Suvi West käsittelemässä etnostressiä saamelaisen villahuivin kutomiskurssilla

la 10.5.2025

No nyt tajusin, mistä etnostressissä on loppujen lopuksi kyse. Olen itse ollut pienenä osasena etnostressaamassa, kun työskentelin Lapin Kansan Ivalon aluetoimittajan kesäloman sijaisena vuonna 1988. Ja varmaankin sen jälkeenkin, kun palasin vuoden päästä ihastelemaan Inariin kolttien asutuksen 40-vuotisjuhlaa Kodin Kuvalehden lentolipuin ja vuokra-autoin sekä mukana seuraavin valokuvaajin.

Aikakauslehdillä oli vielä 1990-luvun taitteessa varaa lähettää toimittajia repparimatkoille. Ja minähän käytin tilaisuutta hyväkseni. Olin aina valmis lähtemään lentokoneella jonnekin. Mieluummin niin kauas kuin pippuri kasvaa. Olin aina valmis ja aina ideoin itseni juttumatkalle Helsingin ulkopuolelle.

Tajusin muuten, että kiitelty, runsas ja rönsyilevä ideointikykyni johtuu puhtaasti siitä, että minua ei huvita tehdä kenenkään muun kuin itseni keksimiä juttuja. Olen naimisissa samanlaisen persoonallisuuden kanssa. Matti tekisi mieluusti vain kvr-urakoita. Toisten tekemien arkkitehtisuunnitelmien mukaan hän ei halua tehdä oikeastaan mitään.

Minulla eittämättä myös on auktoriteettiongelma, kuten Suomen journalismin contessa Adelaide de Saint Erasmo usein sanoo: "Jos tota sun auktoriteettiongelmaa ei olisi..."

Se on aivan totta. Niin on enkä erityisemmin haluaisi olla johtajakaan. Haluan tehdä kaiken itse ja ehdottomasti yksin. Olen täysin kykenemätön toimimaan ryhmässä. Tiedostan sen enkä halua tehdä sille mitään. Liikaa vaivaa kaivautua epämukavuusalueelle. Miksi muuten pitäisi änkeytyäkään epämukavuusalueelle?

Porvarien keksintöä mokoma. Porvarit haluaisivat, että kansa olisi kuuliaista ja menisi epämukavuusalueelleen. Enkä mene! Menkää itse tai työntäkää epämukavuusalueenne anusaukkoonne, typerät kuulaiset porvarit.

Puhkukaa nyt siellä, että otsikko ei vastaa merkinnän sisältöä. Ei vastaa vielä. Otsikon kirjoitan yleensä siksi, että jossain vaiheessa rönsyjäni vilkaisen otsikkoa ja muistan, että pitää aasinsilloittaa rönsyt takaisin otsikkoon.

Sitä paitsi tämä on blogini ja haluan olla pääosissa. Tsortsi sitä.

Kodin Kuvalehdessä etnostressin lisääjänä

Kun olin Kodin Kuvalehdessä töissä, ei ollut lapsia, joita olisi pitänyt noutaa päiväkodista. Lisäksi vihasin Helsinkiä ja oikeastaan kammoksuin kaupungissa asumista muutenkin. Kaivis Rautavaaralla osoitti sen, mistä pikkuruinen kokoaikainen ahistukseni kaupungissa johtuu.

Se johtuu aistien ylikuormittumisesta.

Olen siis ollut pikkuruinen etnostressin aiheuttaja ja piinallinen wanna be -saamelainen kolmekymmentä viisi vuotta sitten.

Suvi West kuvaa kirjassaan Syntien kummun naiset lappologeja. Ihan semmoisissa mitoissa etnostressaamista en ole tehnyt. Lappologit toimivat jo 1600-luvulla. Ensimmäiseksi lappologiksi wikipedia mainitsee Johannes Schefferuksen. Hänen teoksensa Lapponia julkaistiin vuonna 1673 ja sen tarkoituksena oli lisätä tietoutta saamelaisista, jotta heidät voitaisiin tehokkaimmin käännyttää kristinuskoon.

Myöhemmin saamelaisista kiinnostuivat romantiikan ajan kansatieteilijät.

Suvi Westin pikku sisko Helga West kertoo kirjassaan Puhu nukke siitä, kuinka kertakaikkisesti väsähti nykyajan tutkijoihin. Häneen otti yhteyttä sähköpostilla ranskalainen tutkija. Helga West ei enää jaksanut vastata tutkijan kysymyksiin ja tuli siihen tulokseen, että tutkija saa luvan syventyä valmiisiin aineistoihin tai teksteihin.

Katja Gauriloffin kolttasaamenkielisessä elokuvassa Jeʹvida oli paljastava kohtaus, jossa taloon saapunut tutkija tekee älykkyystestiä pikku Jeʹvidalle (Agafia Niemenmaa). Jeʹvidaa ei huvittanut tehdä palikkatestiä tutkijan esimerkistä, vaan rakensi paljon hienomman rakennelman - ja korkeamman.

Suvi West kirjoittaa Syntien kummun naisissaan siitä, kuinka omatkin voivat lisätä etnostressiä. Inga Magga kertoo kirjassaan Puolikas häpeästä, jota romaanin minäkertoja koki siitä, että vilpittömin mielin koetti opetella saamen kieltä, vaikka edellinen sukupolvi oli kielestä luopunut. Teki mieli alkaa huutaa kivusta, kun luin kohdan, jossa vanhempi saamelaisnainen haukkui Puolikkaan minäkertojan, kun tämä oli kömpelösti tapaillut sukunsa kieltä.

Aivan käsittämättömän ajattelematonta on kaataa omat traumat nuoren naisen päälle. Naisen, joka kuitenkin yrittää päästä mukaan omaan kansaansa. (Puolikkaan kiinnostava juonne oli romaanin Tampereen-kuvaukset. Ne kuvastivat minäkertojan Tampereelle juurtumista.)

Sarvilakki

Suvi West pohdiskelee Syntien kummun naisissaan sitä, miten saamelainen feminismi kilpistyy siihen, että saamelaisen feministin pitää osata ommella itse jotain taidokasta. Ei riitä, että osaa ommella gáktin, vaan pitää osata ommella sarvilakki.

Minäkertoja on saamelaistaiteen näyttelyssä ja katselee vitriinissä keskeneräistä heinäkenkää. Hän näkee vitriinin lasista heijastuman omasta saamelaispäähineestään. Hän ei ole ommellut sitä itse eikä se ole sarvilakki, sillä lestadiolaistamisen yhteydessä saamelaisnaiset luopuivat sarvilakista.

Minäkertojan päähine näyttää entistäkin latteammalta.

Lisäksi minäkertoja pysäyttää mikrofoneineen vanhemman saamelaisnaisen ja kysyy tältä lupaa haastatteluun. Vastaus on moniselitteistä diipadaapaa, mutta minäkertoja ei suostu jäämään naisen saamelaishenkisen kryptiikan vangiksi ja kysyy kysymyksensä.

Minäkertoja sanoo, että osaa ommella, mutta ei tarpeeksi monimutkaisia juttuja, jotta olisi riittävä saamelainen feministi. Hän taitaa liikkua luonnossa, mutta ei tarpeeksi eikä osaa moottorikelkan saloja riittävästi.

Kuka tahansa ei riitä saamelaisfeministiksi. Villahuivikurssilla Suvi Westin minäkertojan tehtävänä oli muun muassa pidellä villalankaa, kun kangaspuihin pantiin loimet. Lisäksi hän ottaa kuvia Instagramiin. Samalla minäkertojan luokse tulee käymään ahku, isoäiti. Hän vierailee tyttärensä tyttären luona enää harvakseltaan, onhan hänen kuolemastaan jo yli kaksikymmentä vuotta.

Ahkun viipyy minäkertojan vieressä hetken. Katsoo hänen käsityön tekemistään. Ei sano mitään ja poistuu. 

Minäkertoja arvelee, että ahku ei viihdy enää hänen luonaan, sillä heidän elämänsä ovat niin erilaiset. Tyttären tytär on huomiotalouden kasvatti ja ahku sota- ja evakkoajan. Minäkertoja kertoo ahkun kuitenkin aikoinaan sanoneen, että evakkovuodet Alavieskassa olivat hänen onnellisimpia. Silloin hän pääsi kansakouluun.

Se oli aikaa ennen lukuisia lapsia ja pitkiä aikoja poissa olevaa aviomiestä. Ahku arvosti kaikkein korkeimmalle koulujen käyntiä. Hän käänsi yhdessä sukupolvessa perheensä akateemiseen sivistykseen ja nosti köyhyydestä keskiluokkaan.

Minäkertoja arvelee, että jos ahkulla olisi ollut samanlaiset mahdollisuudet kuin minäkertojalla, hän olisi viettänyt elämänsä yliopistoissa tietoa kahmien ja poikkeuksellista älyään ruokkien. Sen sijaan minäkertoja hikoilee väen vängällä perinnekäsityön parissa.

Minäkertoja syyttää lappologeja. Ensin lappologit auttoivat palkkaprelaatteja kristillistämään saamelaiset, mutta tarkoituksena ei ollutkaan emansipaatio, vaan kristinuskon avulla tehdä toisarvoisista kansalaisista kuuliaisia. Ei ollut tarkoitus, että saamelaiset hankkivat itselleen koulutusta, alkavat käyttää haarukkaa ja veistä tai alkavat ajaa polkupyörällä.

Modernisoitunut saamelainen ei ollut enää aito! Lappologisen ihanteen mukaan saamelaisten tulisi alituiseen pysyä roolissaan historiallisina henkilöinä. Osa saamelaisista on itsekin sisäistänyt lappologien ajatukset ja nyt sitten kaikki kärsivät enemmän tai vähemmän etnostressistä.

Ahtaat tosi saamelaisen raamit

Suvi West pilkkaakin tarkkoja rajoja siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Minäkertoja, kiltti-Suvi, esimerkiksi yhdessä flow-Suvin kanssa järjestää sienitripin rummutuksineen. Kiltti-Suvin pelkona on, että joku tulee laavulle ja näkee, millaisissa saamelaisstereotypistetyissä puuhissa persoonallisuuspiirteet yksissä tuumin ovat.

Aloin hihittää. Pahin pelko ei ollut, että trippi jää päälle tai se, että aivot vaurioituvat, vaan se, että joku näkee heidät harjoittamassa stereotyyppistä saamelaisuutta.

Tripin kuvaus oli makaaberi ja päätös nolo. Vapaapalokunta tulee paikalle ja löytää minäkertojan karvataljan päältä paitasillaan pylly paljaana kuukautisveren ja kusen tahrimana. Tripin tulos oli se, että kiltti-Suvi lähettää persoonansa Flow-Suvin tiehensä. Hän ei enää tarvitse Flow-Suvia.

Lopulta Flow-Suvi kuolee. Yksinäisyydessä. Hylätyn terveyskeskuksen pihaan. Häntä ei löydetä heti kuoleman jälkeen, vaan sitten vasta, kun mädäntyminen oli alkanut.

Psilosybiinistä luin viimeksi netti-Ilta-Sanomista Tunna Milonoffin uupumushaastattelun yhteydessä. Milonoff kertoo saaneensa apua Hollannista psilosybiiniavusteisesti. Juttu on tehty Milonoffin kirjan Liekki pohjalta.

Myös Olga Tokarchuk kertoo romaanissaan Päivän talo, yön talo minäkertojan syövän sieniä trippimielessä. Jotenkin meni maku koko kirjailijasta. Tjaah, tämän vuoksi kirjailijan on kirjoitettava niin kryptisesti. En erityisemmin nauttinut myöskään siitä, kun Tokarchuk tuon tuostakin tarkkaili naapuriaan, Martaa, vanhaa naista, josta ei tiennyt mitään.

Miksi ei kysynyt?

Jostain syystä Suvi Westin trippikuvaus oli mielestäni jopa hilpeä. Erityisesti ulvoin naurusta, kun vapaapalokuntalaiset tulivat ja minäkertoja käy palomiehille läpi sitä, kuka oikeasti on. Hän on elokuvaohjaaja! Tärkeä ihminen, joka tekee tärkeää kulttuurityötä.

Tulin taas mieleeni. Saisi hauskan sketsin kirjoitettua kiimaisesta savolaisnaisesta kertovaan sketsisarjaan Lotisevat kumikkaat siitä, kun meitsi tuli kammottavan avioriidan jälkeen siihen tulokseen, että koska kukaan ei halua kuulla, kenen kanssa aviomieheni on minua pettänyt, kerroin sen kahdelle ystävälliselle ja rauhalliselle ambulanssinkuljettajalle.

Juu ja kiimainen savolaisnainen lotisevissa kumikkaissa olen sitten minä.

Mielestäni Märät säpikkäät oli roisimpi ja suoruudessaan parempi kuin Siskonpeti. Siskonpeti on esitetty vuosina 2014 - 2017. Se on myöhempää tuotantoa kuin Märät säpikkäät. Wanna be -saamelaisen käsitteen pongasin juuri Märistä säpikkäistä.

En ensisijaisesti tosiaan ottanut sitä saamelaishuumorina, vaan naishuumorina. Ja nyt kun vertaan. Siskonpeti on vain ilkeä. En pidä maailmasta, jota Siskonpeti pilkkaa, mutta silti. En pidä sarjan ilkeästä pohjasävystä.

Rikas pororuhtinas

Erkhe on varmasti Joku Oikea Tyyppi Saamenmaalla, sillä Erkhe-niminen röyhkeä itsevarma töykimys löytyy Niillas Holmbergin Halla Hellestä. Erhke kuuluu Syntien kummun naisten minäkertojan loputtomaan entiseen poikaystävistöön ja minäkertoja kuvailee, millaiset kuviot olivat olleet rikkaan poroisännän Erkhen ja tämän vaimon häissä.

En tiedä, miten Erkhe kirjoitetaan, sillä kuuntelin Halla Hellen äänikirjana ja Syntien kummun naiset ei ole vielä Stroytelissä e-versiona.

Vieraita oli kolmisentuhatta ja kosioseremoniat oli suoritettu oikeaoppisesti ajamalla moottorikelkoilla morsiamen kotitalon ympäri kolme kertaa. Sen jälkeen morsian oli napannut kosijalta kelkan avaimet, mikä oli merkki siitä, että morsian hyväksyi kosinnan.

Minäkertoja kuvailee sulhasen hääkenkien yksityiskohtia. Niistä näki, että vaurautta on. Ei kuitenkaan mene kauaakaan häistä, kun Erkhellä on elämänkriisi. Kriisissään hän lähettää kuvan seisovasta siittimestään Westin minäkertojalle.

Minäkertoja ymmärtää kriisiläistä. Elämä suuren poro-omaisuuden kanssa pyörii porojen ympärillä. Tuore aviovaimo saa yksin hoitaa ison omakotitalon. Mies on pääosin poissa. Nuoren poroisännän isä on kuollut - ehkä jopa Neuvostoliiton Novaja Zemljalla tekemien ydinkokeiden vuoksi - ja aivan mahdottomana taakkana poronkasvatuksessa ovat ilmastonmuutoksen tuomat säiden vaihtelut.

Peniksen kuva oli teoreettista seksuaalista häirintää. Ei nuori poroisäntä oikeasti halunnut mitään muuta kuin purkaa huoliaan. En tosin ihan tajua, miksei mies voinut viestitellä eroottisesti oman vaimonsa kanssa. Niin. Miksi oma vaimo ei kelpaa sellaiseen?

Jokin jännitys, jokin kiinnijäämisen kaamea kammottavuus ja kiihottavuus sellaisesta puuttuu.