana olivat Kuopion maaseutualueiden vallankumoukselliset saavuttaneet kouluvoiton: Pulkonkosken ja Palonurmen koulut saivat vuoden jatkoaikaa.

Kamppailu ei jää tähän. Pohjois-Savon kylät ry ja tomerat Älämölönaiset suunnittelevat jo seuraavaa siirtoa. Pääsin seuraamaan hiukan aikaa gaalan päätyttyä Älämölönaisten palaveria ja osallistuin vallankumoustaistelija Päivi Hagmanin kyyditykseen parkkipaikalle.

Rouva liukasteli nahkapohjasaapikkaillaan alas Metsäkartanon mäkeä ja avattuani Saabin ikkunan kysyin, kävellenkö Muuruvedelle meinasit. Sain kunnian viedä Arvostamani Rouvan mäkeä alas.

Päivi Hagman sai palkinnon Älämölö-ryhmän värikkäästä kehumisesta. Minä olisin palkinnut myös Maaseutu- ja erävihreiden rahastonhoitajan Eija Luostarisen Riistavedeltä. Hän kehui Riistaveden kyläkauppiasta.

Kun liukkaat kelit iskivät äkkiarvaamatta, kyläkauppias ei siihen hätään ehtinyt tilata säkitettyä hiekoitushiekkaa. Hän ehdotti kyläyhdistykselle, että kyläyhdistys osallistuu pienellä summalla siihen, että kauppias tilaa kaupan pihalle kuormallisen hiekkaa ja riistavetiset voivat hakea kasasta maksutta hiekoitushiekkaa omiin astioihinsa.

Riistaveden pikku Venäjä

Olemme Marian ja Annan kanssa vähän riistavetisiäkin. Asuimme Niiralan Kulman suurimmassa ja halvimmassa kerrostaloneliössä perättäisten äitiyslomieni jälkimmäisen puoliskon.

Silloin ihana kyläkauppa oli Spar ja sitä pitivät Sissot. Jokusen vuoden kuluttua haastattelin Sissoja Pielaveden Koivujärvellä Savon Sanomien Kotiin ja asumiseen. Ikimuistettava keikka. Että saattavat ihmiset asua kaukana ja kauniilla paikalla!

Äitiyslomilla elämä pelkistyi. Suurin huvimme oli työnnellä kaksia lastenvaunuja pitkin Riistaveden metsiä ja polkuja. Taivallus kotileipomoon talvipakkasella oli elämys. Ja ne kahvin kanssa syömäni kapeat pullaviinerit! Jestas sitä elämän makeutta.

Meillä oli äärimmäisen vähän rahaa. Niinpä luksusta oli, kun saatoin ostaa Sparista Putaan maitotyttöjen mustaherukkajogurttia. Puolen litran pikarissa oli oikeita mustaherukoita!

Pimeys

Saattoi olla juhlapuhuja, kosmologi Esko Valtaoja, joka muistutti valosaasteesta. Maalla on siinäkin mielessä paratiisimaista, että yöllä on oikeasti pimeää. Olavi Rytkönen, viisasten raadista, huomautti, että Kaavilla tämä tiedetään jo.

Kaavin kunta markkinoi itseään Ihan Pimeenä. Lisäksi Kaavin Syrjävaara on Suomen ensimmäinen pimeänsuojelualue. Googlasin, että Syrjävaarassa on tähtipuisto, pimeätaivaskeskus, observatorio, galleria ja kahvila.

Puistossa voi käydä ihastelemassa yötä vierailulla, retkelle tai kurssilla.

Eija Luostarinen kertoi, kuinka urbaaneja ihmisiä ei saa pelästyttää suomalaisella pimeydellä. Hän oli tuonut nuorena lontoolaisen poikaystävän Riistavedelle ja tarkoituksena oli yöpyä jossain saaressa jäätien päässä.

Nuorta paria kuljettanut taksi ei suostunut ajamaan saareen, vaan jätti pariskunnan mantereen puolelle sysipimeyteen. Lontoolaispoikaystävä sai paniikkikohtauksen. Tarina ei kerro, tuliko poikaystävästä aviomies vai saiko metropolin kasvatti suomalaisesta maaseudusta tarpeekseen.