Unen laivasta lopussa ja isä Esipaimen Arsenin lausuntoon sotarukouksesta merkinnän loppupuolella pitkän johdannon jälkeen

pe 20.2.2025

Nyt on taas ainakin kuusi radiota yhtä aikaa päässä auki. Pyydän jo etukäteen anteeksi, että kirjoitan tänään monesta asiasta yhtä aikaa.

Merkinnän kirjoittamisen aikana päässäni alkoi soida vanha punkbiisi, Sa-Intin Maailma ilman rajoja (1989):

"Avatkaa silmänne
paremmalle maailmalle.
Ei enää sortoa.
Ei katkeruutta.
Unohtakaa pelkonne.
Avatkaa silmänne.
Maailma ilman rajoja."

"... Pelastakaa maailma.
Tuhotkaa valta..."

Youtubesta tuli samaan pötköön levyn seuraava kappale, sekin osui:

"Vittu mä en enää kohtaan jaksa.
Mä en jaksa enää taistella.
... Olen niin väsynyt jatkuvaan taisteluun.
Tiedän, että en saa luovuttaa."

Niin. Maailma ilman rajoja. En luovuta. Jankkaan prkl kaikkien yhdistymisestä vaikka maailman tappiin.

"Rukoilkaamme Herralta koko maailmalle rauhaa, Jumalan pyhille kirkoille kestävyyttä ja kaikkien yhdistymistä."

Multitasking

Tulostelin äsken EduGosta lyhytterapeuttiopintojen välitehtäväaineistoa, Salla Koposen artikkelia Minä ja syöminen: minäkokemuksen ja syömisoireiden yhteys syömishäiriössä.

Etsin samalla Suomen Kuvalehteä, jossa on mainio reportaasi Suomen ukrainalaisista ortodokseista. Nettilehdessä juttu on ollut 16. joulukuuta 2024.

Löysin lehteä etsiessäni Petri Pöntisen artikkelin Moskovan varjo yltää Suomeen (24.11.2025) ja koska kuvituksena oli Putinin inha nassu, olin ohittanut aukeamat. En edes huomannut Moskovan patriarkka Kirillin hiippaa Putinin profiilin takana häämöttämäsä.

Putinin kuvalla varustettuihin juttuihin en koske kolmen metrin kepilläkään - olin loikkinut Suomen Kuvalehdessä suoraan käsikirjoittaja Anna Brotkinin haastatteluun. Minun Annani pitää yli kaiken Brotkinin käsikirjoittamista sarjoista ja koska en ehdi tässä elämässä katsoa oikein mitään televiissiosta, suoratoistopalveluista tai mistään, luen kaiken, mikä silmään osuu Anna Brotkinissa.

Haluan pysyä kartalla nuorten naisteni ajatusmaailmasta. Brotkinin käsikirjoittama Aikuiset vaikutti ihanalta. Se ilmeisesti tarjoili jotenkin lämmintä maailmankuvaa ystävyyksineen.

Nyt koetan vasemmalla silmälläni plarata kirjahyllyä, josko en olisi heittänyt Tito Collianderin omaelämäkerrallista sinistä kirjaa roskiin tai kierrätykseenkään. Oikealla silmällä luen Serafim Seppälän Naiseutta (sisältää varhaiskristillisiä ja juutalaisia näkökulmia) ja mietin, että oikeastaan pitäisi pestä hampaat ja panna pyykinpesukone päälle, sillä sähkö on tänään melkein ilmaista.

Tito Collianderista Unen laivassa

Suhteeni ortodoksisuuteen on mutkallinen. Kannan vieläkin kaunaa siitä, että käytännössä sain potkut kirkon palveluksesta. Soleani vain päätettiin lopettaa siitä minulle, päätoimittajalle, kertomatta.

Sen jälkeen paiskoin osan ortodoksisesta kirjallisuudestani jätelavalle. Rehellisyyden nimissä kerron, että lavalle saivat talosta lähdön myös Esko Seppäsen kirjoittamat kirjat sekä monta Into-kustannuksen kirjasta.

Nyt harmittaa. Tito Collianderin jokin kaunokirjallinen, omaelämäkerrallinen ja sinikantinen kirja joutui jätteenpolttoon sekä hänen ortodoksinen oppaansa eikä opas ollut Kristityn tie. Se oli semmoinen pieni, mutta niin jotenkin kylmän kategorinen, lopullinen, että en kestänyt sitä huushollissani.

Suuri Paasto oli isä Alexander Schmemannin. Sekin sai mennä. Ja ihan ensimmäisenä halusin päästä eroon Thomas Hopkon oppaasta, jossa kerrotaan, miten Raamattua tulee lukea.

Minullehan sellaista ei missään nimessä saa tulla sanomaan, kertomaan tai jopa käskemään!

Huvitti, kun isä Esipaimen Panteleimonin kirjassa Unen laiva skeemamunkki Johannes kuvailee Tito Collianderia: "Ina ja Tito Colliander ovat läheisiä ystäviäni vuosien takaa. Titon kanssa on ollut rakentavaa keskustella. Hän myös tietää paljon uskosta, Hän on kuitenkin enemmän teologi, asioita kirjoista lukenut ja niistä näkemyksensä muovannut. Omat kokemukset häneltä puuttuvat tältä ajalta. Hänellä on enempi järki voitolla. Tunnetta on vähän ..." (Arkkimandriitta Panteleimon Unen laiva s. 107)

Sen sijaan vaimo Ina on kärsimyksissään jalostunut. Aivan toista.

Toinen oiva kohta Unen laivassa oli se, kun vanha skeemamunkki koettaa kirjoittaa. Kynä on raskas kuin rautakanki. Joku voisi ajatella, että joskus minun kynäni voisi olla raskas kuin rautakanki ja estää liian pitkät blogimerkinnät.

Siitä huolimatta! Kirjoitin tätä koko päivän ja jäi vielä Jelena Pavinskij maininnan tasolle!

Jostain kumman syystä kirjoja hyllystä etsiessä silmäni osui Serafim Seppälän Naiseuteen ja siellä heti ensimmäisessä luvussa oli lause siitä, että miesten uskonnolliset keskustelut painottuvat enemmän opillisiin, raamatuntulkinnallisiin, kirkkohistoriallisiin ja hierarkkisiin kysymyksiin.

Tito Collianderin opas oli niin kylmän kaikkitietävä, että vieläkin tätä toistelen sitä tässä.

Kiovan Rus

Pyykit pyörivät ja seuraavaksi aamun inkivääriteee. Samalla voin penkaista yhtä lehtikasaa. Haluan talteen myös ukrainalaisesta isä Serhiistä kertovan Suomen Kuvalehden reportaasin.

Lehti löytyi! Olin siirtänyt sen säilytettävien lehtien pinkkaan. Kirjoittajana on taas Petri Pöntinen ja juttu oli painetussa Suomen Kuvalehdessä (51-52/19.12.2024).

Pöntinen käy artikkelissa lävitse ansiokkaasti Venäjän ortodoksisen kirkon historian. Se ulottuu vuodelle 988 ja Kiovan Rusiin tai oikeastaan aikaisempiinki vuosiin.

Kiovan Rusin ruhtinas Vladimir otti varmasti aika lailla poliittisista syistä vaimokseen Bysantin prinsessan Annan.

Itse asiassa Vladimirin isoäiti ruhtinatar Olga (Verinen, tällaisen korkonimen olen kuullut) otti vuonna 957 ortodoksisen kasteen, mutta kieltäytyi naimasta Bysantin keisaria. Olga halusi pitää ruhtinaskuntansa itsenäisenä. Olgan poika Svjatoslav vastusti äitinsä aikeita kastaa Kiovan Rus ortodoksisuuteen, mutta Olga-mummusen orja ja Svjatoslavin jalkavaimon poika Vladimir oli mummin kannalla.

Sukelsin wikipediaan ja koetan uida täältä vielä tänään pinnalle, mutta onpa kiinnostavaa. Minulla on edessäni pieni rispaantunut halpisikoni, jossa on äreän parrakas ruhtinas Vladimir. Olen sen 1990-luvulla ostanut varmaankin Pietarista. Enkä muistanut, että Vladimirin sukujuuret ovat skandinaaviset.

Nestorin kronikan mukaan Vladimirin äiti, orja ja jalkavaimo, oli Maluša Ljubetšanka tai Malfrida (ven. Малуша tai Малка, Мауса, Мауся, Малфреда (muinaisnorjaksi: Málfríðr). Kronikoiden tutkija ja kielitieteilijä Alexei Šahmatovin mukaan Málfríðr oli varjagisotapäällikkö Sveinaldin pojan tytär.

Varjagithan olivat viikinkejä! Ja nyt käyn silittämässä Nestorin kronikkaa. Löysimme sen Matin kanssa Rautavaaran kirjaston kierrätyshyllystä. Rautavaaralla on ilmiselvästi ollut lukenutta väkeä.

Älä ota oppia latinalaisista

Nyt nopea leikkaus Peter Frankopanin Silkkiteihin ja sen lukuihin Uskontojen kulkureitit ja Kristittyjen tie itään. Käynnissä oli aivan massiivinen taistelu kansalaispolojen sieluista.

Kiovan Rusin Vladimir - muistan jostain lukeneeni - laski sen varaan, että Bysantin uskonmenot olivat kaikkein viihdyttävimmät. Ja varmaan olikin niin. Kun mutaisten arojen soturit astuivat Bysantissa Hagia Sofian (valmitunut vuonna 537) kirkkosaliin, arvelivat he olevansa taivaassa.

Tämä on ihan pakko jäljentää tähän Nestorin kronikasta: "Älä ota oppia latinalaisista, sillä heidän oppinsa ovat vääristynyttä, astuessaan kirkkoon he eivät kumarra ikoneita, vaan kumartavat seisaaltaan ja kumarrettuaan piirtävä ristin maahan ja suuteleva sitä ja nousutaan jäävät seisomaan sille jalkoineen, toisin sanoen pitkällään suutelevat ristiä, mutta pystyssä tallaavat sitä. Näin eivät apostolit opettaneet, vaan apostolit opettivat suutelemaan pystyristiä ja kunnioittamaan ikoneita." (Nestorin kronikka suom. Marja-Leena Jaakkola s. 7)

Luennon jälkeen seuraa kirkolliskokousselostuksia, josta voi katsoa, kuka oli kuka ja kuka oli in ja kuka out. Vilahtaa joku Pietari Honottaja. Tämä tuli joukkoineen Roomaan, anasti pyhän istuimen ja sitten meni kaikki ihan lapasesta.

Pietari Honottajan joukot järkyttivät koko Rooman valtakuntaa kylväessään harhaoppiaan kaikkialle. Että onpa semmoista ollut maailman sivu.

Kultaiset sipulikupolit

Suomen Kuvalehden jutussa (52-53/2024) oli kuvaus ukrainalaisen isä Serhiin kotikaupungista Vinnitsasta. Vinnitsa on keskisessä Ukrainassa ja sitä täplittivät kultaiset sipulikupolit. Yli 30 kirkkoa ja 350 000 asukasta.

Kuvaus aktivoi muistojani Novgorodista. Kävimme toisen venäjän kielen opiskelijan, Paula Aution, kanssa silloisesta Leningradista tavallisella reittilinja-autolla Novgorodissa. Vuosi oli 1989 ja oli lopputalvi, melkein kevät.

Olin vähän hapan, sillä bussireissu oli epämukava enkä ollut tottunut neukkusapuskoihin. Novgorodista en muista kuin loputtomat kirkot ja niiden venäjänsiniset katot lumen keskellä.

Emme ehkä päässeet edes sisälle kirkkoihin, mutta jestas, niitä oli pienellä alalla monta. Muistaakseni. Oli niin järisyttävän kaunista ja puhdasta sumuisen, hälyisen ja pahalle haisevan miljoonakaupungin jälkeen.

Söimme varmasti jotain epämäärästä papusoppaa jossain pienessä kuppilassa, trapesassa. Ehkä minusta tuli ortodoksi silloin, Novgorodissa.

Ei ainakaan myöhemmin samana keväänä, kun kävimme Kiovassa slaavilaisen filolologian opiskelijoiden kanssa. Näimme maailmankuulun Lavran luostarin enkä muista sieltä muuta kuin pääkallot ja sielun jomotuksen.

Jomotti ja loimotti sydänalassa. Rakkauteni Julma Valtikka oli minut jättänyt ja tulin tekemisiin nuoren miehen kanssa, joka kertoi minulle, että ilman miesten aamuerektioilmiötä alkoholistit eivät voisi lisääntyä lainkaan.

Kun sen kuulin, kaipasin todella entistä runopoikaa, julmine valtikoineen.

Kuka kuuluu kenellekin?

Petri Pöntisen juttu ukrainalaisesta isä Serhiistä Suomen Kuvalehdessä (52 - 53/2024) kulkee hienosti lävitse Venäjän kirkon yli tuhatvuotisen historian ja tulee kohtaan, jossa Putin ja patriarkka Kirill löytävät yhteisen ruhtinas Vladimirin kasteen ja tulevat siihen tulokseen, että yhteisen kasteen vuoksi Ukraina on heidän.

Aikamoinen ajatuskieppi muuten Putinilta. Pikemminkin pitäisi olla niin, että koska alku-Venäjä, Rus, otti ortodoksisen kasteen, Moskova on Kiovan, siis Ukrainan. Näin päin minä sen ajattelisin.

Kiovahan on Venäjän ja sen ortodoksisen kirkon sydän ja ydin. Vladimirkin lähti Kiovasta ja hallitsi ensin Novgorodissa. Mikä Moskova oli silloin? En edes tiedä. Jotain tsuhnan sukuisia mutanaamoja mökkelöissään varmaan.

Wikipedia kertoo, että Moskova-nimi esiintyy ensi kertaa vuoden 1147 Ipatijevskaja-kronikassa. Se oli joko kartano tai majatalo ja kyläpahanen sai paalutuksen ympärilleen vasta vuonna 1156. Se lienee kaupungin perustamisvuosi.

Mitä Suomessa silloin oli? Joko savolaiset olivat laskeutuneet puusta alas? Länsi-Suomessa Lalli sentään tappoi piispa Henrin. Tarina on kylläkin kansanperinnettä.

Suomeen kristinuskon on ajateltu tulleen idästä, sillä keskeiset kristilliset sanat ja nimet, kuten pappi, pakana, suntio, risti ja Raamattu sekä kristilliset nimet, kuten Pietari (ven. Пётр, Pjotr) ja Paavali (ven. Павел, Pavel).

Sitä paitsi Nestorin kronikan mukaan ruhtinas Vladimir kävi kolme vuotta maanpaossa Norjan kuninkaan Haakonin luona. Että asiat ovat kyllä huomattavasti mutkikaampia kuin voisi ajatella.

Isä Serhiistä tuli sittenkin rakennusinsinööri

Muistan vuodelta 2017, kun olimme Matin ja tyttöjen kanssa Pietarissa ja minun tehtävänäni oli tulkata Konevitsan igumenia järjestön hallitukselle ja istuimme iltaa jossakin hienossa ukrainalaisessa ravintolassa.

Luostarin väki keskusteli Konevitsa ry:n johdon kanssa Ukrainan jakautuneista ortodokseista. Koska olen 1990-luvulla ollut minäkin Konevitsa ry:n johtoa, rohkenin sekoittaa keskustelupakkaa armenialaisilla ja Kalifornian Asuza-kadun helluntaiherätyksellä.

Se, mitä sanoin, ei saanut aplodeja. Toivottavasti kuitenkin muistin kääntää keskustelun Ukrainan ortodoksikirkoista omille nuorille naisilleni ja Matille. Tai sitten pitää joskus konstruoida keskustelu perheelle uudestaan.

Jos oikein laskin, Ukrainassa on ortodokseja neljää sorttia. On uniaattikirkko eli kreikkalaiskatolinen ja sen pää on paavi, mutta menot ortodoksiset. Uniaattikirkkoon törmäsin vuonna 2004 Vilnassa, kun menimme Matin kanssa kihloihin.

Vilnan lähellä on kukkula kolmine valtavine risteineen. Kapusimme kukkulalle ja kuvasimme itseämme itselaukaisimella. Jotenkin ristit liittyivät uniaatteihin ja suur-Liettuaan, mutta siinä vaiheessa umpirakastuneena (Matti Valkoseen!) loppui kielitaitoni. Siis venäjän taitoni, vaikka tulkkina olin silläkin reissulla.

Nimitys uniaatti on kuulema halventava, jostain äsken luin. Sen sijaan tällaisen siivun löysin netistä: "Unionoidut kristityt eli uniaatit saivat säilyttää jumalanpalvelusjärjestyksensä ja kirkkomusiikkinsa muuttumattomana – näin itäslaavilaisesta kirkkomusiikista tuli osa myös roomalaiskatolista perinnettä. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet unionia, ja alueelle (Liettuaan) jäi myös ortodoksista väestöä."

https://muhi.uniarts.fi/muut_jh_itaslaav_kirkkomus2/

Ukrainan ortodoksikirkko on Ukrainassa ortodoksikirkoista suurijäsenisin. Sitten on pieni Ukrainan autokefalinen ortodoksikirkko ja Moskovan patriarkaatin alainen ortodoksikirkko.

En millään saa selvää, miten Ukrainan ortodoksikirkko - Kiovan patriarkaatti eroaa toisesta Ukrainan ortodoksikirkosta, sillä kummatkin ovat Konstantinopolin patriarkaatista riippumattomia, autokefalisia.

Wikipedia koettaa selvittää asiaa: "Ukrainan ortodoksikirkko - Kiovan patriarkaatti sai autokefaalisen kirkon aseman tammikuussa 2019 Konstantinopolin patriarkaatilta, joka myönsi sille tomosin ja sisällytti sen diptyikkaansa."

Tomos ja diptyikka. Tämäpä harvinaisen selvä.

Me Pietarissa ukrainalaisessa ravintolassa Konevitsa ry:n hallituksen kokouksen illanvietossa kuulimme Konevitsan luostarin toplokkailta mielikuvituksellisen kertomuksen Ukrainan ortodoksikirkon, jonkin niistä, patriarkan tai muun korkea-arvoisen prelaatin hautaamisesta. Oli kova kiista vallasta ja ikään kuin mies olisi päätetty haudata keskelle jalkakäytävää.

Tai sitten arkkua kuljeteltiin kirkon edessä kadulla, mutta kovin oli ollut kipeä riita ja tunteet pinnalla.

Ei ihme, että nuori Serhii Daniilov opiskeli rakennusinsinööriksi, vaikka oli ollut ponomarina Vinnitsan sipulikupolimeressä kymmenvuotiaasta asti.

Me olimme sillanrakentajia, kuten myös kirkkojen välissä

Pesiydyin Konevitsan luostariin kesällä 1993 kuopiolaisten rakennusinsinöörien talkooporukan avulla. Tästä joskus enemmän. Taustalla nimi oli Avain-projekti ja tarkoituksena oli massatyöttömyyden aikana mobilisoida kuopiolaisia korkeasti koulutettuja. Johonkin.

En tiedä, mihin piti, mutta me, minä ja Johanna-serkkuni, tulimme mobilisoiduksi aivan eri maailmaan, mihin olimme yliopistoistamme valmistuneet. Huikea juttu ja huikeita ihmisiä löysimme rajoittuneisiin elämiimme.

Ehkä minusta tuli rakennusalan yrittäjä silloin. Tämä ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kinnusen Ilmo on kuollut, kertoi Kinnusen Kauko. Tapasin hänet vähän aikaa sitten lounaalla Iisalmen Raatihuoneessa ja nyt puhelimestani hävisi koko whatsapp-arkisto, kun vaihdoin puhelinta. Prkl.

Löytyisiköhän Polvisen Jukan tiedot numerotiedustelusta?

Monta kiemuraa ja mutkaa, mutta minä uiskentelin Konevitsan luostariin sisälle kuin pieni siljotka. Sillikala.

Kun Ukrainan sota alkoi, oli Ylen televisiouutisissa pätkä ortodoksisesta jumalanpalveluksesta jossain Ukrainassa. Olin näkevinäni uutispätkässä tutun mustapartaisen muhkean hahmon, isä Nazarin, Venäjän toisiksi arvostetuimman luostarin Pietarin Lavran igumenin.

Tai ei hän ilmeisesti ole enää Lavran johtaja, vaan Viipurin piispa. Näin kertoo arkkimahdriitta Sergein Konevitsa-aiheinen kirjoitus. Se nousi äsken, kun googlasin isä Nazari + Konevitsa.

Isä Esipaimen Nazari oli meidän (suomalaistenkin) Konevitsan luostarin igumeni - ja alunperin ukrainalainen. Jos arkkimadriitta Nazari olikin Ukrainassa edes käymässä, palvelus lienee ollut Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksikirkon palvelus.

Me suomalaiset talkoolaiset ja humanitaarista apua Konevitsaan koordinoinut sekalainen paljolti epäortodoksinen sakki pesimme kesäisin luostarisaarella kuin sitkeät vieraslajit. Meitä olisi voinut varmaankin verrata villisikoihin tai lupiineihin.

Väittäisin, että igumeni Nazarilla oli jotenkin kummasti rattoisaa seuratessaan temmellystämme pitkin saarta. Me olimme kirkkojen välissä. Idän ja lännen raja kulki meissä sisällä.

Samaan aikaan kirkkopoliitikot vetivät köyttä Viron ortodoksisesta kirkosta. Virolaiset Viron ortodoksit lähtivät lätkimään Moskovan patriarkaatista ja liittyivät Konstantinopolin patriarkaattiin. Suomen ja Venäjän Kirkkojen rukousyhteys oli poikki.

Paitsi Konevitsassa. Jos oikein ymmärsin, Konevitsan luostarissa rukoiltiin ainakin meidän suomalaisten kirkon kaunistajain puolesta. Minä olen työntänyt kottikärryllisiä purkutavaraa luostarin kirkon yläkerran restaurointityömaalta suoraan ikkunasta kirkon pihalle.

En enää tarvinnut luostaria, kun luostarin kokki tuli Suomeen helmikuussa 1998. Loppu on historiaa. Syntyi kaksi tytärtä, Maria ja Anna, ja heidän jälkeensä hyvä, kun ehdin joskus käydä lähileipomossa viinerikahvilla. Minnekään luostariin tai Venäjälle en ehtinyt.

Oli kirjaimellisesti kädet täynnä töitä! Kaikki mitä oli ennen tyttöjen syntymää, tuntuu ikään kuin pyyhkiytyneen pois. Kummallisella tavalla. On vaikea muistaa, että olen ylipäätänsä ollut olemassa ennen heitä.

Olimme kuitenkin Konevitsassa sillanrakentajia ja välivouhkia. Suuri kiitos kaikesta kuuluu Jelena Pavinskille. Hän on eriskummallisimpia ihmisiä, jota olen elämässäni tuntenut.

Athos-vuorten säätiö Lammilla ja Lammin lavamuistoja

Petri Pöntisen on rakentanut reportaasin isä Serhiistä todella taiten ja nivonut juttuun koko venäläisen ortodoksian pitkän kaaren. Reportaasi löytyy viime vuoden viimeisestä painetusta lehdestä.

Jutusta löytyy ihailtavan neutraalisti ja asiallisesti se, että Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko on ilmoittanut emeritus arkkipiispa Leolle maaliskuussa 2024, että se perustaa kaksi seurakuntaa Suomeen ja toinen seurakunnista on koettanut ostaa Savosta tyhjilleen jääneen ortodoksikirkon.

Luin jutun huonosti, siirsin lehden myöhemmin tarkemmin luettavien sekä  arkistoitavien lehtien pinoon ja aloin haroa Kuopion jättiläismäiseksi yhdistyneen ortodoksisen seurakunnan sivuja. Olin aikaisemmin syksyllä, kuten olen kirjoittanut blogissani, käynyt Pielavedellä Petrun kirkon pihalla ja kauhistunut typötyhjää ilmoitustaulua.

Sisäinen lööpintekijäni kirkui koko syksyn: Pielavedeltä tai ainakin Keiteleeltä ovat ortodoksit loppuneet eikä kummassakaan pyhäkössä ole enää palveluksia! Höpölöpö, onhan. Kirjallisuuspiirissäkin tammikuun lopulla oli väkeä kirkkosalin täydeltä isä Esipaimen Panteleimonia kuuntelemassa.

Suomen Kuvalehdessä oli lisäksi mainittu, että Hämeessä sijaitseva ortodoksinen yhteisöä arvellaan tarjonneen Moskovan patriarkaatin alaisille ukrainalaisortodokseille Suomessa tiloja.

Hämeen ortodoksinen yhteisö lienee Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiö, Panagia. Ja ylläribylläri! Sinnekin minä olen nenäni työntänyt Marian kanssa.

Taasha myö Konevitsan igumenia tulkattiin, juu! Ei ole kauaakaan, kun ajattelin, että ajaessani Lapinlahdelta koti-Järvelän kautta Marian luokse Helsinkiin, kimurtelen pitkin Hämeen mutkaisia härkäteitä ja koukkaan Lammilla.

Kesäisin Panagiassa on kesäkahvila ja Panagian Wanhain Tawarain Kauppa on ihan huikea! Jumalanpalveluksia on joka päivä maallikkovoimin sekä liturgia seuraavaksi sunnuntaina 15. maaliskuuta.

Kun olin nuori ja kihloissa järveläläisen nuoren miehen kanssa, jouduin kihlattuni kanssa käymään Hurriganesin konsertissa Lammilla Untulan lavalla. Olin liian nuori Hurriganesin ymmärtämiseen ja liian vanha dingolaiseksi.

Minulle jäi vain räkäpunk ja siksi päässäni alkoi soida tänään kesken kaiken Sa-Int. En tiennyt, että se on lahtelainen bändi.

Myöhemmin kävin Lammin lavalla varmaankin Vuolteen Riinan ja Saarisen Maijan kanssa. En ollut kuskina, sillä olen kätkenyt jonnekin lavan läheisyyteen metsään miltei juomattoman pullon jotakin kamalaa ököttiä, jota en kyennyt edes teeskentelemään, että saisin kurkustani alas.

Vaivihkaa hiippailin vähäksi aikaa porukasta tieheni ja piilotin pullon salaa. Ja olin ihan, että juu, tuli juotua jo koko pullo. Kammottavaa ainetta ja varmaan jos olisin juonut sitä vähänkään enemmän, olisin oksentanut niin, että oksennus olisi tursunnut nenästä.

Minulle humala teki sellaista. Oli se noloa. Ehkä olin pullon itse Lahden Alkosta ostanut. Seuraavalla reissulla olinkin sitten taas kuski.

Jelena Pavinskij

Petri Pöntinen kysyy Suomen Kuvalehden jutussaan (52-52/2024), onko Moskovan patriarkaatin alaisten ukrainalaisortodoksien aito halu auttaa maanmiehiään Suomessa vai onko uskonto vain yksi väline Venäjän pehmeässä vallankäytössä.

Veikkaan, että sekä että.

Kun etsin vuoden viimeisessä painetussa Suomen Kuvalehdessä ollutta Pöntisen ortodoksijuttua, löysin hänen marraskuisen ortodoksijuttunsa Moskovan varjo yltää Suomeen.

Luin sen vasta tänä aamuna. Juttuja yhdistää melkein identtinen lause siitä, että kummatkin Moskovan patriarkaatin alaiset suomalaiset ortodoksiset seurakunnat, sekä pikkarainen Pokrova että Pyhän Nikolauksen seurakunta, ovat vetäytyneet kuoreensa Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

On ihan pakko sanoa nyt. Olen todennäköisesti käynyt Pyhän Nikolaoksen kirkossa Helsingissä, kun olin käymässä Helsingissä päätoimittamani Aamun Koiton asioissa.

Paula-sisko aina sanoo, että todennäköisesti, kun kysyn, oliko hän Juuan tiistaiseurassa. Muistikuvani ovat tästä vähän huteria, mutta muistan menneeni Moskovan kirkkoon ihan huvikseni tavalliseen keskiviikkoehtoopalvelukseen. Tosin oli paaston aika ja palveluksia joka pyhäkössä paljon.

Ajattelin, että päätoimittajan tulee olla tasapuolinen ja muistan aina meillä Konevitsan porukoissa sanotun, että Helsingin venäläisperäiset seurakunnat eivät ole mikään kanoninenkaan ongelma, sillä niillä on pitkä historia.

Voisin varmistaa yhdeltä ihmiseltä, jos hän eläisi, että olin oikeassa kirkossa enkä Pyhän Elian suomalaisessa ortodoksikirkossa. Prrrrsettiläinen.

Joka tapauksessa hieroin silmiäni, kun Petri Pöntisen Suomen Kuvalehti -jutussa tuli vastaan Jelena Pavinskij. Jelena tai Helena niin kuin nimi virallisesti on, kuuluu pikkuiseen Pokrovan seurakuntaan.

Jelenan isä oli Boris Pavinskij, emigranttijälkeläinen, jos oikein ymmärsin, ja Pokrovan seurakunnan kirkkoherra. Jelena Pavinskij on ollut piispa Sergein tulkkina.

Isä Esipaimen Sergei kirjoittaa Pöntiselle, että Helena Pavinskij´a voidaan pitää sillanrakentajana Suomen ortodoksisen ja Venäjän ortodoksisen kirkon välillä. No niin voidaan ja ajatus Jelena Pavinskij´sta Putinin agenttina saa minut höröttämään naurusta.

Ei nyt herranpieksut jumalan jalassa!

Pitää vielä joskus kirjoittaa Jelenasta oma merkintänsä. Siinä on vallan merkillinen nainen. Alussa hän tuntui sietämättömältä ja Jelena kyllä osasi teurastaa meidät suomalaisest arat, ujot ja naiivit höpötintit, jotka pyörimme Konevitsassa kuin herhiläiset mätänevän raadon ympärillä, mutta sen me totisesti ansaitsimme!

Isä Esipaimen Arsenin konahdus

Oli ihan pakko kirjoittaa kaikki tämä, sillä isä Esipaimen Arseni on tavoilleen tyypillisesti konahtanut ortodoksisen hyväntekeväisyysjärjestö Filantropian laatimasta rukouksesta Ukrainan puolesta.

Olen isä Esipaimenen kanssa pitkälti samaa mieltä, mutta pitikö taas konahtaa ja olla kärtty? Miksei isä Esipaimen voinut sanoa sanottavaansa jämäkän lempeästi?

Ei kuulu vissiin tyyliin. On äkkipikaisuudestaan Lapinlahdella kuuluisia Heikkisiä.

Kävin netissä lukemassa rukouksen minäkin. Siinä sanotaan:

"Vielä rukoilemme Herraa, että Hän suojelisi paljon kärsivää Ukrainaa, Lähi-itää ja niiden kansoja, jotta he voisivat jatkaa elämäänsä rauhassa, hartaudessa ja synninkatumuksessa. Vielä rukoilemme, että rauha ja tyyneys asettuisivat paljon kärsivään Ukrainaan, Lähi-itään ja että ne vapautuisivat kaikista vihollisista ja muukalaisten hyökkäyksiltä..."

Rukouksessa ei oteta selkeästi puolta Lähi-idässä, vaan ihan oikein rukoillaan myös israelilaisten puolesta.

Miksi rukouksessa ei oteta huomioon sitä, että Venäjä lähettää luotien saaliiksi miehiä lähestulkoon tyhjin käsin vain ottamaan vastaan luoteja ja ammuksia? He ovat pelkkää tykinruokaa ja ansaitsevat yhtä lailla rukousta.