Helga Westin Puhu nukke ja Katja Gauriloffiin Kuun metsän Kaisa selvittivät paljon eksotisoiduista objekteista

ti 18.3.2025

Aloitin Helga Westin esseekokoelma Puhu nukke huokaisten. Taasko näitä trendikkäitä saamelaisidentiteettijuttuja, ajattelin hämärästi. Vasta teksti saamelaisvainajien kotiinpaluusta herätti hienoisesta kuunteluhorteesta.

West aloittaa hautajaiskertomansa siitä, kuinka voiteli itselleen atoopikkona hitlerviikset. Johdattaakseen kasvoihin katsojan silmäyksen muuanne, West pani huuliinsa kirkasta markettihuulipunaa.

Isosisko Suvi West, Märkä säpikäs, oli saanut jonkun konservatiivikohtauksen ja sanonut, että kirkas huulipuna ei tilaisuuteen käy. Pikku sisko ei antanut periksi.

Helga West kuljettaa esseetä syviin pohdintoihin ja seremonian kuvauksien kautta takaisin markettihuulipunaan. Se on hänen turvatalismaaninsa.

Teologian tutkijana Helga West jäi miettimään saamelaisvainajien hautauskaavaa.

Luterilainen arkkipiispa Tapio Luoma oli vastannut maahan kätkemisen kaavasta perustellen sitä sillä, että vainajat oli jo kertaalleen siunattu hautaan. Netissä olevan kirkkokäsikirjan mukaan uudellen kätkemisen kaavaa voidaan käyttää, esimerkiksi uurnan laskussa tai tuhkan maahan kätkemisessä tai kun vainaja lasketaan hautaan toisella paikkakunnalla varsinaisen siunaamisen jälkeen.

Helga West kirjoittaa, kuinka hänestä maahan kätkemisen kaava tuntui siltä kuin maahan olisi menossa jotain häpeällistä. 

Suvi West käsittelee hautajaisia miehensä, Anssi Kömin, kanssa tekemässä dokumenttielokuvassa Máhccan – Kotiinpaluu. Se on Areenalla vielä katsottavissa. Luin äsken kuvauksen dokumenttielokuvasta. Dokumentaristin ja kuvaajan vuoropuhelu antaa elokuvalle astetta henkilökohtaisemman sävyn. Pitää löytää aika katsoa elokuva. Onneksi aikaa on vuoteen 2029 asti.

Muistan, kuinka itketti, kun näin uutisissa pätkän hautajaisseremonioista.

Ylen uutisen mukaan vuosina 1882–1883 Kittilän piirilääkäri A. E. Jansson kaivoi Utsjoen Pyhän Ulriikan hautausmaalta 94 saamelaisen kalloa. Kalloja oli jäljellä enää 68, sillä osa niistä lähti hyvillä rahoilla tutkimuskäyttöön eri puolille Eurooppaa.

Norjalaiset olivat kaivaneet kalloja myyntiin Utsjoen Nuvvuksen, Dalvadaksen ja Äimäjoen Kuolleitten kuolpunan hautausmailta. Kolttasaamelaiskylän Nellimin hautausmaalle palasi kolme vainajaa.

Alkuperäiskansan kallot olivat hyvä bisnes. Kun kuuntelin Helga Westin esseetä, tunsin raivoa. Miten tällainen on mahdollista?

Tutkimusväsymys

Helga Westin esseissä tulee esille väsymys olla alituinen tutkimuskohde. Hänelle lähetti sähköpostia ranskalainen tutkija, jota vain kiinnosti päästä kysymään alkuperäisasukkaalta itseltään asioita tutkimustaan varten.

West vastasi, että ei aio vastata tutkijan kysymyksiin ja korosti kysyjälle sitä, ettei tämä saisi ottaa asiaa henkilökohtaisesti. Tutkija voisi kaivaa haluamansa tiedon jo valmiista aineistosta.

Saamelaisia ovat kansatieteilijät ja muut tutkineet sekä tarkastelleet maailman sivu. Satuin katsomaan jokunen aika sitten kolttasaamelaisen elokuvaohjaaja Katja Gauriloffin dokumentin isomummostaan Kaisa Gauriloffista. Elokuva Kuun metsän Kaisa pohjautuu sveitsiläis-venäläisen kirjailijan Robert Crottetin kirjeisiin, teksteihin ja teoksiin.

Robert Crottet osui uniensa ohjaamana Suenjelin Kolttakylään Petsamoon. Hän viipyi siellä kuukausikaupalla ja ystävystyi Kaisa Gauriloffiin kanssa. Crottet toi kolttien tilannetta esille toisen maailmansodan jälkeisessä Britanniassa ja organisoi hyväntekeväisyyskeräyksen.

Jotkut britit tosin kyseenalaistivat koko keräyksen. Olivathan britit itsekin kärsineet sodasta. Lontoon pommitukset alkoivat 7. syyskuuta 1940 ja päättyivät 11. toukokuuta 1941. Pommitusten aluksi Saksan ilmavoimat pommitti Lontoota 57 peräkkäisenä päivänä tai yönä.

Joku kysyi, mahtaako edes koko kolttia olla olemassa.

Koltat evakuoitiin Petsamosta Kalajoelle. Koska koltat olivat eläneet eristyksissä, he eivät olleet tottuneet kulkutauteihin. Evakossa kolttia kuoli muuta väestöä enemmän. Osa menetti elämänhalunsa.

Evakkotaipaleen jälkeen kolttien elämäntapa, kesä- ja talvikylineen, tuhoutui. Heidät asutettiin Sevettijärvelle ja Nellimiin. Talot nousivat erillisinä pikku järvien rannoille, dokumentissa kerrottiin, ja ihmisten välinen yhteys katkesi.

On hyvä, että Robert Crottet seurasi tallensi kolttien elämää vuosien ja vuosikymmenten ajan. Mutta nyt on uusi aika. Saamelaiset tekijät tekevät itse omat dokumenttinsa ja elokuvansa, kokoavat myyttinsä ja kirjoittavat kokemuksistaan.

Katja Gauriloffiin fiktiivinen elokuva Jeʹvida tuo myös esille saamelaisten tutkimusväsymyksen. Siinä jokin talossa vieraileva kasvatustieteilijä koettaa saada pikku Jeʹvidan kasaamaan palikoista samanlaisen konstruktion kuin tutkija.

Jeʹvidaa ei huvita. Hän kasaa juuri sellaisen tornin kuin haluaa. Kohtaus jäi verkkokalvolleni ikuisesti.

Tutkijan kotiinpaluu

Helga West on muuttanut takaisin kouluaikaiseen kotiinsa isänsä kämppikseksi Utsjoelle kahden poikansa kanssa. Hän valmistelee teologian ja uskontotutkimuksen väitöskirjaa luterilaisen kirkon ja saamelaisten välisistä sovintoprosesseista Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Esseekokoelmassaan Puhu nukke West kuvaa seminaarimatkaansa Australiaan. Hänet sinne lähetti Suomen luterilainen kirkko ja seminaarissa käsiteltiin maailman alkuperäisasukkaita. West sai tuta sen, että vaikka onkin Euroopan alkuperäiskansalainen, on hän kuitenkin valkoisena etuoikeutettu.

Saamelaisten kohtelu ei Suomessa ole ollut niin brutaalia kuin Australian ensimmäisten asukkaiden. Seminaarissakin väri korostuu. Australian omasta delegaatiosta juhlaillallisille oli kutsuttu sopivan valkoihoisia edustajia.

Helga West valitsee puolensa. Hän menee pikaruoalle uusien ystäviensä, niiden tummempien, joita ei ollut kutsuttu hienoon valkoisten gaalaaan.

Läpi esseekirjansa West yhdistelee riviteologiaan saamelaista hengellisyyttä. Se oli kiinnostavaa, mutta kohta minulle tulee kiire. Pitää juosta terveyskeskukseen.

Kuunneltuani Helga Westin Puhu nukke -esseet tajuan nyt, miten kipeä kysymys saamelaisuus pohjimmiltaan on. Sitä on yhtäällä eksotisoitu ja ihasteltu objekti ja toisaalta joutuu kokemaan hylkimistä omienkin suunnalta.

Tampereen city-saamelaisen Inga Maggan Puolikkaassa oli kivulias kuvaus nuoresta puolikkaaksi itsensä tuntevasta nuoresta saamelaisnaisesta, joka vasta opettelee kieltä, jota hänen omat vanhempansakaan eivät aikoinaan enää puhuneet lapsilleen.

On vaikea ymmärtää vanhempaa saamelaisnaista, joka tiuskii ja suhtautuu tympeästi nuorempaan naiseen tämän kielen opetteluinnon vuoksi. Hyvä on! Kysymys on kipeä, mutta silti. En ymmärrä. Kieltä opetteleva nuori ihminen on mielestäni viimeinen ihminen, jolle oma katkeruus tulee vuodattaa.