Tiina Pasasen Sun täytyy mennä ja vähän vielä Suvi Westin Syntien kummun naisista

ti 13.5.2025

Mistä ihmeestä se tämän taudin laati? Päätä särkee ja kurkussa on kaktus väärinpäin. En edes ole oleillut väkijoukoissa. Paitsi tietysti äitienpäivälounaalla, mutta sunnuntaina olin jo kipeä. Eilinen pyörälenkki oli liikaa. Tänä aamuna oli niin kurja olo, että vietin aamupäivän nuokkuen keittiön pöydän ääressä ja nauttien flunssapäivän kepeänä makupalana Tiina Pasasen Sun täytyy mennä.

Mitenköhän suhtautuisi Pasasen esikoisromaaniin? En halua olla niin kärttyinen ja hapan kuin Suonna Kononen Karjalaisessa (2.5.2025). Kirja ei koetakaan olla mitään muuta kuin chick litiä. Wikipedian mukaan chick lit tarkoittaa kaunokirjallisuutta, joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti.

Kaikki kunnia naisten chick litille! Itsepähän Pasasen kirjan sitä paitsi tilasin. Sain taas laatikollisen Kirjokannen kirjoja, kuten tilatessani keväällä 2022 Tõnu Õnnepalun kaksi kokoelmaa sisältävän niteen Valheiden katalogin - Englantilaisen puutarhurin.

Nikolai Gogon Munan luin jo ja siitä kirjoitin, vaikka huumori ei ole lukulajityyppini. Joskus on syytä harjoitella sietämään jotain sellaista, mistä ei niin välitä. On kehittävää joutua kuuluisalle epämukavuusalueelle. En tosin halua tehdä sitä montaakaan kertaa kuukaudessa. Ehkä en halua tehdä sitä kuin kerran vuodessa.

Korkeintaan kaksi.

Voisarven välistä löytynyt miehen muna meinasi olla minulle Munassa heti liikaa. Jykersin pienoiskirjasta sankarillisesti eteenpäin. Arvelen, että olisin varmasti pitänyt Gougoun Munasta enemmän, jos olisin joskus vaivautunut lukemaan Nikolai Gogolin Nenän.

Koetan paikata venäläisten klassikoiden kokoista aivan järkyttävän ammottavaa aukkoa Leo Tolstoin Sodalla ja rauhalla. Jostain luin, että Eero Balkin kääntämä suomenkielinen uutukaisversio on kaiken lisäksi helpotetusta painoksesta. En halua edes avata painosta, jota ei ole karsittu.

Tätäkin menoa saan painiskella vuosia Sodan ja rauhan parissa. Se etenee hitaasti. Tosin nautittavia ovat Tolstoin pisteliäät huomiot Pietarin ylhäisöhovissa tyhjänpäiväisten seurustelijoiden milloin mistäkin ulkoisesta piirteestä. Niistä voi päätellä paljon kuvaillun romaanihenkilön luonteestakin.

Lisäksi nauratti Balkin mukaan ottama Tolstoin esipuhe. Tolstoi perustelee kirjailijan sanoissaan sitä, miksi kirjoittaa ruhtinaista, kreiveistä, ministereistä, senaattoreista ja heidän lapsistaan; hän on itse kreivi ja siten ylhäisöä eikä muuksi muutu.

Eikä hän edes pidä porvareiden, kauppiaiden, seminaarilaisten, päivätyöläisten tai musikoiden elämää kovin kiinnostavana. Hän tunnustaa, että ei ole ikinä pystynyt ymmärtämään, mitä ajattelee leipäkauppias kojussaan, mitä ajattelee ja tuntee asustekauppias huudellessaan ihmisiä ostamaan olkaimia ja solmioita.

Eihän hän tiedä, mitä lehmä ajattelee, kun sitä lypsetään tai mitä hevonen ajattelee, kun se vetää tynnyriä. Nyt muuten tajuan minä, mistä kumpusi Leonidin Tolstoi-inho. Leonid piti yli kaiken Anton Pavlovitš Tšehovista. Tolstoista hän tuhahti, että kreivi, pyhhhh. Siinä kaikki. Muuta perustelua Leonidilla ei ollut Tolstoi-inhoonsa.

Tyrskähdin kuitenkin, kun luin Tolstoin perusteluja eteenpäin. Hän kirjoittaa ylimystöstä siksi, ettei jaksa uskoa, että ihmisellä, joka kaivelee sormella nenäänsä ja jonka sielu keskustelee Jumalan kanssa, on korkea äly, hieno maku ja suuri rehellisyys. Samalla hän myöntää, että kaikki tämä on hyvin typerää, kenties rikollista ja äärimmäisen röyhkeää, mutta näin se on.

Minähän olen täkäläisten alkuasukkaiden kanssa vähän samanlaisin aatoksin. En usko, että naisella, joka iskee tyttärensä exän, on kovin korkea äly. Tämä on röyhkeää, mutta näin se vain on. Elukkamaisia, voi jeesus, miten elukkamaisia tielleni täällä on sattunut.

Olen Sodassa ja rauhassa sivulla 47. Kyllä tämä tästä.

Teppo Kulmalan Tupakoivan kalan olen ostanut vuonna 2010, olin aloittanut sitä vuonna 2012 ja kesällä 10 vuoden päästä olin romaania sivulla 57 ja samana syksynä sivulla 87. Koetan hahmottaa Tupakoivan kalan rakennetta. Kyllä sekin tästä.

Syntien kummun naisten rakenne

Suvi Westin Syntien kummun naisten rakenne kiehtoo myös. Hänen pikku siskonsa Puhu nukke on yksinkertaisempi; pikku siskon kirja on omakohtaisten kirjoitusten kokoelma. Pidin siitä kovin, vaikka ensin huokaisinkin, että taas tämmöinen saamelaisidentiteettikirja.

Kaikki alkoi Saamelaisten kansallispäivän jälkeisenä päivänä, kun edellisen päivän Puoli Seiska tuli uusintana. Saamelaisten kansallispäivä on 6. helmikuuta. Puoli Seiska toi tietoisuuteeni koltansaamelaiskielisen toimittajan Sara Kelemenyn. Kuuntelin ahmaisten Kelemenyn tai siis Liiza Ååʹlǥa Läärvam Sämmin (kiehtovia, ihania nimiä!) Kipinä / Iiskâr – näin otin koltansaamen takaisin elämääni.

Niillä kieppeillä puhelimen algoritmit työnsivät minulle koltansaamenkielisen elokuvan Je´vidan. Eivät algoritmit aina perseestä ole. Je´vidassa oli höllämoraalinen kolttanainen, pikku Je´vidan äiti. Elokuvassa tapahtumat tulevat hienovaraisesti. On nurkkatanssit jossain sillalla ja joku käppänä iskee silmänsä nauravaiseen kolttanaiseen.

Pitää vielä katsoa vuodenaika elokuvasta vaikka kelaten. Je´vidan äiti synnyttää kuolleen pikku sisaren syksyllä. Je´vida joutuu hautaamaan sisarensa, sillä mummo saattelee tyttärensä helikopteriin.

Je´vidan äiti ei tule takaisin sairaalasta.

Suvi Westin Syntien kummun naisissa minäkertoja alkaa usein kirjoittaa asiallisesti tietokirjaa ja sitten Flow-Suvi ottaa vallan ja teksti lähtee laukalle, laukkaa mihin sattuu. Pitää miettiä vielä, miten fantasia ja reaalimaailma lomittuvat romaanissa. Taitavasti sanon minä.

On pakko ostaa printtinä Sara Kelemenyn Kipinä, Inga Maggan Puolikas, Helga Westin Puhu nukke ja Suvi Westin Syntien kummun naiset. Kipinää kuunnellessa en ehtinyt ajatella lainkaan Kelemenyn kerronnan tasoja tai rakennetta.

Suonna Konosen kieli

Purin huultani, kun lähetin eilisen merkintäni julki. Olinko epäreilu Suonna Konosta kohtaan? Olisi pitänyt kaivaa esille esimerkkejä, mutta eilen piti tehdä laskut enkä ehtinyt.

Nyt kaivan ja samalla haluan korostaa ja alleviivata, että luen ennemmin hieman huonompaa kieltä, kunhan jutut ovat oikeasti paikallisia tai persoonallisia. Etelä-Suomen Sanomien Iikka Kuosmasen kirjallisuusjutut ovat kuin muovituoleja. Ne ovat virheettömiä sinänsä, mutta jostain käsittämättömästä syystä mielenkiinnottomia. Virheettömät muovituolit ei ole terminä omani. Se on Paavo Haavikon.

Sitä paitsi jos saa tuhansien eurojen kuukausipalkkaa toimittajan työstä, tulee pitää työkalunsa terävinä. Kieli terävänä ja se on osin lehtikonsernin vastuulla. Pitää olla kielenhuoltopäiviä.

Toisaalta osoitan sormella myös toimitussihteerejä. Eikö juttujen kieliasua tarkisteta enää taittovaiheessa? Minäkin paikallislehdissä töissä ollessani ja lehtiä taittaessani kirjoitin joidenkin päätoimittajien jutut joskus melkein kokonaan uudestaan. 2000-luvun alun konsernin paikallislehdissä oli kielenhuoltoa. Muistaakseni oli. Olihan?

Jos oli, miksi minä, määräaikainen surkuteltava heittopussi, silvoin päätoimittajien juttuja? Olivatko päätoimittajat huono-oppisia ja kovakalloisia?

(Kyllä.)

Joel Haahtelan haastattelu kauan sitten

Vuonna 2022 Kononen teki kirjailija Joel Haahtelan haastattelun. Ilmiselvästi Kononen on jotenkin lumoutunut haastateltavan edessä, sillä ei toimita haastateltavan vuorosanoja:

"Tämä on asia, joka on kiinnostanut ihmisiä kauan ennen geenien tuntemista." (Karjalainen 14.1.2022) PO "Tämä on kiinnostanut ihmisiä kauan ennen geenien tuntemista."

Haahtelan haastattelussa Kononen on ihastunut määräiseen artikkeliin: "Onhan tämä korona-aika ollut sellaista, että tässä on eletty säkissä kaksi vuotta..." Kyseessä on suora lainaus, mutta lainauksen puhekielisyys pitäisi ilmasta mielestäni jollain muulla tavalla kuin kirjoittamalla suoraan, mitä guru suustaan päästelee.

Kononen kirjoittaa: "Lääkärinuran rinnalla on syntynyt 13 romaania, jotka puhuvat tässä ajassa omintakeista kieltä." Entäs sitten 13 Haahtelan romaania, jotka eivät puhu tässä ajassa omintakeista kieltä. PO: "Lääkärinuran rinnalla on syntynyt 13 romaania. Ne puhuvat omintakeista kieltä."

Huikkaillen

Nyt alkaa ärsyttää ihan kaikki. Miksi Kononen ilmaisee koukeroisesti, että "Joel Haahtela on kirjan liepeen mukaan syntynyt 1972". Minkäikäinen Haahtela sitten oikeasti on?

Ah, onneksi kukaan ei haastattelussa huikkale. Tiina Pasasen esikoisromaanissa Sun täytyy mennä verbi huikata esiintyi viisi kertaa. Laskujeni mukaan. Voi olla, että loppupuolella huikkauksia tuli useamminkin, mutta tunnustan, että vähän yli puoliväliin päästyäni aloin harppoa.

Katsotaas. Huikkalilut alkoivat sivulta 27. Ajattelin, että huh, jospa lempi-inhokki-ilmaukseni jäi vain yhteen. Sivulta 137 lähtien ne tihentyivät. Huikkauksia tuli sivuilla 153, 198 ja 233.

Noin puolivälissä Sun täytyy lähteä plöpsähti. Perhesalaisuudet alkoivat kääriytyä auki ja jännite hävisi. Minusta olisi kannattanut tehdä minäkertojan isästä monimutkaisen adoptiotarinan konna.

Tiina Pasanen unohti aina välillä ja oikeastaan onneksi kirjoittavansa kepeää chick litiä, sillä hän kuvaa minäkertojaa koskettavaksi ulkopuoliseksi suhteessa jopa isään ja äitiin. Olen talven ja kevään aikana lukenut oppikirjan jos toisenkin psykoanalyyttisesta parisuhdeterapiasta ja freudilaisen kateuden lähde kantanäky jäi edelleen hämmentävän hämäräksi.

Pasanen saattaisi viitata juuri kantanäkyyn, kun kuvailee, kuinka minäkertoja koettaa saada isäänsä erityissuhdetta, mutta isä katselee rakastavasti vain äitiä. Katseen kuvauksessa olisi ollut aineksia enempäänkin.

Lisäksi minäkertojan isä ja äiti tanssahtelevat koko ajan kulttuurikekkereistä toiseen. Äiti on musertavan ylivoimainen. Äidin luona on aina siistiä ja kun tytär tulee käymään, äippä loihtii pöytään kolmen ruokalajin ateriakokonaisuuden.

Jokin kuvauksesta puuttui. Ehkä kipu. Mutta niin. Esikoisromaanihan oli chick litiä. Chick litiin kuitenkin oli livahtanut todella koskettava kohta. Pikku Minnasta ei tullut biologia tai ötökkätutkijaa, koska hänen lemmiksi ottamansa pikku sammakko kuoli.

Perhe pitää sammakolle hautajaiset ja pikku Minna sanoo hautajaispuheessaan sammakon raadolle, että hyvästi, olit pihani ainoa ystävä. Siinä kohtaa aloin itkeä. Koko romaanissa kulki yksinäisen ihmisen särkevä pohjajuonne.

Tyttöjen kolmiokuvio oli liian mutkaton

Toisaalta. Sun täytyy mennä kuvasi naisten välistä ystävyyttä kauniisti ja eloisasti. Suvi Westin Syntien kummun naisten kertoja arvelee, että bailaavalla Flow-Suvilla ei oikeasti ystäviä ollutkaan. Se jäi kirjasta vaivaamaan mieltäni.

Sun täytyy mennä kuvasi tarkasti sitä, kuinka kolmen tytön ystävyys syntyi.

Kun Pasasen romaanin minäkertoja muuttaa vanhempineen Liperistä Joensuuhun, hän saa koulussa ystävän, Susannan. Ensin minäkertoja juoksee kauniin ja pitkäjalkaisen ystävättärensä perässä kuin jokin hännystelijä. Minä olin Tampereen yliopistovuosinani Partasen Oilin (nyk. Orispää) laahuksen kantaja. Vielä Otavan opistossa asetelma ei ollut niin selkeä.

Hyvä, että vain laahuksen kantaja. Olisin minä saattanut kantaa Oilin matkalaukkua yhteisellä Interrailillamme, jos en olisi jo muutenkin lyyhistynyt oman rinkkani painon alle.

Pasasen romaanin minäkertojan ja Susannan ystävyys joutuu tauolle, kun Susanna alkaa yläasteella seurustella amispojan kanssa. Silloin minäkertojalle kelpaa taas kiltti Kati.

Kati ei lähde ylioppilaskirjoitusten jälkeen Joensuusta minnekään. Hän perustaa perheen ja minäkertojan äidinvaistot lakastuvat myöhemmin, kun hän vierailee Katin perheessä. Katin vauva huutaa ja leikki-ikäiset kaksoset repivät kaiken alas pöydiltä.

Lapsiperhearki oli lapsettomalle minäkertojalle kertakaikkisen liikaa.

Kun amispoikaystävä jättää Susannan, Susanna palaa minäkertojan ystäväksi mutkattomasti. Hän vain tuumaa, että teilläpä on kivat katujamit ja sujahtaa Minnan sekä Katin seuraan. Katiin minäkertojaa yhdistää samantyyppinen perhetausta. Susanna paljastaa Minnalle oman kotinsa.

Tarkkaa, tarkkaa, tarkkaa kertomaa. Susannalla ei ole isää ja äiti ryyppää. Kuristava kuvaus.

Pasasen romaanissa olisi aineksia. Romaani olisi ollut enemmän, jos Pasanen olisi unohtanut mielikuvituksellisen sukupyörityksen tai vetänyt sen äärimmilleen minäkertojan kiiltokuvamaisen äidin ja isän suhteesssa olleella halkeamalla.

Isän ja äidin tanssahtelu olisi asettunut kehyksiinsä. Se, että äiti ja isä olivat niin perinpohjin helliä ja ihania toisilleen, olisi voinutkin olla vanhempien minänpuolustusta, reaktionmuodostusta.

Ahhh, sainhan viimeisimmässä koulutuksessani oppimani termin ujutettua tähän.

Sorsan karjalanpiirakat ja Joensuun Taitokortteli

Karjalaisen kirjallisuustoimittajaa Suonna Konosta näytti Tiina Pasasen mainostamat Sorsan leipomon karjalanpiirakat ärsyttäneen kovin. Kononen happamoitui myös romaanin muista Pohjois-Karjalan matkailumainontamaininnoista.

Kun luin Sorsan leipomon makoisista karjalanpiirakoista, nauraa hyrisin ääneen. Jaoin kokemuksen. Olen käynyt vuoden 2019 vaalikiertueella Liperissä Sorsan leipomossa ja tiedän, miksi ne näyttävät artesaanipiirakoilta. Ne ovat oikeasti käsin tehdyt!

(Se oli A:n vaalikiertue - ei omani!)

Sorsan piirakoita rypytti talvella 2019 monia eri kansallisuuksia. Ah, ihanata, jos olisi ollut elämässäni pelkkä toimittaja, en olisi päässyt tutustumaan leipomoon! Joka tapauksessa olen ymmärtänyt, että Sorsan leipomon piirakoita menee Helsinkiin nirsoille hipstereille. Kirjassa kerrotaan, että ne menevät raakapakasteina. Voi olla. Raakapakasteulottuvuutta en tiennyt. Nyt tiedän.

Aina kun käyn Paula-siskon kanssa K-Pielisherkussa Juuassa, tarkistan Sorsan leipomon karjalanpiirakkalaatikon. Piirakat mennevät kaupaksi heti, kun tulevat kauppaan, sillä kun me pääsemme laatikon ääreen, jäljellä on reunoista kaikkein mustimmiksi palaneet.

Ostan yleensä laatikon pohjalliset ja palaneetkin.

Olin liikuttunut, kun minäkertoja istuu Joensuun Taitokorttelin kahvilassa. Minäkin olen istunut siellä ja odottanut Mattia. Vai oliko, että en odottanut Mattia, vaan A:ta? Tai sitten olen odottanut Joensuun Taitokorttelin kahvilassa sekä Mattia että A:ta.

Konosen arviossa nauratti tämä: "Räntä ei iske vaakatasossa marraskuisella Suvantosillalla, ei jyskytä Penttilänrannassa paalujuntta."

Mutta seuraavat arvion lauseet eivät auenneet.

"Sorsan karjalanpiirakat? Check. Crazy Grannyn korvakorut? Check. Kauppaneuvoksen kahvila? Check. Sen oikean etsiminen Bepop Streetistä? Check."

Onko Check jokin jaanahiltusmainen nuorehkojen ihmisten muoti-ilmaus vain onko tekstiin jäänyt taittavalta toimitussihteeriltäkin huomaamatta ja leikkaamatta pois toimittajan kehotus itselleen, että nämä pitää vielä tarkistaa?

Romaanin Sun täytyy mennä loppuratkaisu

Tiina Pasasen esikoisromaanin loppuratkaisu on niin kummallinen, että aloin miettiä, onko se parodiaa. Oikeastaan en sano siitä muuta. Parempi niin. Pidin kuitenkin valtaosin kirjasta.

Mietin muiden kirjoittamisia näin tarkasti ja laajaan sekä taajaan, sillä aion vielä kirjoittaa itsekin jotain kaunokirjallista. En välttämättä enää edes tavoittele romaania, sillä tajusin, ettei minusta ole edes koettamaan suurten kokonaisuuksien hallitsemista.

Isoja tekstimassoja voisin kuitenkin yrittää. Vähäsen.

Siitäkin huolimatta, vaikka halvaannuin joksikin aikaa, kun kirjailija Taina Tuominen antoi minulle ihastuttavan nätin palautteen sisällä käskyn kirjoittaa dialogia. Sitten lisäsin käsikirjoitukseeni dialogia ja olin upota suohon.

Käsikirjoitukseni alkoi paisua kuin hurjistunut pullataikina. Keskeltä ja lopusta kirjoitukseni surkastui ja kuoli. Lisätessä dialogia tuntui, että tahmon suossa. Tajusin, että näin massiiviset tekstit eivät ole minua varten. Lisäilin avutonta dialogia ja tarvoin tekstiä lopusta hieman eteenpäin.

Nykäys ja sitten sanottavani loppui. Herrajumala, kertakaikkiaan. En löytänyt enää romaaniteelmääni yhtään sanaa enempää! Olipa outo kokemus. Asia tuli valmiiksi ja kiitän käsikirjoitusta siitä, että en ajanut elämäni hirveimmässä tilanteessa Mäntylahdessa kallionleikkaukseen.

Se olisikin nyt mahdotonta, sillä Tervapuron moottoriliikennetiellä on ajoväylien ja kallionleikkausten välissä aita.

Sitä paitsi luin ensimmäisiä päiväkirjojani. Kirjoitin ala-asteella sata kertaa parempaa dialogia kuin nyt. Surkeata, mutta ei kun eespäin, sano mummo lumes.