Pekka Makkosen Kallaves onkin rakkausromaani tai rakkaudentunnustus

su 1.6.2025

Sain ratkaisukeskeisissä lyhytterapiaopinnoissani kaikesta muusta paitsi kirjareflektioista hylätyn. Ei ehkä ihme, että sain, sillä opiskelin taas ihan itse suunnittelemassani opinto-ohjelmassa. Siunattu ja kirottu auktoriteettiongelmani!

Työnohjaajamme sanoi aina työnohjauksessa, että tätäkin asiaa ja tätä tulee tarkastella ratkaisukeskeinen hattu päässä. Silloin aivoissani pani, että KRRRIIIIKKKK ja suljin koko sanan ratkaisukeskeinen pois sanavarastostani.

Juuri työnohjaajan hirvittävä lätystely ratkaisukeskeisestä hatusta päässä saa aikaan kammotuksen. Sanassa kilpistyy tuotteistamisen ongelma. Kun jotain aletaan tuotteistaa, katoavat ulottuvuudet, laajuus ja syvyys.

Sekä särmä. Näen sieluni silmin, kuinka istumme kaikki ringissä pannumyyssy päässä ja suuntaudumme voimakkaasti eteenpäin. Yhtä lailla oli kammottavaa, kun meille stressaantuneille ja ylipainoisille vaihdevuotisille naisille sanoi joku asiantuntija Kela-kuntoutuksessa neuvona, että päästäkää irti.

"Sanon teille vain yhden asian. Päästäkää irti!"

Juu, sillä lailla. Sitten me tunnollisesti päästimme irti niin kuin olisimme työntäneet kovaa kakkaa pöntöllä ja peräsuoli olisi uhannut revetä.

En ymmärrä, miten ratkaisukeskeisyys alkoi nyppiä minua niin suunnattomasti juuri lyhytterapiaopinnoissa. Helsingin Psykoterapiainstituutin ratkaisukeskeisissä työyhteisösovitteluopinnoissa ajattelin, että kyllä minä tämän terapiasuuntauksen kanssa toimeen tulen ja luin kiltisti oppikirjat sekä tein niistä tehtävät.

Enkä tajua sitäkään, että Ben Furmanin puheet hieman lässyttävää muksuoppivideoita lukuun ottamatta tuntuvat minusta järkeenkäyviltä. Furman puhui asiaa etenkin Sari Valton ohjelmassa, jossa oli studiovieraana yhdessä työhyvinvoinnin asiantuntijan, filosofian tohtorin Marja-Liisa Mankan kanssa. Furmanin kertoma Ruandasta sisällissodan massamurhien jälkeen sai minut nyökyttelemään päätäni kuin lapsuuteni lehmälelu.

Minulla oli koristeleluna makaava lehmä, jonka pää nyökkyi ylös ja alas, kun sitä vähän tönäisi. Lehmä oli ayshireksi kovin ruskea, mutta jotain vierasperäistä lehmärotua se oli. Muovinen pinta oli jotain nukkaista ainetta.

Furman sanoi, että Ruandassa ei voitu mitenkään löytää sellaista määrää koulutettuja psykoterapeutteja terapoimaan sisällissodan kauhuja kokeneita ihmisiä kuin olisi ollut tarvis. Niinpä maassa koulutettiin maallikkoja pikakoulutuksella - se selittää ratkaisukeskeisten oppikirjojen karvalakkimallinnuksen - istumaan jonkin puun varjossa ja kouluttamaan toisia eteenpäin.

Lopulta pikakoulutetut kyläterapeutit istuivat oman ryhmänsä kanssa puun varjossa ja kokosivat yhdessä ihmisten kanssa omaa elämää kuvastavia kaulanauhoja. Kaulanauhoissa oli värikkäitä helmiä ja sisällissotaa kuvasivat täysin mustat helmet (tai jokin muu esine, kaulanauhassa saattoi olla kukkia tai ihan mitä vain).

Loppujen lopuksi kun kaulanauhaa tarkasteli kokonaisuutena, massamurha kutistui yhdeksi elämänvaiheeksi. Tämä jos mikä on mielestäni vallankumouksellista ja purkaa asiantuntija-objekti -hierarkiaa.

Juuri hierarkian purku ratkaisukeskeisyydessä on hienoa.

Ehkä inhotukseni onkin henkilökemiallista laatua. Näin sen täytyy olla. Kamppailen henkilökemioiden kanssa vielä hetken ja sitten otan yhteyttä, että haluan kirjoittaa opinnäytetyöni uudelleen.

Opinnoissani vaihdoin melkein kaikki kirjareflektiokirjat sellaisiin, jotka kiinnostivat minua, kuten Kognitiivis-analyyttinen psykoterapia ja Tunnefokusoitu psykodynaaminen psykoterapia.

Kirjalistan ratkaisukeskeiset oppikirjat olin tosiaan suorittanut jo työyhteisösovittelua opiskellessani ja osa oppikirjoista oli niin turkasen yksinkertaisia, että en suostu koskemaan niihin enää kolmen metrin kepilläkään. Noh, järjestelmän mieliksi taidan lainata opinnäytetyössäni Antti S. Mattilan kirjasta Ajattele toisin Pollyanna-kompleksin. Se sopii niin hyvin minulle!

Eespäin sanoi mummo lumessa

Harmitti, että kirjareflektioita oli määrä tehdä vain viisi. Olisin halunnut vielä tehdä kirjatyöt Jeffrey Youngin Skeematerapiasta ja Esa Nordlingin Toipumisorientaatiosta mielenterveystyössä. Mutta hätä ei ole tämännäköinen! Saan lukea ne nyt, kun uusin opinnäytetyöni.

Naurattaa, kun huokaisin opinnäytetyön lähetettyäni, että en enää ikinä opiskele mitään ja luen tästä lähtien vain kirjoja, jotka itse olen valinnut. Hm. Noh, kumpikaan opinnäytetyön pohjaksi ajattelemani, Skeematerapia ja Toipumisorientaatio, eivät ole opettajan valintoja, joten näin on! Kuljen rohkeasti puolelta toiseen hoippuen tse valitsemallani linjalla.

Toipumisorientaatiosta meillä oli lyhytterapeuttiopinnoissa aivan surkean nöpö artikkeli, josta piti tehdä yksilötehtävä, ja koska sen perusteella tulin siihen tuloseen, että artikkelin nöpöydestä huolimatta kyseessä on pohjimmiltaan vallankumouksellinen ajattelutapa, kiinnostuin asiasta niin, että tilasin siitä oppikirjan Iisalmen Suomalaiseen kirjakauppaan.

Ja sainhan minä tässä välissä lukea aika monta kirjaa, jotka olin itse valinnut ja jotka eivät kuulu mihinkään oppiohjelmaan. Ihan itse valitsin Kirjokannen valikoimista outokumpulaisen kirjailijan Marjo Lanérin Rikkonaisia. (Ja loppujen lopuksi kustantaja siunasi minua Lanérin koko tuotalla.)

Rikkonaisissa on kaksi pienoisromaania perheistä, joissa äiti on perheen pää ja äiti on kadottanut yhteytensä lapsiin. Jos luen pienoisromaanin, saatan sen jälkeen lukea jokusen novellinkin. Novellikokoelmia Lanérilla on useampi.

Pekka Makkosen Kallaveteen

Makkosen Pekka ärisi minulle viime syksynä sähköpostitse niin, että säikähdin pahanpäiväisesti. Ajattelin, että sepä siitä. Antaa kärttypaavon olla. Toukokuun alussa näin Facebookista, että Pekka on kirjoittanut kirjan nimeltä Kallaves.

Kun samoihin aikoihin siivosin sähköpostieni arkistolokeroa, löysin sieltä Pekan sähköpostin vuodelta 2018 ja siitä osoitteen. Koska vuonna 2018 entinen opiskelukaverini ei vaikuttanut olleen minuun ärtynyt, uskalsin lähettää varovaisen tiedustelun, voisinko ostaa hänen kirjansa.

En muista, kumpi meistä otti vuonna 2018 yhteyttä. Varmaankin minä, kukas minuun vanhoista opiskelukavereistani yhteyttä ottaisi. Enhän ole toimittaja enää. En ole kiinnostava. En asu Helsingissä enkä Tampereella. Vaikea varmaan olisi keksiä yhteisiä puheenaiheita kanssani.

Olin yli kymmenen vuotta aiemmin googlannut Pekan ja löytänyt hänet opettamasta valokuvausta Joensuussa. Soitin ja oli niin huono hetki soittaa, että päätin soiton olevan viimeinen kerta, kun otan yhteyttä enää kehenkään entiseen ystävääni tai tuttavaani.

Vieläkin ihmettelen, miten sain viritettyä sähköpostiviestittelyä vuonna 2018. Sähköpostiviestittely tyssähti koronaan. Sitten ajattelin, että pidän yllä käsin kirjoitetun kirjein vaikka yksipuolisen yhteyden entiseen opiskeluaikaiseen ystävääni. Viime syksynä kävi ilmi, että kirjelähetykseni olivat olleet liian paksuja. Raja yksipuolisen yhteyden pidolle tuli siinä.

Pekan kärttyisyys oli nyt toukokuun alussa mennyt ohitse. Osin se oli väärinkäsitystä. Osin aiheellista.

Ennen kirjan saamista ihmettelin mielessäni, miksi juuri Kallaves. Miksi perinjuurin pohjoiskarjalainen Pekka on ottanut kirjalleen nimen järvestä, joka on mielestäni Suomen toisiksi rumin Lahden lähellä sijaitsevan Hahmajärven jälkeen. Ei kun viidenneksi rumin. Toisiksi rumin on Kärkölän Järvelän Hähkäjärvi, joka on täynnään kloorifenolia, kolmanneksi rumin vähän vähemmän kloorifenolinen Valkjärvi ja neljänneksi ulottuu Sonti... ei kun Onkivesi, jonka ammoinen Valio on ihan laillisesti paskonut.

Tiesin Pekan ja tämän vaimon meloskennelleen Saimaalla - luontoaktivisteja kun ovat. Kallaves tuntui luotaantyöntävältä, sillä en ole hirveästi pitänyt edes Kallaveden kaupungista. On aina vituttanut, että Joensuulla on kivemmat yliopistoalat ja ne tuovat Joensuuhun mielenkiintoisempaa väkeä.

Kun sitten hieman epäröiden tartuin Makkosen Pekan Kallaves-romaaniin, kävi ilmi, että Kuopio on ollut sen minäkertojan opiskelukaupunki. Koska Pekka aprikoi Kirjailijanloput-ryhmässä, onko hänen kirjansa ehkä autofiktiota, ajattelen, että varmaan on.

Dokumenttiromaani se ei ollut, sillä romaanissa oli fantasiajakso ja Pekka oli nimennyt päähenkilön Muuan Mies Muukkoseksi. Romaanikerronnan ratkaisu oli oiva. Muuan Mies Makkonen on kolmannessa persoonassa, kun on kyse romaanin tapahtumien nykyajasta. Kun romaani käsittelee Muukkosen mennyttä, kerronta on minämuodossa.

Pidin kovasti kerronnan rauhallisuudesta. Pääteemana romaanissa takakannen tekstin mukaan on näkövammaisen ja monisairaan ihmisen arki ja se, kuinka elämänpiiri kaventuu.

Minusta Muuan Mies Muukkosen elämä ei tunnu kapealta. Se tuntuu pikemminkin tarkalta ja eleettömältä. Asioiden tärkeysjärjestys on muuttunut. Kallaves-romaanin sisäispuhuja näkee kovin tarkasti kaiken.

Erityisen kiinnostavaa on puhelimen virtuaaliavustajan Sirin muuttuminen miltei persoonalliseksi hahmoksi. Muuan Mies Muukkonen puhuu ensimmäisenä aamulla Sirille, kysyy, mitä kello on ja millainen on päivän sää.

Ei käynyt ilmi, puhutteleeko Muukkonen kotonakin Anninsa vierestä herättyään ensin Siriä.

Kaiken muun luin, mutta kaksinpuhelu Noso-kitaran kanssa oli minulle liikaa. Kitaransoitto ei vain nappaa. Ehkä menetin jotain olennaista ja pitää lukea keskustelu vielä, jotta tietäisin, onko siinä jotain tärkeää. Ärsyttävää, nyt jäi vaivaamaan.

Tuttu ja vieras ihminen

Luin Kallaves-romaanin tutulla tavallani. Enemmän kuin sokeutuvan muuttuva arki minua kiinnosti minäkertojan suhde ihanaan Anniin. Muistan joskus kun opiskelin jo Tampereella ja esikoiskirjailija Pekka Makkonen Lahdessa valokuvaajaksi, kävimme (Partasen Oilin?) kanssa jossain Pekan luona kylässä... (Lahdessa?), Pekka näytti meille opiskelutyönään ottamaansa kuvaa tulevasta vaimostaan.

Pekan kurssillla oli pitänyt ottaa kaksi henkilömuotokuvaa: toinen tutusta ihmisestä ja toinen vieraasta. Muistan, että katsoin tutun ihmisen muotokuvaa ja ajattelin, että tässä se on. Tämä on se! Hän on Pekan Se. Ja mietin, että hetki on merkittävä, latautunut. Niin kuva painui aivoihini.

Luulen muistavani sen edelleen. Olisipa muuten mielenkiintoista nähdä kuva nyt, muistanko oikein tai edes sinne päin. Enkä yhtään muista, kuka oli Pekan kuvaama vieras ihminen. Valokuvaajan rakastava hehku tuttua ihmistä kohtaan pyyhki pois kuvan vieraasta ihmisestä.

Joka tapauksessa Kallaves-romaanin minäkertoja opiskelee ympäristöhygieenikoksi Kuopiossa ja tapaa luontoklubilla entisen kotikaupunkinsa luontokerhosta tutun Annin. Anni oli nuoruuden luontoretkellä ommellut napin minäkertojan takkiin.

Minäkertoja oli saanut kuulla lääkikseen pyrkineeltä koulukaveriltaan Ellulta, että Anni myös on hakenut Kuopioon (s. 13). Anni tulee romaaniin täysin ohimennen ja menee melkein kolmenkymmentä sivua ennen kuin tämä ilmestyy uudelleen.

Ja sitten kuopiolaisopiskelijoiden luontoklubilla, Anni, neulaa ja lankaa taskussaan luontoretkellä säilyttänyt ihanuus, oli siinä. Anni opiskeli Kuopion käsi- ja taideteollisessa akatemiassa kovia materiaaleja.

Anni sytytti valot minäkertojan syksyyn. Anni asui pienessä alivuokralaishuoneessa puutalossa lähellä satamaa. Huone oli ahdas, mutta ei se vastarakastuneita haitannut.

Aloin Anni-kohdassa tajuta, miksi Makkosen Pekka kirjoittaa Kuopiosta ja on nimennyt kirjan järven mukaan. Suuressa roolissa romaanin rakastavaisten elämässä oli Kallaveden Karhonsaari.

Kuopion vihreät

Minä pääsin seuraavalla vuosikymmenellä retkelle Karhonsaareen, kun olin Kuopion ympäristölautakunnan vassarijäsen. Meillä oli Karhonsaaressa kokous.

Jos oikein ymmärsin, istuin lautakunnassa Teivo Teivaisen äitipuolen Terttu Teivaisen kanssa. Terttu Teivainen oli demari ja siksi mielestäni hieman epäilyttävä. Elettiin valtaansa kohmettuneiden ja jähmettyneiden demarien aikaa.

Nauratti, kun Kallaves-romaanin lopussa minäkertoja kertoo Annilleen, että tapasi Kuopiossa Patrikin, Anni kysyy, ai, Hublininko?

Patrik Hublin (vihr.) oli myös samaisen ympäristölautakunnan jäsen. Ja äkkiväärä Erkki Björk (vihr.). Pelkäsin Björkiä, mutta Hublin vaikutti ystävälliseltä. Olin vassari, mutta haaveilin, että pääsisin loikkaamaan vihreisiin.

Vihreitä olin siihen mennessä äänestänyt vaaleissa aina - ensimmäistä onnetonta kokoomuskuviota lukuun ottamatta. Toisaalta toisaalta. En kokenut kumpaakaan ympäristölautakunnan vihreätä jäsentä hengenheimolaisekseni. He olivat isokokoisia setämiehiä, jotka tiesivät, miten maailma makaa.

Tunsin itseni persejalkaiseksi piipittäjäksi, joka ei koskaan sanonut mitään, sillä pelkäsi äänensä kohoavan falsettiin, kun jännitti niin.

Saimme kuitenkin ympäristölautakunnassa roikotettua Kanttilan restaurointia Puijolla niin kauan kaupungin teknisen toimen investointiosassa, että kaupunki sen lopulta korjasi.

Vastustimme myös uutta hyppyrimäkeä, mutta urheilukaupungissa oli aivan se ja sama, kuinka monta kertaa ympäristölautakunta lausuu jotain, jos suurikenkäiset jotain haluavat. Puijoa on nakerrettu myös uudella asuinalueella. Toisaalta uusi asuinalue mahdollisti joukkoliikennekaupungin. Kahdeksikko-joukkoliikennekaupunki oli vasemmistohenkisen kaupungin kaavoitusarkkitehdin, Leo Kososen, idea eikä huono idea ollenkaan.

Hurraa, Kallaves on romaani, jossa kuljetaan minulle tuttuja katuja, katsellaan minulle tuttuja taloja ja kerrotaan minulle tutuista ihmisistä.

Otavan opisto

Kallaves-romaanissa minäkertojan vuosi Otavan opistossa kuittautuu neljällä kappaleella. Mietin, kertoisinko minä samaisesta vuodesta enemmän elämäkerrassani tai autofiktiivisessä romaanissa. En tiedä.

Minäkertojalle Otavan opisto oli tuonut itsetuntoa ja sen jälkeen minäkertoja pääsee Luonto-Liittoon toimittajaksi. Ptruuu, mikä nopeutus! Minäkertoja ei kertonut, että vietti yhden syksyn Puumala-lehden toimittajana!

Se ei varmaan ollut merkittävää. Sen sijaan minulle se, että pääsin pois Puumalasta, oli. Otavan opistovuoden jälkeen pyrimme Partasen Oilin kanssa Tampereen yliopiston toimittajatutkintoon ja Oili sai kirjeen pääsystään päivää ennen kuin minä.

Vietin yhden yön huutaen ääneen tuskasta. Aina nykyään, kun kuulen lukion pihan lipputankojen narujen kolinan, muistan, kuinka maalasin mielessäni kammottavan kuvan marraskuisesta Puumalan kirkonkylän pääraitista iltamyöhällä.

Räntää rätkii iskän auton tuulilasiin (olen käyttämässä isää ja äitiä kaupalla) ja kuulen autoonkin, kuinka lipputankojen narut sanovat metallisesti lipputankoa vasten klonk, klonk, klonk. Revin ja purin kappaleiksi yhden tyynyliinan. Olin sitä ennen kastellut sen kyynelilläni ja ripsivärilläni.

Syksy Puumalassa tuntui varmalta kuolemalta, vaikka minulle oli luvassa päätoimittajan sijaisuus. Päätoimittaja lähti leikkauttamaan kivuliaita peukalonhankojaan ja hänellä oli pitkä sairausloma. Hommasin Makkosen Pekan tilalleni.

En tiedä, miten uskalsin ottaa Pekkaa yhteyttä. Pelkäsin häntä. Pekka oli ehdottomasti linjan älymystöä, luontoaktivisti ja oli opiskellut jo yliopistossakin. Lisäksi elämäni legendaksi on muodostunut se, että en juo enää alkoholia, sillä Pekka sanoi minulle, että näytän tyhmältä kännissä.

Se oli niin valitettavan totta!

Vähän vielä minäminäminäminää

Ajatelkaapas, silloin vielä kelpasin paikallislehden päätoimittajan sijaiseksi.

Enhän ollut ryönääntynyt politiikassa. Kepulaisuus ei olisi Matti ja Liisa -lehdessä haitannut, mutta vassari- ja Kansan Uutis -menneisyys haittasi. Niin. Ja päätoimittaja Tero Joutselaisen rakettiuraa ei vassarius haitannut yhtään. Stopppp! En mene siihen.

Joka tapauksessa esikoiskirjailija Pekka Makkonen tuli Puumala-lehteen päätoimittajan sijaiseksi tilalleni ja minä lähdin Tampereelle. Mikä minä olisin nyt, jos olisin jäänyt Puumala-lehteen? Ei minulla olisi ainakaan Mariaa ja Annaa. Olisi ehkä jotkut muut lapset, muttei venäläisiä. En ehkä myöskään olisi rakennusliikkeen toimitusjohtaja. Alan kohta hihittää hysteerisesti.

Nimittäin Muuan Mies Muukkonen ja/tai minäkertoja kysyy useasti Kallaves-kirjassa, mitä jos hän olisi jäänyt opiskelemaan ympäristöhygieenikoksi - olisiko heillä nyt Annin kanssa omakotitalo Niiralassa?

Ympäristöhygieenikon opiskelu sinetöityi vierailulla Kuopion yliopiston eläinkoelaitokselle. Koe-eläimet kärvistelivät pienissä häkeissään ja ympäristöhygieenikot olisivat joutuneet tappamaan kokeillaan niitä.

Minäkertoja ei halunnut olla osa sitä maailmaa. Seuraavalla vuosikymmenellä eläinoikeusaktivistit tekivät iskuja muun muassa Kuopion yliopiston eläinkoetiloihin.

Minä ja anarkistit

Aivan absurdia! Minä 1990-luvulla samalla kun olin ympäristölautakunnassa vassarijäsenenä, tein SDNL-palkkalistoilla ja Antifassa rasisminvastaisia kampanjoita anarkistiliittolaisten (SAL) kanssa.

SDNL:n väki oli valtiollistettua ja heille piti maksaa kokouspalkkiot. SAL-nuoret tekivät kaiken talkoilla ja panivat mieluusti omia pennosiaankin likoon. Inhosin laiskoja SDNL-nuoria ja ihannoin SAL-karvapäitä.

Sitten kamppailut menivät väkivaltaisiksi. Eläinten vapautusrintama (ALF) ja mikä se toinen yhdistys olikaan? osoittivat mieltä peitetyin kasvoin. Se ei tuntunut oikealta. Onneksi sukelsin taas ihan eri maailmaan.

Venäjän ortodoksien piiriin. Vuodesta 1994 minulla oli Venäjän ortodoksisen kirkon monikertaviisumi Venäjälle.

Ei juma. En minä voi omaelämäkertaani kirjoittaa. Elämänihän on ollut täysin absurdia! Ei tästä voi edes kenellekään kertoa. Ja sitten iskin pääni Lapinlahden kepulaisiin. Minä? Johannes Virolaista yli kaiken ihailevan isän tytär. Urani toimittajana päättyi tänne. Jäin nalkkiin, vangiksi. Miksi helvetin vitussa en lähtenyt, kun vielä olisin voinut?

Siksi että ei minusta olisi ollut sankarilliseksi yksinhuoltajaksi. Tarvitsin Mattia ja Mattikin joutuu sanomaan, että tarvitsi minua. Vaikka olisihan hänellä ollut tarjolla neiti Satiainen näihin samoihin hommiin kuin minä. Neiti Satiaisen koulutuskin olisi natsannut paremmin tähän.

Lisäksi hän oli neitsyt, mikä on ehdottoman tärkeää rakennusliikkeen johtamisessa!

(Stoppp, tähän suuntaan en mene! Sen vain sanon, että kun toistelen täällä tarpeeksi monta kertaa, miksen lähtenyt Lapinlahdelta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, herään lopulta huomaamaan, että meillähän Matin kanssa on ihana puutalo ja sangen tšehovilainen puutarha. Istuttelen puutarhaan alppiruusuja ja tuijia. Lisäksi meillä on pientila, jonne voimme panna perunamaan ja mustaherukkapensaita. Neiti Satiaisella ei näitä ole. Kikkeliskokkelis, eikä hän enää ole neitsytkään! Hähää!)

Muuan Mies Muukkosen katarsis ja isänmurha

Luin tarkkaan Kallaves-romaanista jopa dialogeihin perustuvat luvut siitä, kun Muuan Mies Muukkonen veneilee neljän kuopiolaislähtöisen nuoren ihmisen kanssa Tuonelan utuiselle saarelle.

Fantasiajaksossa minäkertoja tappaa väkivaltaisen alkoholisti-isänsä - tosin isän murha on aika lempeä. Lierihattu vain litistyy. Fantasiajaksot ovat aivokemiallisia ja niillä on jännittävän sympaattisesti kuvattu muuten ahdistavia asioita.

Muuan Mies Muukkonen suotaa aivokemiallisten unten saaresta pois uuden ajan ympäristöaktivistin, elokapinalaisen, Veeran, kanssa. Lisäksi hän saa selville, että nuori Julius on hänen nuoruuden ystävänsä Patrikin poika - vai oliko sittenkään? Miksi Patrik oli lähtenyt Marlinsa ja pienen Juliuksen luota?

Patrik oli minäkertojan ystävä Annin käsityökoulun kautta. Minäkertoja kiinnittyy tähän, sillä tarvitsee vailla isää kasvaneena laumanjohtajaa.

Patrikilla oli sussuna tyylikäs ja meikattu tuleva merkonomi Marli. Patrik on komea alfauros ja haastaa jossain kännibileissä minäkertojan kaksintaisteluun Annista. Patrik haluaa kokoelmiinsa Annin.

Minäkertoja työntää Patrikin seinää vasten ja sitten filmi menee poikki. Minäkertoja herää seuraavana aamuna kämpiltään ja polaroid-valokuva todistaa, että hän oli suudellut intohimoisesti Marlia. Marlilta oli myös pöydällä lappu, jossa oli puhelinnumero ja sydän.

Saiko Julius alkunsa silloin?

Anni näkee polaroid-kuvan ja jättää minäkertojan. Anni puikahtaa minäkertojan elämään vielä seuraavana kesänä, mutta kostaa minäkertojalle ja lähtee Espanjaan Patrikin kanssa. Vasta katarttisella Tuonelan-saarikeikalla minäkertoja saa tietää, että Patrik kännännyt junassa läpi Ruotsin ja Anni jatkanut matkaa Espanjaan yksin.

Mutkien jälkeen Annista kuitenkin tuli minäkertoja Muuan Mies Muukkosen vaimo ja on sitä edelleen. Anni pitää vaimona hänkertojasta hyvää huolta, vaikka hänkertoja onkin halunnut Kuopioon yksin. Hänkertoja haluaa käydä omassa menneisyydessään ja luopuu monesta asiasta. Päästää muodikkaasti irti!

Vaimon sanomisista pistää esiin vähän terävä sävy. Vaimo muistuttaa, että mies muistaisi, kenen kanssa on naimisissa!

Hänkertoja koettaa muun muassa myydä I. K. Inhan valokuvakirjaa, joka oli maksanut hänelle nuorena miehenä omaisuuden. Kuninkaankadun antikvariaatti ei ota sitä vastaan. Onneksi asiakkaana sattumoisin on nainen, jonka kanssa kaupat onnistuvat suoraan.

Kirjan viimeinen kappale sai minut itkemään kuin vesiputous. Viimeistään siinä vaiheessa tajuan, että sain lukea rakkausromaanin.