Tupakoivaa kalaa pitää lukea kuin katsoisi Tarkovskin Peiliä tai Nostalgiaa

Rukoilkaamme Teppo Kulmalalle tulevaisuudessa samanlaista uskollista fania kuin Juha Hurme on Irmari Rantamala-Maiju Lassila-Algot Untolalle ja ketä kaikkia Algoth Tietäväisessä elikään!

ma 26.52025

Viikonloppu meni raivatessa talvirenkaille tilaa pressukatoksessa. Sain eilen pyöriteltyä neljätoista rengasta suojaan. Talon julkisivuseinustalle jäi vielä yhdeksän rengasta, kun voimat kertakaikkisesti loppuivat.

Olisin pessytkin renkaat, jos ulkovesihana toimisi. Osat hanaan ovat lojuneet kodinhoitohuoneen tasolla pari vuotta. Mutta kun talvella on pakkasta ja kesällä ei viitsi. Vaadin hanan ulkoseinään ennen kuin kastelukausi alkaa.

Tänään olen sekä kiukkuinen että työkyvytön. Matti tuli illalla myöhään Länsi-Suomesta ja pulisi. Pakko tehdä laskut, mutta ensin hehkutan puoli päivää sitä, että tältä erää Tupakoivan kalan luku-urakka on ohitse. Luulen, että tavoitin vihdoinkin Teppo Kulmalan järkälemäisestä kirjasta itselleni olennaisen.

Tosin romaanin puolivälin jälkeen mielenkiintoni hervahti jälleen. Olin edellisellä lukukerralla selvittänyt itselleni kirjan rakennetta ja saanut selville, että Kulmalan kerrontaa kehysti tarina ikonin taakaa löytyneestä käsikirjoituksesta Pullopostia Jumalalle.

Minäkertoja etsii käsiinsä käsikirjoituksen kirjoittajan ja päättää ohjata kirjoittajan omituiselle pyhiinvaellukselle Tyfon-nimisellä junalla. Mitään selitystä ei kirjassa tullut siihen, miksi junan nimi oli Tyfon.

Todella toivon, että 168 vuoden päästä Kulmalan syntymästä, siis vuonna 2083, Kuopion kaupunginteatterissa joku merkittävä teatteri-intusiasti alustaa kansalle ihmeellisestä monikasvoisesta, mutta auttamattoman särmättömästä, älyköstä nimeltä Teppo Kulmala ja yleisö ajattelee, että no, katsotaan nyt dramatisointi Tupakoivasta kalasta ja kuunnellaan esitelmä, mutta itse romaania en kyllä aio missään herran nimessä lukea.

Piti korjata monisärmäinen monikasvoiseksi, sillä särmä on puoli, jonka Kulmala todella saisi itsestään kaivaa ulos. Särmä ja suuttuminen! Olen jo varmaan kymmenen vuotta sitten kirjoittanut, että Kulmala saisi suuttua joskus.

Viittaan kertomallani teatteri-intusiastista Juha Hurmeen vierailuun Kuopion kaupunginteatterissa viime syksynä. Se oli ihan huima juttu! Hurmetta kuuntelisi tuntisotalla syömättä, vaikka puhuukin Irmari Rantamalan (ja mitäs kaikkia sivupersoonia alunperin Algoth Tietäväisellä olikaan) Harhamasta ja muista teoksista.

Hurme oli ohjannut Maiju Lassilan Kuolleista heränneen ja kävi ennen ensi-iltaa lävitse sekä Kuolleista heränneen, Harhaman että kirjailijan koko tuotannon sellaisella volyymilla ja tunteella, että yleisön tukka vain viuhui.

Ilman sekoja Harhamoita ja muita Maiju Lassila-Irmari Rantamalan tekstejä ei olisi ollut Hurmeen innostunutta alustusta. Uskon, että sinnikkäällä perehtymisellä Tupakoivaan kalaankin joku tulevaisuuden hurmerinta saisi aikaan vastaavan kokonaisvaltaisen ja lumoavan esityksen.

Tupakoivaa kalaa kahlatessani keksin myös, että kirjaa on luettava kuin katsoisi Andrei Tarkovskin Peiliä tai Nostalgiaa. Mieluummin tietenkin ei umpiunessa ja Rakkauden Julmaan Valtikkaan nojaten ja kuola (hänen valtikkaansa kohti) suupielestä valuen niin kuin minä 1980-luvun lopulla tein Tampereen yliopistovuosinani, kun olimme Suuren, Pitkän ja Leveän Valtikkani kanssa elokuvakerhossa katsomassa Tarkovskin joko Peiliä tai Nostalgiaa.

En muista, kumpaa, sillä nukuin.

Tyfon syntyi vihasta

Wikipedia kertoo, että Tyfon on Gaian ja Tartaroksen lapsi. Gaia synnytti Tyfonin, pahan ruumiillistuman, vittuuntuneena siitä, että Tartaros oli pettänyt häntä Metiksen kanssa ja pettämisestä Tartaroksen päästä oli syntynyt Pallas Athene.

En ihan tajua, miksi Gaia oli suutuksissaan Zeukselle. Tämähän on vähän kuin minä olisin suutuksissani Lapinlahden luterilaisen seurakunnan entiselle kirkkoherralle siitä, että tämän seurakunnassa oli ja on edelleen harras uskovainen nainen, joka vokottelee varattuja vanhenevia aviomiehiä.

(Stoppppp, en nyt mene neiti Satiaiseen ja hänen kylvöihinsä ja kylväjiinsä, mutta pitäähän minun muistaa uskollista lukijatartani. Hän taitaa tulla aina iltapäivisin silloin, kun rakentajat palaavat työmailtaan, uudella pakullaan lukion toiselle puolelle ilmaisnettiä käyttämään. Siitä vain. Kaikin mokomin, kunhan ei heittäydy meidän firman pakun alle ja pakun pyörän alta minun aviomieheni käsivarsille. Ahhh, pidäteltyä Pyhän Teresan intohimoa!)

Tartaroshan Gaiaa petti, mutta oli miten oli, Tupakoivan kalan alussa junan nimi esiintyy monta kertaa ja keskivaiheen jälkeen lokikirjan merkinnöissä ei juuri ollenkaan. Ikään kuin kirjailija olisi kirjoitusprosessin loppuvaiheessa unohtanut koko Tyfonin.

Heti alussa loppu

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, mutta uhkaa peittyä sananvuolauteen.

Heti alussa minäkertoja kertoo, että pullopostiliuskojen käsikirjoittaja kirjoittaa myös sekavalla junapyhiinvaellusmatkalla muistiinmerkintöjä ja minäkertoja kiikuttaa ne kustantajalle. Vasta kun kustantaja tekee julkaisupäätöksen, minäkertoja kertoo kirjoittajalle sen, että liuskat ovat tulossa julki.

Aineksia jännitteelle olisi, mutta sitä ei jostain syystä synny. Tai minä en jännitettä tavoita.

Ennen kuin pyhiinvaellusmatka pääsee alkuun kuluu reilu 200 sivua. Sivulla 202 porukka vaikuttaisi olevan junassa. Alun 200 sivua kirjailija Kulmalan hahmo suunnittelee dekkarin kirjoittamista ja hikoilee sitä, että joku on tyhjentänyt hänen sähköpostinsa ja kiristää kirjailijalta rahaa.

Sähköpostissa on jotain hyvin häpeällistä. Kirjailija käyttää loputtomasti sivuja vakuuttaakseen lukijaa siitä, että postissa oli vain hänen kirjoittamisaihioitaan ja jonkinlaisia harjoitelmia; ettei hän oikeasti fantasioi mitään lihallista Petroskoin junan nuoresta naisesta, jonka kättä hipaisi alapediltä vai oliko se yläpediltä ja piteli hetkisen.

Niin kädestä vain piteli, juu. Kiristyskeisin jännite ei oikein noussut. Loppujen lopuksi jo sivulla 115 minäkertoja (vai onko sisäiskertoja sittenkin) tuumaa, että Teppo nyt vain eksyy, ei katso eteensä ja on sitä lajia, että dekkarisuunnitelma taitaa jäädä.

Ymmärrän Soilen, kirjan Kulmala-hahmon vaimon turhautumisen. Tai mikä nyt sitten Soile onkaan - puoliso, kumppani, minäkertoja ei puhu muuta kuin Soilesta, joka tuli lääkäriltä ja sanoi, että vauva meni ohi.

Soile saa raivareita, sillä mies on tuurijuoppo eikä saa aikaiseksi. Lisäksi mies on putoamassa kulttuurivaikuttajan ja viisaan miehen asemasta unohduksiin, haluaa dekkarillaan päästä takaisin paneelikeskusteluihin ja asemaansa, mutta ei miehestä taida oikein olla.

Olin kirjoittanut sinikantiseen Tupakoiva kala -vihkooni, että lue s. 115 ja kommenttina toiminnanohjausongelmia varmaan. Esimerkiksi Matilla ei ole toiminnanohjausongelmia, minä, ikääntynyt pikku rouva (Suomi24-nimitykseni), ohjaan määrätietoisesti hänen toimintaansa. Mattikin on vanhemmiten käynyt piinallisen hitaaksi, mutta sain jo melkein uudenveroisen keittiön hanan. Vielä ei tarvitsisi kuin vähäsen henkisiä ponnistuksia, muutamia voivittusaatanaperkeleitä - ja minulla on talon ulkoseinässä hana renkaiden pesua ja kasvien kastelua varten!

Lisäksi Soile kiukkuaa kirjan minäkertojalle, jonka itse asiassa ajattelen olevan joku kirjailija Teppo Kulmalan monista hahmoista, että älä puhu itsestäsi kolmannessa persoonassa. Matti sentään käyttää minä-muotoa, mutta minua hän arvostelee raivostuttavassa passiivimuodossa. Kun häntä panetellaan ja haukutaan.

Huudan aina naama punaisena, että sano suoraan: Kun sinä panettelet ja haukut minua. Lakkaa saatanassa olemasta passiivis-aggressiivinen. No, olen tulossa siihen tulokseen, että keskimäärin avioliittomme on hyvä. On avoimesti aggressiivinen vaimo ja passiivisesti piiloaggressiivinen mies.

Sivulla 202 minäkertoja ja kirjailijahahmo Kulmala sekä muut, joista ei tolkkua saa, ovat vihdoin junassa. Voisi ajatella, että kerronta vilkastuisi. Ei vilkastu eivätkä tapahtumat vyöry. En minä juonta kaipaa, mutta jotain kuitenkin. Tunnen lusikoivani Tupakoivan kalan puuroa ja mössöä. En jaksa kammata kirjan huopaantunutta tekstitakkua. Leikkelen sitä suikaleiksi hieman.

Junassa, Tyfonissa, on jonkinlainen sirkus mukana. Veturinkuljettajana on kääpiö, jota viikinki kantaa olkapäillään ja sitten on sikoja. Kirjoitin etulehdelle sivunumerot merkiksi siitä, mihin kohtiin joskus ehkä vielä palaan. Luin hampsimalla varmaankin parisataa sivua.

Tajusin sen verran, että jompikumpi, minäkertoja tai kirjailija Kulmalan hahmo, taisi käydä sikojen vaunussa kierimässä. En tosin ole tästä enää varma. Selasin äsken sivuja, joiden ylitse annoin silmäni vain käydä, enkä enää löytänyt lukua sioista. Varmaankin sioilla on oma symbolinen merkityksensä. Jätän sikojen arvoituksen selvittämisen myöhempään elämääni.

Kaikkiruokaiset siat sinisine nunnineen

Kirjailija Teppo Kulmala, ei hahmo, vaan oikea lihallinen, tuntuu olevan samaa mieltä kuin ehkä esikuvanaan pitämä kirjailija Matti Pulkkinen. Kirjoitan tarkoituksella näin sanoin: tuntuu ja ehkä. En tiedä. Ei Kulmalasta ota selvää.

Ristiriitaista. Kulmala haluaa Tupakoivassa kalassa tehdä itsensä näkyväksi, mutta viime hetkellä aina kiskaisee maton lukijan jalkojen alta. Kulmala piiloutuu hajottamalla itsensä eri hahmoihin.

Enkä todellakaan tiedä, onko Pulkkinen Kulmalan esikuva. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Kulmala on jotenkinikäänkuinvähänkuin jopa plagioinut Romaanihenkilön kuolemaa, ehkä tiedostamattaan, mutta siinä missä Pulkkinen seivästää kaikki kollegansa, Kulmalasta puuttuu tappajan tarmo.

Hän kirjoittaa päätoimittaja Kärpäsestä, joka kyselee artikkelin perään. Kärpäsen Kulmala kuvaa vastenmieliseksi hahmoksi. Hän on lihava ja lyhyt. Onko Kärpänen edesmennyt Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikainen?

Erkki Laatikainen on valinnut osastopäälliköksi Pietari Hyvärisen. Pietari Hyvärisen romaanin kirjailija Kulmala haluaisi murhatarinassaan tappaa. Aika voimatonta kuitenkin. Kumman voimatonta ja ponnetonta. Matti Pulkkinen roimii ja silpoo kaikki kollegansa heti Romaanihenkilön kuoleman alussa.

Eihän se ylevää Pulkkiselta ole, mutta rehellistä! Pulkkinen ei livo.

Muistan, kuinka ylpeänä siitä, että kamunsa Matti Pulkkinen on ottanut hänet kohuromaaniinsa, Kätkäläisen Simo Hämäläinen luki itseään koskevan kohdan Pulkkisen muistelotilaisuudessa Lapinlahdella vuonna 2012, kun oli kulunut vuosi Pulkkisen kuolemasta.

Etsin kohdan vielä tähän Romaanihenkilön kuolemasta. Joskus. Ja sitten pieni mainoskatko. Minä olin pääjärjestelijä ja ideoija Pulkkisen muistelutilaisuudessa. Teppo Kulmalaa siellä ei näkynyt. Eikä tilaisuutta olisi tullut, ellei toveri Jouni Tossavainen olisi siitä innostunut, mutta alulle panija ja käytännön järjestelijä olin minä.

Tossavainen Kuohareissaan antaa osan kunniasta Matille. Voi vitun karvat. Mattihan teki ja tekee, mitä minä käskin ja käskin. Toimi seurustelu-upseerina kirjailijoille kyllä ja sai pään silitykset kirjailijamiehiltä sekä tietenkin ihanaiselta savusaunatontultaan, jota sai ja saa Matin persiistä erotella melkein rautakangilla (Kuoharit s. 37).

Voi metsälinnun poikia!

Tupakoivan kalan minäkertojan ja kirjailijahahmon energiattomuus ja opittu avuttomuus ärsyttävät. En laskenut, kuinka monta kertaa oikea kirjailija Kulmala Tupakoivassa kalassa huokaisee: Voi meitä metsälinnun poikia! Tulee mieleen linnun pesästä nokka auki äitilintua kohtaan kurottava poikanen ja tekee mieli huutaa: "Kasva aikuiseksi, ota vastuu! Hyppää pesästä!"

Matti Pulkkinen mainosti Romaanihenkilön kuolemaa sillä, että romaani on kaikkiruokainen kuin sika.

Ajatus ei ole Pulkkisen itsensä. Se on saksalaisen filosofin Ludwig Feuerbachin. Voi vitun karvat, pitää lukea Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Miten ajatus siellä tulee esille? Korjaan tämän kohdan, jos on tarvis, kunhan saan Pulkkiseni luettua. Olen lukenut Romaanihenkilön kuoleman pariin otteeseen. Ja ei auta, on luettava kolmannenkin kerran.

Nyt on sen aika! Koska pitää etsiä tähän kohta Simo Hämäläisestäkin.

Lunttasin taas Wikipediasta. Feuerbach on sanonut muun muassa, että "jumala ei luonut ihmistä oman kuvansa mukaan, vaan ihmiset loivat jumalat toiveittensa ja odotustensa mukaan. Uskonto on ihmiskunnan lapsenunta, ja se on korvattava ihmisyydellä, tieteellä ja sivistyksellä. Ihmisellä on korkein olentonsa ihmisessä itsessään."

Irtoaako kirjailija Teppo Kulmala tapuliortodoksivaiheestaan Tupakoivalla kalalla? Oikeastaan yksi teema Tupakoivassa kalassa saattaa olla uskon ja tiedon välinen jännite. Tai ainakin minulle romaani näyttäytyy näin.

Pullopostia Jumalalle toi mieleen Dostojevskin Karamazovin veljesten suurinkivisiittorin yksinpuhelun (huom! En käyttänyt vierasperäistä termiä monologi!) sekä psalmin 88. Psalmi 88 on epätoivoisen rukous.

Psalmin kirjoittaja taitaa tietää, mitä on masennus: "Olen kuin voimani menettänyt soturi, olen jäänyt yksin kuin olisin jo kuollut!"

Luen Pullopostin Jumalalle jonkinlaisena pitkänä tuskanhuutona. Tuskaa aiheuttaa ilmeisesti myös naisten eroottinen energia. Siihenkin Pulloposti viittaa kaiken piinallisen paatoksensa välissä. Hienoa lisäksi on, että elävä kirjailija Teppo Kulmala tunnistaa Lilithin, Aadamin ensimmäisen vaimon, joka ei halunnut seksiä pelkästään lähetyssaarnaaja-asennossa.

Lisäksi Pullopostin kirjoittaja kirjoittaa Jumalalle, että taivasta ei ole, on vain helvetti. Olen kirjoittanut pullopostisivujen marginaaliin, että mitä herrajumala kirjoittaja oikein ajaa takaa.

Ehkä hänellä on uskon kriisi. Ehkä hän on tiedostamaisillaan, että hänellä on todella aivot ja että on siunannut tapuliortodoksiaikoinaan ristinmerkein sangen typeriä juttuja, joita ortodoksisen teologian kulmakiviksikin on sanottu. Ihan oikeasti! Päätoimittaja-ajoilta muistan jonkun palkkaprelaatin kirjoittaneen, miten keskeinen asia Jumalansynnyttäjän kertakaikkinen neitsyys on.

Siksi Tupakoivan kalan ensi sivulla kohottelin kulmakarvojani. Minäkertoja löytää Pullopostin Neitsyt-ikonin alta. Sentään vinossa olevan. Hei toverit, onko kohdassa symboliikkaa!? Neitsyt-ikoni on vinossa! Koko neitsyydellä ratsastaminen on vino uskomus ja minusta naista sekä äitejä loukkaava.

Mutta pahkinen sentään minäkertoja menee oikaisemaan ikonin. Joissain kohti kirjaa tulee viittaus dogmeihin, mutta vain ohimeneviä.

Entäs sitten epätoivoisen yksinpuhelun sana pulloposti? Onko kyse juopon krapulatuskahuudosta? Sanat krapula ja kohmelo esiintyvät alkupuolella kirjaa monesti.

Entäpä sininen nunna, joka haahuilee junassa? Onko sininen nunna Blue nun - alkoviini? Ärsyttävää Kulmalassa on se, että hän ei uskalla sanoa mitään. Minä tulkitsen nämä nyt näin, kun kerta kirjailija harimoi sitä tätä ja tuota.

Sinisiä nunnia ja viikinkien olkapäillä keikkuvia veturinkuljettajakääpiöitä. Hm.

Ja kuin Tõnu Õnnepalu Emil Cioranin Kulmala marssittaa Tupakoivaan kalaan Novaliksen. Eikä siinä vielä kaikki. Hän viittaa myös epämääräisesti Klaara Assisilaiseen. Jos Teppo Kulmala on itse Fransiscus Assisilainen ja puhelee pehmoisia metsälinnun pojilleen, kuka on Klaara Assisilainen?

Wikipedian mukaan Fransiscus ja Klaara Assisilainen olivat ystäviä. Tupakoivassa kalassa sen sijaan on lause, jossa Fransiscus ja Clara ovat kietoutuneet suudelmaan, ja linnut.... niin ne lentävät sinne tänne (s. 251). 

Arvelin, että Kulmala Novalis-kohdassa (s. 250) viittaa ehkä johonkin romanttiseen Novaliksen runoon assisilaispariskunnasta suutelemassa. Ehkä, en tiedä. Kulmalan kunniaksi on sanottava, että hän sentään antaa jotain informaatiota. Hyvä, että vähänkin.

Tõnu Õnnepalu vain heittää, että Cioran, töksistä. Siinä kaikki. Keittäkää tai paistakaa.

Loputon uni, laukku hukassa

Viime yönä päsähti päähän, että Tupakoiva kala on kuin kertomus unesta ja ainoat unet, joiden selostuksia suostun lukemaan ovat Suomen unitutkimuksen contessa Adelaide de Saint Erasmon.

Hänen unensa eivät ole yhtään sameita tai utuisia. Kulmalan sameus ja utuisuus häiritsevät minua suunnattomasti. Tupakoivan kalan unenomaisuus tulee etenkin siinä, että jotain Kulmalalla on koko ajan hukassa: sähköpostit, laukku, pikku veljen silmälasit. Painajaismaista. Kuin päättymättömässä painajaisessa. Tupakoiva kala on yksi ylipitkä junnaava uni!

Joku saattaa kysyä, että jos kerta viduddaa niin suunnattomasti, miksi blogini aina palaa Tupakoivaan kalaan? No, perrrrkele, haluan ottaa siitä selvää! Vähän niin kuin se entinen sutinen ja hänen vaivan arvoisensa. (Ville-Juhani Sutinen Vaivan arvoista, Tieto-Fnlandia vuonna 2022)

Sitä paitsi Ylä-Savon älymystö on aika pieniin mennyt. Ehdoton intelligentti, joka sai minut viihtymään tällä sovinnaiskulttuuritätylöiden ja -setylöiden tai halavatun pappaloiden maakunnassa oli isä Markku Suokonautio ja hänkin pääsi kuolemaan niin, että en edes tiennyt hänen olevan kuolemassa.

Viime kesänä teimme Marian kanssa pienen pyhiinvaelluksen isä Markku Suokonaution haudalle Sukevalle. Hänellä ja hänen elossa olevalla kumppanillaan on ihana sydämenmuotoinen hautakivi. Tapasin noin vuosi sitten Annankulmassa naisen, joka oli Sonkajärven luterilaisen seurakunnan liepeillä.

Kun kysyin, mihin isä Markku on haudattu, nainen tiesi kertoa, että Sukevalle. Sitten hän sanoi jotain isä Markun puolisosta (etunimi oli naisen etunimi, en tiedä, oliko hän vihitty vaimo) ja tuumasi, että kaikkihan suhteen tiesivät.

Olen miettinyt pääni puhki, mitä nainen tarkoitti. Kaikki tiesivät? No varmaan, hautakivessä tosiaan oli reilusti toisenkin nimi.

Joka tapauksessa Ylä-Savon intelligentsija harvenee. Lasken Teppo Kulmalan kuuluvan siihen ja siksi haluan lukea hänen kirjojaan suurennuslasin avulla. Kappasta. Löysin netistä Kulmalan väitöskirjan vuodelta 2001.

Sen otsikko on Minuus itseyden kiertoradalla: Hermann Hessen proosatekstit ja jungilainen psykoenergetiikka. Imuroin sen koneelleni.

Minuus itseyden kiertoradalla

Kriitikko Hannu Waarala kiittää Savon Sanomissa Kulmalaa siitä, että elämäkerrallisissa osuuksissa tämä on Tupakoivassa kalassa selkeimmillään. Tähän ei minulla ole oikein lisättävää:

"Erityisen koskettavia ja tunnevoimaisia tilanteita Tupakoivassa kalassa ovat kertojan lapsuutta kuvaavat traagiset jaksot. Niissä liiankin kanssa ryöpsähtelevä kerronta vaihtuu hyvin täsmälliseksi ja konkreettiseksi sisäiseksi hiljaisuudeksi, hyvin kuulaaksi ilmaisuksi. Vaikutus lukijaan on tällöin syvä." (Savon Sanomat 19.11.2009)

Tai on vähän lisättävää. Käärmeleikin palkinto ihanan punatukkaisen naapurin tytön kanssa oli eroottisesti tenhoava! Mutta siitähän jo kirjoitinkin jossain edellisistä merkinnöistäni.

Toisaalta Kulmala kirjoittaa juomisesta, mielialalääkkeistä, keskenmenosta, pettämisistä ja erosta niin, että lukija ei meinaa millään saada käsitystä siitä, mitä on tapahtunut. Kuurupiiloa. Ehkä selitys tulee lauseessa, jossa Kulmala ilmeisesti haluaa sanoa, että ihmiseen sisältyy monta ihmistä siinä merkityksessä, että kaikki nämä hänessä olevat persoonallisuudet olisivat samalla oma sielu ja sen lukematon säikeisyys, kerrostumia ja haara. (s. 474)

Niinpä ajattelen, että Tupakoivan kalan minäkertoja on Kulmala itse. Romaanin kirjailijahahmo on vain osa Kulmalasta itsestään. Se on kirjailijan rooli, jota minä tarkastelee välimatkan päästä. Lihallinen Kulmala on myös veturia kuljettava kääpiö ja miksei itse juna, Tyfon, pahuuden ruumiillistuma, sillä jollain lailla Kulmala kantaa edelleen syyllisyyttä siitä, että jäi eloon ja pikku veli kuoli.

Pikku veljen, Ramin, kuolema tulee useaan kertaan esille Tupakoivassa kalassa. Romaani myös loppuu Ramiin. Minäkertoja on kantanut Ramia pitkin junaa. Lapsen kantaminen on unenomainen jakso.

Kulmala kiertelee ja kaartelee minäkertojana. Käyttää sanoja verhonaan. Oikeastaan ei ole juoppo. On kyllä ehkä vähän tuurijuoppo, mutta itse asiassa Soile juo useammin. Soile vain lopettaa aina ajoissa. Lause siitä, että ihmisessä on monta, alkaa ihmeellisin kiekuroin: "Tuskin on romaanikirjailijan harhaa, kubistisen maalarin silkkaa taituruutta..." 

Tupakoivassa kalassa on myös kohta, jossa teksti sanoo ihmisessä olevan jinin ja janin tavoin puolet hyvää ja puolet pahaa. Jokainen puolisko jakautuu hyvään ja pahaan. Loputtomiin. Tämä selittää paljon. Jos vielä jaksan, etsin sivunumeron tähän, sillä kohta oli ehkä kirjan parhain. Joskus tämäkin. Ei tänä iltana enää.

Neljännen seinän rikkominen

Pidin kovasti myös kohdasta, jossa minäkertoja lähtee keskenmenon jälkeen kylään tavallista lapsiperhe-elämää elävään perheeseen. Tavallisessa lapsiperheessä minäkertoja havaitsee vauvan kusihädän.

Tyrskähdin. Tämä jos mikä oli epäsovinnaista muuten niin puuduttavassa paatoksessa! Lisäksi Ylä-Savon Dostojevskiksi joskus nimeämältäni herralta on jotenkin odottamatonta lukea "rannan klitoriksista". Ylä-Savon Dostojevski on vain henkeä ja paatosta. Ei ruumista. Eikä etenkään naisen elimellisyyttä.

Jo edellisen kerran Tupakoivaa kalaa lukiessani päivittelin Kulmalan kielikuvaa tiikereistä, jotka juovat vuoripeuran verta. Seuraavassa harjoittelen neljännen seinän rikkomista. Neljännen seinän rikkominen kiehtoo minua suunnattomasti.

Arvelin, että Kulmala oli heittänyt vuoripeurat samaisesta hatusta kuin palavien tsasounien hevosenkipinät tai maan kidusvapaat rannat. Hattu sisältää nonsensea. Voisinko keksiä nonsenselle suomenkielisen ilmaisun? Käykö hölynpöly?

Joka tapauksessa aloin miettiä, missä tiikerit elävät. Muistelin näkemiäni Avaria luontoja. Muistin, että savannilla. Eivätkä elä! Tiikerit asuvat sademetsissä - ja nykyään myös joissain aasialaisissa kaupungeissa toissailtaisen Ihmeellinen Aasia - Avaran luonnon mukaan, mutta!

Ylläribylläri! Teppo Kulmala olisi voinut vuoripeuran veri -kohdassa mojauttaa nyrkkinsä neljännen seinän lävitse suoraan pulleaan vatsaani ja huutaa: "Himalajalla asuu harvinainen vuoristotiikeri ja se juo vuoripeuran verta, lue loput sieltä typerästä Wikipediastasi!"