Suvi Westin Syntien kummun naiset

pe 9.5.2025

Ajoin eilen pyörällä etelään päin Lapinlahden kirkolta ja sivuitse Anjan pihaputiikin sekä Teollisuuslinkin Suvi Westin ääni korvissani.

Kaarsin rautatien ylitse ja ajelin outoja entisiä tienpohjia pitkin. Näin kummallisen vanhan tienpohjan johdattavan minut salaperäiselle kummulle. Kumpu tuli esiin taianomaisesti juuri, kun Westin Syntien kummun naisissa oli kuvaukset Westin minäkertojan paluusta kotiseudulle Lappiin sekä oudosta kummusta, jolta olisi pitänyt kysyä lupaa kirjan kirjoittamiseen tai milloin millekin.

En juuri koskaan ole liikkunut niillä seuduin. En tiedä, miksi ajoin sinne. Kumpu oli lehtipuumaastoa ja näytti artefaktilta. Kumpuja ja notkelmia oli enemmänkin ja siellä täällä maasta törrötti muutaman metrin korkuisia valkeita peltiputkia.

Piti jättää pyörä parkkiin ja kävellä sisään outoon maisemaan. Suvi West pääsi Syntien kummun naisissa kuvauksessaan siihen, kun hänen etelästä muuttaneen perheensä kotitalon pihaan kaartaa entinen koulukaveri, ystävättären lasten isä, entinen poikakaveri ja samalla myös sokeriserkku, Antti.

Antilla on sellaisia päivityksiä somessa, että minäkertoja olisi mieluummin muistelematta kouluaikaisia pussailuitaan. Tyynesti Antti saapastelee minäkertojan miehen luokse ja kysyy tältä, voisiko hän ostaa talon pihassa olevan koiratarhan, kun etelän tulijoilla ei näytä koiraa olevan.

Aviomies kääntyy minäkertojan puoleen ja kysyy tämän kantaa. Minäkertoja huomaa lahjoittavansa tarhan entiselle poikaystävälleen ilmaiseksi.

Olin päässyt lehtipuisen science fiction maiseman toiseen laitaan. Kumpunotkelmikon takana aukeni maisema lampineen ja pienine virtoineen. Kaikki oli karun kaunista ja sangen kummallista.

Alitajunnan kuohuntaa

Mietin, mitäääää vittua, kuten nykynuoret sanoisivat. Olenko eksynyt salaisiin väestönsuojabunkkereihin? Ajattelin jo, että jaa, kaksikymmentä vuotta sitten, kun tulin Matti ja Liisa -lehden toimittajaksi Lapinlahdelle, paikallinen keputroikka nousi kaikkien kuolevaisten yläpuolelle. Tuumin, että olivat rakentaneet itselleen väestönsuojan maan alle ja suojan toisesta laidasta avautuvat pommin kestävät valtavat lasi-ikkunat häikäisevän ihanaan näkymään.

Sitten kompastuin. Maasta tönkötti jotain. Nahkavartinen kumikas. Herrajumala, huokaisin, onko suojan katolle haudattu poliittisia vastustajia? Pelästyin, onko kumikkaassa jäljellä mädäntynyt jalka.

Onko salaisen bunkkerin katolle haudattu joku brutaali SKDL-aikainen vasemmistovaikuttaja, joka uskalsi avata suunsa valtuustosalissa senkin uhalla, että ensimmäinen puheenvuoron saaja oli kepun valtuustorymän puheenjohtaja Antti Valta, joka sanoi: "Olemme tätäkin ja tätä tätä ja tuota tätätätätää asiaa Keskustan valtuustoryhmässä käsitelleet ja olemme taaskin taas ja taas taastaaseestaas samaa mieltä kuin esittelijä."

Katsoin, mikä oli raapinut käsivarttani, kun syleilin maata kaaduttuani. Maassa oli 1970-luvun sinappipullo.

Maisemaa ihaillessani ja Suvi Westiä kunnellessani olin tullut äärimmäiselle kummulle, jonka pintaan kupli kaikenlaista rojua. Kaatopaikka, nauroi Matti minulle illalla, olit Paskosuolla. Kysyin, onko siellä ongelmajätettä? Matti vastasi, että jotain sinne on kapseloitu, mutta tavallista kaatopaikkajätettä ei näköjään ole saatu peitellyksi ja kätkettyä.

Kotitalouksien maitopussit tai sinolipullot eivät suostu pysymään piilossa. Ikään kuin takimmainen kumpu kuplisi asioita, joita ihmiset ovat hylänneet pois silmistään. Sehän on kuin meikäläisen alitajunta. Kuplii ja työntää näkyviin asioita, joista ei varmaan saisi puhua.

Hiace-mies ja kondomi

Suvi Westin minäkertoja oli päässyt kohtaan, jossa tapaa itsensä 16-vuotiaana. 16-vuotias oli tullut laavulle itseään vanhemman Hiace-miehen kyydissä. Minäkertoja toivoi, että käyttäisivät edes kondomia.

16-vuotias vähät välittää siitä, kylvääkö tupakantumppeja tai juomatölkin sulkijoita ympäriinsä. Minäkertoja ajattelee, että se on tytön kapina saamelaista stereotypiaa kohtaan. Stereotyyppinen saamelainenhan on yhtä luonnon kanssa ja saamelaisnainen kehrää langat itse gáktinsa kankaaseen, teurastaa poron ja nylkee sen nahan säpikkäisiinsä.

Minäkertojan 16-vuotiaalla itsellä oli adidaksen verkkatakki. Minäkertoja tarjoaa tälle siideriä, vaikka aikuinen hän ei oikeastaan haluaisi antaa lapselle alkoholia. Minäkertoja myös hörppää siideriä ja vaikka maku on ällöttävän limpparinen, muutaman pullon jälkeen molemmat minät tyrskivät känni-itkua toistensa olkapäihin nojaten.

Aikuinen minä kertoo räkäitkunsa lomasta, että ei haluaisi olla stereotyyppisaamelainen. 16-vuotias sanoo suorasukaisesti, että älä sitten ole!

Nauratti vähän makaaberisti, sillä muistin Iltalehden haastattelun Kaija Juurikkalan miehestä Juuso Juurikkalasta (Iltalehti 1.11.2024 Uusi sairauskohtaus romahdutti Kaija Juurikkalan voinnin – Aviomies Juuso Juurikkala kertoo nyt toivottomasta tilanteesta: ”Kohtalo päätti näin”).

Juuso Juurikkala väsyi käymään aivoinfarktin saaneen vaimonsa luona hoitokodissa, kun tämän tila oli romahtanut. Juurikkala masentui ja päätti hakea ammattiapua. Vastassa oli sinitukkainen nuori sairaanhoitaja, joka tokaisi Juurikkalalle, kun tämä puki sanoiksi uupumustaan vaimonsa luona käynteihin:

– No vittuuks menet sinne?

Ei pidä mennä, jos ei jaksa. Ei pidä tehdä asioita, jotka syöksevät uupumukseen. Pitää osata sanoa ei ja rajata!

Kerrontataiteellinen spiraali

16-vuotias ihailee aikuista minäkertojaa yli kaiken. Minäkertojalle tapaaminen tekee hyvää, sillä juuri Antti, sokeriserkku (etäisempi serkku kuin pikku serkku) ja entinen poikaystävä, oli syössyt vähättelevillä kommenteillaan minäkertojan murheeseen.

Sokeriserkku poikaystävänä on saamelaiskuvioissa kuulema tavallista. Jos ottaa poikakaverin oman kansan joukosta, herää ensimmäisenä yhteisenä aamuna kuulemaan aamupuuropöydässä, kuinka suvut kohtaavat jälleen sen ja sen esi-isän tai -äidin kautta. Aloin hirnua.

Jotenkin kovin tavallista samantyyppiset linkit ovat pienellä paikkakunnallakin. Täällä en pääse postilaatikolle, etten törmäisi johonkin Matin exään tai salarakkaaseen.

(Tai salarakkaan aviomieheen tai kumppaniin - ah, kun tekisi niin mieleni valistaa paria miespoloa! Toisaalta kannattaa antaa Cowboyn olla edelleen siinä luulossa, että neitsyensä säästää pipariaan juuri hänelle; kun Cowboy mobilisoi neidsykäistä, ei tämä ehkä ole niin innokkaasti enää varattujen vanhojen miesten kimpussa!)

Aina välillä huomaan kaipaavani kaupungin anonymiteettiä.

Westin aikuinen minäkertoja sanoo 16-vuotiaalle, että haluaisi kirjoittaa kirjan entisistä miehistään. 16-vuotiaan silmät palavat innosta, sillä hänellä on vielä sellainen luulo, että suuressa rakkaudessa pitää olla draamaa, surua ja pakahduttavia tunteita.

Samassa tajuan, kuinka hienon aikakieppikierteen West rakensi samalla. 16-vuotiaan Hiace-mies! Taitavaa! Jestas, miten taitavaa!

Kyllä totisesti saa, jos uskaltaa!

Tylsää Kivistöntietä pyöräillessäni kuuntelin, kuinka Westin minäkertoja puhuu elokuvafestivaaleilla yleisölle, joka on juuri osoittanut suosiota tyhjänpäiväisyyksiä suoltaneelle miesnäyttelijälle. Kun minäkertoja alkaa puhua, osa poistuu miesnäyttelijän vanavedessä.

Yleisön joukossa on minäkertojan traumaattista ja lyttäävää exää, elokuvaohjaaja-Hannesta, muistuttava mies ja minäkertoja pelästyy, että Hannes on noussut 15 vuotta kestäneestä hiljaisuudesta takaisin kiusaamaan.

Vaikka, toisaalta, Hannes on kaiken huumeiden ja alkoholin käyttönsä ansiosta varmaan kuollut tai ainakin seniili kasvis, ajattelee minäkertoja. Ei yleisön mies kuitenkaan ole alistaja-Hannes, vaan joku, joka panee minäkertojan vastaamaan Märkiin säpikkäisiin viitaten, saako saamelaisnainen tehdä huumoria saamelaisnaisista.

Minäkertoja tokaisee, että saa, jos uskaltaa!

Illalla hotellihuoneessa minäkertoja vajoaa epätoivoon. Huono vastaus, mitä hän nyt sillä tavalla, olisi pitänyt perustella ja analysoida. Mutta aikaa ei ollut ja vastaus on mielestäni juuri sopivan uhmakas.

Tiedän, Syntien kummun naisten minäkertoja kierii häpeästä, kun ajattelee nuorena naisena käsikirjoittamaansa Märkiä säpikkäitä. Teemu Mäki, joka känni- ja tiesmissäpiripäissään tappoi kissan ja kirjoitti itsensä Suomen taiteen historiaan viheliäisenä pahiksena, kirjoitti keisistä kokonaisen taiteen väitöskirjan Näkyvä pimeys.

Näkyvä pimeys on huikea. Pitänee lukea se joskus toistamiseen. Ostin sen Siilinjärveltä pikkuruisesta kirjakaupasta yhteiskunnallisen kirjallisuuden nurkasta, johon kirja oli pantu häpeämään äärimmäiseen varjoon ja ylimmälle hyllylle. Sieltä se halusi minun poimivan itsensä. Ostin kirjan ja kirjoitin siitä Salmettaren pääkirjoituksen. (Helmiä sioille, mutjoo.)

Kun katsoin Märkiä säpikäitä, nauroin koko ajan. Ei se minulle edustanut mitään saamelaista, vaan kertoi siitä, että juuri kaksi nuorta saamelaisnaista ovat tarpeeksi rohkeita, vulgaareja ja kursailemattomia vittuillakseen yleensä kaikille siveyden sipuleille ja -sipulittarille.

Kasvoin seksiin Uman kirjalla sinulle. Sen mukaan seksi on kaunista. Ei mennyt kauaakaan, kun luin Erica Jongin Lennä, uneksi. Se on Raamattuni. 2000-luvulle tultaessa iski susanfaludilainen feminismin ja naisen vapautumisen takaisku.

Seuraavan polven nuoret naiset istuvat neitsytkammiossaan sängyn laidalla ja venyttelivät koulun terveystiedon tunnilla saamaansa kondomia kysyäkseen, mitä tälle pitäisi tehdä. No, pitäisi sujauttaa se jonkin kivan pojan penikseen, ajattelin. Samalla teki mieli huutaa, että pankaa niin, että hetekat raikuvat, saatanat.

Kondomikohdan luin Anu Silfverbergin kirjasta Äitikortti. Olen kirjoittanut vuonna 2013 Äitikortista ja Märistä säpikkäistä Tiedonantajaan. Kaivan kolumnini nyt tähän. Joskus vielä etsin Salmettaren pääkkärikolumnini Teemu Mäen Näkyvästä pimeydestä.

Seksuaalinen polarisoituminen

julkaistu pe 25.10.2013 Tiedonantajassa

Meinasi iltapuuro tulla nenän kautta rinnuksille, kun satuin joskus avaamaan telkkarin Njuoska bittutin, Märkien säpikkäiden, lähetysaikaan. Kun olin toipunut järkytyksestäni, uskalsin hieman jopa nauraa. Huomasin kyllä, että nauroin etupäässä itselleni. Ja samalla mietin, miksen uskaltanut nauraa itselleni jo 1980-luvun lopulla.

Kolme vuosikymmentä sitten vaelsin Helsingin yöelämässä Sonja O:n ja Erica Jongin seksuaalikasvatuksen omaksuneena. En ollut tarpeeksi cool. Olin hieman pullea maalaistyllerö. Ja nyt - 30 vuotta myöhemmin - tulee tundralta kaksi nuorta naista. Suvi West ja Anne Kirste Aikio nauravat helsinkiläiselle cooliudelle. Pahuksen riiviörivot ja ilkeät ihmekaksoset.

Toinen ilmiö, jolle olen kade, on syntyisin Suonenjoelta, kasvanut Mikkelistä ja täkäläisen legendan mukaan käynyt Lapinlahden taidelukionkin. Ilmiön nimi on Tiina-Rakel Koponen. Paratiisi.fi –sivuilla on vielä savolaissyntyisen Koposen oma sivusto. Sivuston pätkissä luvataan, että tekstaroimalla numeron jonnekin saa kosolti survomisia, upotuksia, imemisiä, nuolemisia ja tietenkin - litinää.

Tiina-Rakel kasvatti 2000-luvun alussa pitkän tulipunaisen tukan ja oli viisi vuotta pornotaideprojekti Rakel Liekkinä. Sen jälkeen hän eli jokusen kuukautta biseksuaalina rekisteröidyssä parisuhteessa Silvia Modigin (vas.) kanssa ja on tämän syksyn Coming out –päivänä tullut lesbona kaapista.

Miksei minun nuoruudessani saanut olla näin suoran seksuaalinen? Toki meillekin neitsyys oli vain pahainen este sekä typerä hidaste. Mekin saavuimme pikku paikkakunnilta suuriin kaupunkeihin värikkäät seksi-ilottelut neitseellisissä mielissämme.

Myönnän. Taustalla oli vielä hieman ahdistusta.

Luulin, että kaikki 1970-luvun jälkeen syntyneet nuoret naiset ovat yksiä seksin papittaria. Luulin, että he toisin kuin me, paneskelevat estotta sekä miesten, naisten että dildojensa kanssa.

Luulin väärin. Eivät kaikki.

Jossain vaiheessa 1990-lukua osalle porukkaa tuli kuuluisa takaisku – julistamaton sota naisia vastaan. Naiset polarisoituivat. Toinen puoli iloitsi seksuaalisuudesta ja toinen puoli sai teemasta pelkkiä ahdistuskohtauksia.

Esseekirjoittajaksi Hesarin vakipaikalta hypännyt Anu Silfverberg korostaa kirjassaan Äitikortti, että saatuaan lapsen on ollut äärimmäisen kiinnostunut yhteiskunnallisuudesta. Toivottavasti Silfverberg kirjoittaa vielä toisenkin Äitikortin – kaipaamani yhteiskunnallisen version -, sillä minulle ei jäänyt kirjasta mieleen muuta kuin kirjoittajan pikku porvarillinen ahdistus seksualiteetistään.

Kun Anu Silfverbergillä alkoivat tissit kasvaa, hän istui huoneessaan ja piteli käsissään koulun terveydenhoitajan kaikille jakamaa kondomia. Ei tiennyt, mitä tekisi sillä. Voi, voi, me irstaat tädit tiesimme siinä iässä ja jo paljon aiemmin, mitä sillä olisi pitänyt tehdä.

Pia Valkonen, kirjoittaja on koettanut innostaa paikallislehtensä Mattia tai Liisaa tekemään Rakel Liekistä haastattelun, sillä lapinlahtelaisen legendan mukaan Liekki on Tiina-Rakel Koposena ollut tekemässä seinämosaiikkeja viitostien alikulkutunneliin. Paikallislehdessä on kuitenkin vallalla pikku porvarillinen ahdistus eivätkä toimittajat innostuneet ideasta.