Vuorten laulun Vietnam - romaanin parissa saa viihtyä

Vietnamin maareformi ja saamelaisten oikeudet ovat syyt, miksi en päässyt kiinni Jonna Järnefeltin Casablancan raunioihin

ti 25.3.2025

Hesarin kirjallisuuskolumnisti Ndéla Faye antoi tänään synninpäästön. Hän kirjoittaa, että viihdekirjallisuus auttoi löytämään kadonneen lukuinnon. Ei haittaa, vaikka ahmaisisi jonkin kirjan päivässä ja pitäisi kokemusta miellyttävänä, kuten Jenni Poikeluksen Riitta Pukari Ylen notifikaatioita.

Vietnamilaisen Que Mai Nguyen Phanin esikoiskirja Vuorten laulu toi Vietnamin ihan iholle. Äh, mikä ilmaus. Menköön, kun nyt tälle linjalle läksin. Vietnam on tarkoittanut minulle vain kestämätöntä imperialistista sotaa, mutta maan todellisuus on mutkikkaampi ja historia paljon pidempi kuin edes maassa Annan kanssa käydessämme tajusimmekaan.

Wikipediasta nappasin, että Vietnam oli vuodesta 111 eKr. tuhannen vuoden ajan osa Kiinaa, kunnes vietnamilainen dynastia nousi valtaan 939 jKr.

"Vietnam tulee sanasta Việt Nam, Nam Việt käännettynä toisin päin. Nam Việt (南越, ”eteläinen Việt") oli muinainen kuningaskunta, joka hallitsi suurta osaa nykyistä pohjoista Vietnamia ja eteläistä Kiinaa 200-luvulla eKr."

Punaisenjoen rantojen asukkailla oli hienoja taitoja jo 2 500 vuotta sitten. Alueelta löydettyjen pronssiesineet, kuten rummut, koertovat järjestäytyneestä yhteiskunnasta ja korkeasta teknologiasta.

Kirjailija Que Mai Nguyen Phan syntyi vuonna 1973 köyhään pohjoisvietnamilaiseen perheeseen kylään nimeltä Ninh Binh. Isä oli maanviljelijä ja äiti opettaja. Isä lähetettiin Etelä-Vietnamiin töihin ja vuonna 1979 isä vei koko perheensä Bac Lieun maakuntaan Mekongin suistoon.

Isä halusi antaa lapsilleen paremmat koulutusmahdollisuudet. Pikku Que Mai joutui peittämään pohjoisvietnamilaisen korostuksensa ja häntä nimiteltiin koulussa bắc kỳksi. Se on etelävietnamilaisten käyttämä halventava nimitys pohjoisvietnamilaisista muuttajista.

Etelävietnamilaiset pelkäsvät pohjoisvietnamilaisten vievän työpaikat ja elinmahdollisuudet. Lisäksi Pohjois-Vietnam oli voittanut sisällissodan ja nimittänyt Etelä-Vietnamin pääkaupungin Saigonin (Annasta ei tullut reissulla Saigonin ystävä) Hồ Chí Minhiksi.

Vietnam yhdistyi virallisesti vuonna 1976, mutta sisällissodan arvet ovat näkyvissä edelleen. Sodassa kuoli kaksi miljoonaa ihmistä ja neljä miljoonaa vammautui. Vuorten laulun sukusaagassa tuli kaikki: jalkansa miinassa menettänyt eno sekä toisen enon epämuodostuneena syntynyt vauva. Vauvalla oli jättiläismäinen pää eikä lainkaan raajoja. Vauva ei jäänyt henkiin.

Vauvan isä oli ollut rintamalla ja altistunut amerikkalaisten viidakkoon ruiskuttamalle Agent Orange -kasvismyrkylle. Hän oli kommunisti eikä halunnut olla missään tekemisissä äitinsä, kaupankäynnillä vaurastuneen naisen kanssa.

Tuija Halttusen dokumentista Näin pilvet kuolevat opin myös, että USA manipuloi vuonna 1967 Vietnamin säätä ja sai aikaan rankkasateita ja sateet aiheuttivat mutavyöryjä. Kokonaisia perheitä hukkui mutaan.

Kun hevonen karkaa vuorille

Que Mai Nguyen Phanin tarina kauppiasisoäidin vaelluksesta Hanoihin Vuorten laulussa tuo mieleen taajaan vulgaaripsykologisessa kirjallisuudessa siteeratun ja kiinalaiseksi sanotun tarinan iäkkäästä miehestä, jonka vanha ja raihnainen hevonen karkaa vuorille. Mies asui kahden poikansa kanssa ja kyläläiset voivottelevat tapahtunutta.

Vanha mies kuitenkin virkkoi, älkää sanoko: "Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo.” Mies ja poika näkivät nälkää viikon, kunnes karkurihevonen tuo taloon mukanaan kokonaisen villihevoslauman.

Hevoslauma oli isälle ja pojalle kokonainen omaisuus ja poika alkaa koulia hevosista työkelpoisia. Kaikki menee hyvin, kunnes muudan hevonen pudottaa pojan selästään ja karkaa talosta tiehensä. Pojan jalka murtuu ja isä sekä poika näkevät taas jonkin aikaa nälkää.

Samalla syttyy sota ja kaikki sotakuntoiset miehet joutuvat rintamalle. Hevosen vammauttama poika ei kykene edes sodan ruoaksi, joten hyvin kävi. Muistaakseni poika saa perheenkin ja elämä jatkuu seuraavassa polvessa.

Vietnamin maanomistuksen lakkautus

Kiinalaisesta tarinasta oppineena olen alkanut ajatella, että kaunokirjallisessa mielessä kertomus tulee lopettaa draamalliseen huippukohtaansa, mutta elävässä elämässä pitää vain jaksaa katsoa eteenpäin. Eihän sitä koskaan tiedä - ja ei oikeasti tiedäkään. Hyvä niin!

Que Mai Nguyen Phan käyttää samanlaista kerrontatekniikkaa kertoessaan isoäidin jeremiadista Keski-Vietnamista pakoon Hanoihin, suurkaupunkiin. Suurkaupungissa äitiä ja lapsia ei tunnistettaisi.

Vuonna 1954 Ranskan siirtomaavalta Vietnamissa oli romahtanut ja maa jakautunut Etelä- ja Pohjois-Vietnamiin. Pohjoisessa hallitsivat kommunistit ja niinpä maassa toteutettiin maareformi. Yksityinen maanomistus lakkautettiin.

Vuorten laulussa elettiin vuotta 1956. Maauudistus oli edennyt Keski-Vietnamiin ja perheen matriarkka pääsee lukuisine lapsineen karkuun maatilaltaan, kun kylään tulevat maatalouden kollektivaattorit ja maauudistuksen vaatijat. Uudistajat tappavat patriarkan ja vanhin pojista pakenee.

Vanhin poika tulee kertomukseen mukaan romaanin viimeisillä sivuilla. Hän oli onnistunut rakentamaan melko hyvän elämän Etelä-Vietnamissa, vaikka olikin jossain vaiheessa pakotettu sotaan taistelemaan kirjaimellisesti veljiään vastaan. Vanhimman pojan vaimo ja lapset olivat lähteneet Yhdysvaltoihin.

Que Mai Nguyen Phan on taitava operoimaan eri ajanjaksoilla. Kun maanomistusuudistajat olivat tappaneet suvun patriarkan, matriarkka lähtee taivaltamaan kolmensadan kilometrin matkaa lapsineen jalan.

Matriarkan ylle jäi silkkipaita. Muuta hän ei mukaansa saanut, kun maanomistusuudistajat rynnivät maatilalle. Ensimmäinen pakenijoita auttanut maalaisnainen antaa naiselle vanhan virttyneen paitansa päältään ja sotkee lasten naamat mudalla, jotta pakolaisia pidettäisiin kerjäläisinä.

Silkkipaita käy myöhemmin maksuvälineestä. Äiti joutuu pakomatkalla ripottelemaan lapsensa erilaisten ihmisten huomaan. Vanhimmat joutuvat orjatyön kaltaisiin oloihin ja romaanissa tulee ilmi, etteivät kokemukset voi olla vaikuttamatta äidin ja lasten välisiin suhteisiin.

Äidin mukana kulkee koko matkan nuorin lapsi.

Kun pakolaisten matkaa seuraava lukija jo luulee, että voi huokaista helpotuksesta, tulee kamala käänne. Äiti saa ensin kuin ihmeen kautta ostettua itselleen hedelmäkaupustelijan korin ja hatun. Hattu suojaa kasvoja niin, että kotikylästä perään lähteneet etsijät eivät tunnista.

Sitten äiti joutuu ryöstetyksi. Olin sitä kuunnellessa Maaselässä hiihtämässä tai lähinnä talsimassa ja rämpimässä sukset jalassa, olin umpiväsynyt kaikkeen ja ajattelin, että en kestä. Lopetan kirjan tähän.

Kuuntelin kuitenkin eteenpäin ja Kattilalammen toisessa päässä käytyäni oli matriarkka jo voiton puolella. Ryöstön jälkeen joukko kaupustelijanaisia ottaa äidin sekä lapsen huomaansa ja naiset opastavat äidin Hanoihin Hopeakadulle.

Hopeakadulla, kulta- ja hopeakauppiaiden kadulla, piti sijaitseman matriarkan kotiopettajan lapsuuden perheen kotitalo. Sijaitsikin, mutta talossa asui kotiopettajan veljen poika tympeine vaimoineen.

Entinen maanomistajaluokkaan kuulunut äiti joutuu taas orjantyöhön. Siihenkin pääseminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Keski-Vietnamista paennutta pidettiin vehkeilijänä ja jos hänestä itsestään ei koituisi ongelmia, koituisi varmasti kaikkea pahaa hänen suojelemisestaan.

Etenkään vaimo ei halua maaseudun pakenijaa taloonsa, mutta taipuu, kun miehensä on pakolaisen puolella.

Uupuneena pakolaisäiti alkaa käydä buddhalaisessa temppelissä. Temppelissä hän kohtaa mestarin, joka opettaa itsepuolustusta. Taidosta on hyötyä. Matriarkka potkii pidätyskuntoon hopea- ja kultapuodin ryöstäjän.

Hän pelastaa puodin omistajat perikadolta ja mahdollisesti myös kultakauppiaan vaimon hengen. Luvassa ei ollut kuitenkaan kiitosta, vaan kultakauppiaan vaimo antaa naiselle potkut. Kauppias nimittäin näyttää olleen ihastunut yritteliääseen, toimeliaaseen pelastajapalvelijanaiseen - ja tämän rintoihin etenkin.

Kohta oli niin karmea, että teki mieleni huutaa epätoivosta. Onneksi kertoja suo helpottavan käänten saman tien. Pakolaisäidin viimeinen palkkapussi oli epäilyttävän kevyt, mutta onneksi äiti kurkistaa pussiin. Kurkistaa, sillä jokainen ropo nälkärajalla raatavalle oli tarpeen.

Pussissa on kulta- ja hopeakolikoita niin, että pakolaisäiti pääsee taas alkuun - ostaa tontin Hanoista, aikoo rakennuttaa siihen talon ja lopulta lähtee hakemaan lapsiaan pakomatkan varrelta.

Tulee taas riipaiseva kohta. Pakolaisäiti oli antanut tyttärensä lapsettoman lastentarhatädin huomaan. Kasvatustädin mies oli ministeriön virkamies ja korkeassa asemassa. Kasvatustäti oli kiintynyt tyttöön ja vaikutti hetken siltä, että lapsi ei lähde biologisen äitinsä mukaan.

Vaikeita äiti ja tytär ja äiti ja poika -suhteita

Äidin ja tyttären väleihin oli jo tullut särö. Reilu kaksikymmentä vuotta myöhemmin tytär palaa sodasta mieli murtuneena. Hän oli lähtenyt etsimään miestään Etelä-Vietnamin puolelta rintamalta eikä ollut löytänyt tätä, vaan joutunut kokemaan kammottavia asioita rintamalääkärinä.

Romaanin jonkinlaiseksi vaitonaiseksi keskushenkilöksi muodostunut tyttö odottaa sekä äitiään että isäänsä rintamalta. Hän ja isoäiti pakenevat Hanoista amerikkalaisten pommituksia pieneen kylään.

Amerikkalaiset koettavat pommittaa Hanoita kivikaudelle. Matriarkka menettää talonsa ja omaisuutensa toiseen kertaan. Kun sota on vihdoin ohitse, isoäiti jättää opettajan työnsä ja ryhtyy kaupustelijaksi.

Kaupanteolla hän kokoaa taas omaisuutta niin, että saa rakennettua menettämänsä talon uudestaan. Ja jotta mikään ei olisi helppoa tai yksinkertaista, kommunistipoika alkaa vieroksua äitiään.

Sama poika, joka sai Angent Orangen vuoksi epämuodostuneen vauvan.

Ajatelkaa. Äidin piti taivaltaa kolmesataa kilometriä. Meiltä Heinolan Heilaan on suurin piirtein kolmesataa kilometriä. Sehän on yksi hujaus autolla ja matkan päässä on mukava lähiruokapaikka, jossa voi hifistellä linssibolognesella tai punajuuripastalla.

Vaikea maauudistus ja saamelaisten oikeudet

Vietnamin maareformista lukiessa tulivat mieleen saamelaisten itsemääräämistaistelu. Rautavaaran kunnanjohtaja-ruhtinas Mikko Kärnä työskenteli vuosina 2010 - 2015 ensin Inarin Kalottikeskuksen vt. toiminnanjohtajana ja sitten erilaisissa johtavissa tehtävissä Enontekiön kunnassa.

Tsekkasin netistä, mikä Kalottikeskus on. Se on entinen emäntäkoulu ja vuoden 2023 Inarilaisessa on juttua siitä, kuinka Kalottikeskuksessa on kampaajia, kosmetologeja ja äänimaljahoitajia. Nyt muuten naurattaa yksi juttu. Nyt tajuan, tajuan! Tajuan! Kerron sen, mitä tajusin Suomen taloustieteen contessa Adelaide de Saint Erasmolle sitten, kun hän lukee merkintäni ja kysyy: "Niin mikä juttu?"

Joka tapauksessa Kärnä on ammoin antanut saamelaisvihaa lietsovia lausuntoja saamelaisista. Hän puolustautuu sillä, että on puolustanut suomalaistettuja saamelaisia, joita ei enää huolittaisi saamelaiskäräjien jäseniksi.

Saamelaiskäräjälakiesitys on mutkikas juttu. Koetin saada siitä selvää, kun lakiesitys oli eduskunnassa viimeksi. Maakuntalehtien jutuista ei tullut hullua hurskaammaksi. Kyse on ilmeisesti pohjimmiltaan myös maasta ja resurssien jaosta jopa.

Jos ajattelee Vietnamin maareformia entisten sorrettujen väestöryhmien näkökulmasta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että sorretut saivat maata. Mutta entäs pakoon ajetut maanomistajat sitten? En tiedä.

Ensimmäisen maailman ongelmia Casablancan raunioissa

Kun olin pyöritellyt päässäni saamelaisten asioita, kielitaistelua ja identiteettiä sekä Vietnamin maanomistajien pakoa Que Mai Nguyen Phanin Vuorten laulussa, ei Jonna Järnefeltin Casablancan rauniot tuntunut oikein miltään.

En kyennyt samaistumaan toisen päähenkilön ylitsevuotavaan vihaan miestä kohtaan, joka ei jättänyt tätä rauhaan. Kai kyse oli jostain häiriintyneestä stalkkerista. Naisella oli ollut miehen kanssa sado-masokistinen suhde ja kun nainen halusi lopettaa sekä palata tylsistyttävään avioliittoonsa, mies ei päästänytkään enää tätä pois.

Näyttelijä Jonna Järnefeltin esikoisromaani oli ilmeisesti käsikirjoitettu suoraan kuulokuvaksi. Se perustui kahden lapsuudenystävän dialogiin. Toinen oli jonkinlainen keikkajärjestäjä- manageri ja toinen psykoanalyytikko.

Psykoanalyytikkoystävätär piti kaiken itsellään. Hän onki esille manageriystävättärensä kipukohdat, mutta ei antanut itsestään juuri mitään. Lisäksi manageriystävätär sai hirmu hepulit nähdessään keväällä kesämökillä kolme toisiinsa kietoutunutta ja kohmeista käärmettä.

Minusta kohtaus oli epäuskottava. Käärmeet toivat naisen mieleen väkivaltaisen ja raiskaavan rakastajan. Rakastaja tuhosi naisen avioliiton, mutta tylsähän avioliitto olikin. Mitä nainen oikein halusi?

Tappaa rakastajansa. Nojoo, en oikein usko. Jonna Järnefeltin tarkoitus lienee ollut kuvata hullua seksiä, pakkomiellettä, josta nainenkaan ei tunnu oikein päästävän irti. No höpsistä! Kumpi suhteessa oikein roikkuu?

Luin nyt netistä Eeva-lehden haastattelulyhennelmän Jonna Järnefeltistä. Hän oli eronnut itseään 17 vuotta vanhemmasta Asko Sarkolasta ja löytänyt uuden rakkauden ja hoitanut muistisairaan äitinsä hautaan.

"Äidin kuoleman jälkeen halusin kirjoittaa tuntemuksistani, mutta ei siitä syntynyt romaania." (Eeva 9/2024)

Jokin Casablancan raunioissa mätti. Se vain ei tuntunut oikein miltään. Jätti vaisun olon.

Järnefeltin tytärpuolen Milja Sarkolan Psykiatrini kuuntelin vajaa vuosi sitten. Ymmärsin sitä enemmän, vaikka romaani oli itseäni huomattavasti nuoremman naisen kirjoittama.

Aijaajaahah, Milja Sarkolan puoliso on kolttasaamelainen elokuvaohjaaja Pauliina Feodoroff.

Sarkola on terävämpi ja tarkkanäköisempi kuin Järnefelt. Järnefeltin toinen päähenkilö pitää sydänkohtausvuoteellaan äänekkään vapautuspalopuheen ylikiltistä suorittajanaisesta, joka tekee kaiken periaatteessa oikein, mutta ei saa millään sanottua, että on  v_ä_s_y_n_y_t. 

Monologi ei kolahtanut. Ei sitten yhtään. Minussa ilmeisesti ei ole yhtään myötätuntoa kilttejä ja kuulaisia suorittajanaisia kohtaan. Kun en itse ole sellainen vähimmässäkään määrin.