Saa nauraa alituisille debyyttiyrityksilleni Lapinlahden keskiluokkaan 

ti 9.9.2025

Höpsistä! Miksi haikailen Lapinlahden yrittäjien yhteisiä kahvihetkiä kunnantalon aulassa, kun Iisalmen naisyrittäjät parveilevat kuukauden viimeinen perjantaiaamu Kauppahallin kahviossa ja jokaisen kuukauden ensimmäisenä keskiviikkopäivä Raatihuoneen lounaalla.

Nytkin naisyrittäjien whatsappissa on kauhea kuhina. Porukkaa on menossa kimppakyydeillä Runnille teatteriin ja on vaikka mitä yhteistä kökkäjäistä. Whatsapp-ryhmän nimi on MenoMimmit. Naisyrittäjät tykkäävät toistensa seurasta ja se näkyy.

Minä vain en ole täältä Lapinlahdelta oikein päässyt naisyrittäjien imuun, vaikka joskus oikeasti on mukava jutella naisten juttuja. Esimerkiksi siitä, kuinka foolihappo saa kynnet kasvamaan ja nauraa yhdessä asioille, joille ei voi muuta kuin nauraa, vaikka oikeasti itkettäisi.

Vietin taannoin erään kevättalven kuukauden ensimmäisenä päivänä hauskan lounashetken kahden itseäni vanhemman Iisalmen yrittäjänaisen kanssa vertaillessamme kokemuksia muistisairaan läheisen omaishoidosta.

Paula-siskon kanssa ei toistaiseksi ole ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Muistisairauden alussa tosin piti soittaa Juuan ortodoksipapille (ei virkapappi), että sisko oli ateriatoimittajan mukaan kadoksissa; kävikö Pyhän Eliaan tsasounassa liturgiassa?

Toinen kerta oli, kun tulin siskon oven taakse eikä kukaan tullut avaamaan. Läksin ajamaan kokeeksi Laurilantietä kohti tsasounaa ja sieltähän sisko kipitti kiireen vilkkaa rollaattorilla vastaan. Oli ollut palveluksessa ja kirkkokahvilla.

Ensi sunnuntaina pitää roudata sisko Nurmekseen, kun Taipaleen ortodoksinen seurakunta järjestää liturgian jälkeen juhlalounaan seurakuntasalilla. Henkäisen vähän. Pitää herätä kello viisi. Se on mielestäni ennen kukon pieraisua, mutta onpa hyvää harjoitusta syyskuun viimeisen perjantain naisyrittäjien aamukahville Iisalmen Kauppahalliin.

Aamukahvien perään on metsäkurssi. Jos suoriudun ylös kello viisi, ehtinen Kauppahalliin ennen kahdeksaa ja pääsen istumaan valitsemaani pitkään pöytään. Ehdin juoda aamukahvit, seurustella ja kiitää metsäkurssille.

Kerran tulin naisyrittäjien aamukahville vähän myöhässä enkä mahtunut pääpöytään. Mutta ei hätää. Pelastus oli lähellä!

Emme yleensä mahdu samaan pöytään

Kivimmät naisyrittäjät tulivat oitis seurakseni. Ihan eri meno kuin ammoin kauan kauan sitten Lapinlahden yrittäjien teatterimatkalla Varkaudessa. Koska meillä Matin kanssa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä matkalle lasten kanssa, koko bussilastillinen yrittäjäjärjestön väkeä oli varmasti meille vittuuntunut, sillä veimme neljän hengen perheenä paikan varmasti joltakin meitä paremmalta yrittäjäpariskunnalta.

Ajattelin toiveikkaasti, että nyt debytoimme Lapinlahden keskiluokkaan! (Kissankuset!)

Teatterissa väliajalla pääsimme istumaan muiden kanssa pitkään pöytään ja niin kangertelevaa keskustelua en kuunaan muista kokeneeni. Porukka istui kahvikuppostensa ääressä kuin talikko takapuolessa. Tai kuten toinen sanonta kuuluu: Mykät pojat paskalla.

Nyt tajuan, mistä oli kyse. Keskiluokan kielen kannat irtoavat vain viinilasillisen ääressä. Kultivoidusti tietenkin ja niin, että eihän tässä mitään alkoholiongelmaa ole. Ongelmaiset alkoholin käyttäjät löytyvät aina toisaalta. Alaluokasta. Niiltä. Ei meiltä, vaikka naama helottaisi sinipunaisena.

Viinilasilliset odottivat yrittäjäteatterikävijöitä hotellin päivällispöydässä myöhemmin illalla. Koska liikuimme Marian kanssa hitaammin kuin muu joukko, ehdimme päivälliselle vasta niin, että kaikki olivat löytäneet pöytänsä ja mieluisen seuransa. Bussillinen arvonsa tuntevia viinisieppoja istui juuri niiden yrittäjäkollegoiden kanssa, joiden kanssa natsasi - ja meille neljälle oli tarjolla vain hajapaikkoja.

Koska puheenjohtaja oli sosiaalisilta taidoiltaan melko nuija - muuten kyllä tykkään hänestä edelleen - moni asia voi olla totta yhtä aikaa - hän ei uskaltanut järjestellä, että tehdäänpä nyt yhdessä Valkosen perheelle tilaa. Hänhän olisi voinut kutsua meidät omaan pöytäänsä ja hätistää sisäpiirinsä (ei sellaista oikeasti ollut) hajapaikoille.

Kaikki tuijottivat meitä pelästyksissään. Tulkitsin niin, että pelästyneenä siitä, kuka joutuu niiden kauheiden Valkosten kanssa samaan pöytään. Julkivasemmistolaisia, marxilaisiakin varmaan. (Höpsistä, nämä eivät tainneet edes tuntea termiä marxilainen, aivan kuten blogissani taannoin arvelen, että termi kansainvälinen politiikka oli tuntematon Rautavaaran yrittäjille.)

Ajattelin, että vittuun täältä ja niin läksimme etsimään ruokapaikkaa muualta Varkaudesta. Kävelimme nykyisen ravintola Kahden ruusun ovelle. Turhaan! Ihanassa vanhassa rakennuksessa ei ollutkaan ravintolaa. Olimme joskus aikaisemmin käyneet siinä syömässä.

Palasimme hotellille ja ystävällinen henkilökunta järjesti meidän perheelle oman pöydän odotusaulan sohvien ääressä. Kävihän se niinkin, mutta sen jälkeen en vähään aikaan edes pieraissut Lapinlahden yrittäjien suuntaan.

Toki kävin edelleen kunnantalon aulassa yrittäjien aamukahveilla.

Kevyt organisoituminen yhteisen äärelle

Iisalmen naisyrittäjien yhteiset lounaat ja aamukahvit toimivat niin, että on sovittu näin tavattavan ja lounaalle sekä kahveille tulevat he, jotka pääsevät. Toissa perjantaina, elokuun viimeisenä, oli sattunut ikävästi; kauppahallin aamukahvilla oli ollut vain yksi yrittäjä.

Jos minä olisin mukana hallituksessa, huolehtisin siitä, että paikalla olisi aina edes joku. Pitää tutkia asiaa, jos sellainen kehitystyö olisi mahdollista. Tuntuu latistavalta, että uusi potentiaalinen aktiivi joutuu yksin huhuilemaan, missä kaikki ovat.

Kaikki eivät ole yhtä sitkeitä kuin minä. Kiitos kirjailija Jouni Tossavainen sanonnasta "Mukana kuin peräpukama". Sovellan sitä taajaan. Olen istunut Raatihuoneella kuin tatti ja odottanut. Tulin joskus takavuosina lounaalle tuntia liian aikaisin. Söin ja odotin ja katsoin kaikkia naisyrittäjän näköisiä MenoMimmejä tarkkaan. Kysyinkin useammalta, onko naisyrittäjä.

Olen ajatellut, että kysyvä saa tietää. Viis siitä, että tunnun tungettelevalta ja ylitän ihmisten reviirejä ja ties mitä kirjoittamattomia rajoja. Kyllä ihmiset yleensä koossa pysyvät. Lopulta lounaalle tuli muutama ja kivat olivat jutut.

Toinen kerta kun ensin söin naisyrittäjien yhteisen lounaan yksin ja sitten aloin taas odottaa, oli juuri se, kun lopulta Pikku Iitaan tuli kaksi muutakin naisyrittäjää ja aloimme nauraa asioille, joille ei oikeastaan voisi nauraa. Se oli helpottavaa ja vapauttavaa.

Ihminen, jonka kanssa voin nauraa omalle pyrkyryydelleni!

Entisen vammaisneuvoston entinen varapuheenjohtaja on erikoinen ihminen. Teimme männä viikolla retken Siilinjärven Intersportin alennusmyyntiin. Kävimme vaateostoksilla myös Päivärannan K-Sittarissa. Seuraavaksi suunnitteilla on päiväretki Nurmekseen.

Hän on erikoinen sikäli, että en ikimaailmassa muuten kuin hänen kanssaan lähtisi kiertämään kauppoja. Inhoan vaatteiden ostamista. Lisäksi hänellä on hyvä maku, kuten nykyisellä rouva Tolpilla, entisellä Marina Malisella. Jotkut vain osaavat löytää tyylikkäitä ja samalla edullisia vaatteita.

Nytkin hän sanoi minulle monta kertaa, että tuota et osta. Tuo on ruma. Nauratti, sillä halusin oikeasti ostaa vain löysät kotihousut. Totuus on, että vaikka panisin päälleni mitä ihanata hyvänsä, lopputulos repsottaa ja näytän lähinnä Pietarin katulapselta (näin sanoi minusta lasteni biologinen isä).

Seuraavaksi suunnitteilla on reissu Nurmekseen kirppareille ja ihmeelliseen kirjakauppaan. Kirjakauppayrittäjänä on kummallinen wunderkind, Juho Lipponen. Täten päätän nyt, että kun jätin kesämekon ostamatta, hankin kirjastooni saamelaisnaisten identiteettikirjat. Siskoksia Suvi ja Helga Westiä, kolttasaamelaista Sara Kelemenyä (lapsensa isä on unkarilainen) ja tamperelaistunutta Inga Maggaa.

En pääse sisään minnekään keskiluokkaan

Lapinlahden entisen vammaisneuvoston entisen varapuheenjohtajan kanssa nauroimme yhdessä minun epätoivoiselle töytäilylleni keskiluokan liepeillä, portailla ja eteisessä. Porstuaa pidemmäksi en pääse, se on nyt sanoitettu.

Yritin kuitenkin vielä.

Intersportin alereissun jälkeen minulla oli taas yhdet keskiluokan tunnustelutreffit. En niitä sellaisiksi itse tajunnutkaan, mutta kun keskustelukumppanilleni tuli yht´äkkiä tulenpalava kiire - noin 45 minuutin kohdalla - ja näin hänen kiusaantuneisuutensa, tajusin, mitä olin etsimässä ja tajusin samalla, että kiitos, ei kiitos, ei ole tämäkään viitekehys minun juttuni.

Liian sovinnaista porukkaa siinäkin suunnassa. 

Anna Kontulan Leipää ja ruusuja

Maria Petterssonin Anna Kontula -elämäkerta Leipää ja ruusuja kiinnostaisi myös, mutten tiedä, haluanko omistaa sen. Olen ostanut kyllä Kontulan kirjoja, mutta viimeisimmät olen lahjoittanut eteenpäin. Eivät ole kolahtaneet siinä määrin, että olisin halunnut niihin palata.

Kun luin lauantaina Kontulan haastattelun Hesarin kuukausiliitteestä, ajattelin, että nyt ei pidä yhtään googlaamani iltapäivälehtiä. Ja sitten vittu googlasin. Koko kirja tuntui muutaman jutun luettuani kolutulta.

Olen kyllä Kontulan kanssa samaa mieltä siitä, että puolue, joka on oikeasti vaarallinen on Kokoomus. Ja että hyvinvointivaltio on epäonnistunut siinä, että se sallisi hoivan! Tavallisten ihmisten lähimmilleen antaman hoivan.

Oikeastaan olen ollut etuoikeutettu siinä, että minut sysättiin lama-aikaan toimittajatyöelämän ulkopuolelle. En todellakaan ole mikään luonnollinen ja synnynnäinen hoivaaja, lapsista en edes pitänyt ja vauvat etenkin olivat mielestäni ikävystyttäviä, mutta niin siinä sitten vain kävi, että minulle syntyi pikku keskonen ja heti perään toinen lapsi.

Ei tullut kysymykseenkään mikään normaali työelämä. Eipä silti tätä en itsekään olisi tajunnut, elleivät Lapinlahden keskustalaiset toplokkaat olisi huolehtineet siitä, että en päässyt perättäisten äitiyslomieni jälkeen takaisin työmarkkinoille.

Satuin löytämään kansion, jossa on sähköpostejani Sulkava-lehden päätoimittajalle Kalle Keräselle vuodelta 2002. Keränen keräsi Suomen toimittajilta aineistoa siitä, miten toimittajia on painostettu poliittisesti.

Pitää vielä joskus kirjoittaa ne puhtaaksi. Keräselle kiitos, pelasti henkeni, vaikkakaan ei paikallislehtijournalistin uraani ei pelastanut mikään. Ja tosiaan. Näinhän sen kaiken pitikin mennä. Sain työskennellä kotona ja iltapäivisin Annan kaverit kokoontuivat meillä epäviralliseen koululaisten iltapäiväkerhoon.

Meillä oli aina kotona joku. Meillä olin aina kotona minä.

Kun oli Marian kuntoutuksia tai koulujaksoja Mäntykankaan koulussa Kuopiossa, saatoin kepoisasti mennä mukaan. Jos Maria jotain keksi, saatoin tehdä työni, missä nyt teinkään ja ei kun menoksi.

En mennyt lauantaina Tampereen yliopiston toimittajatutkinnon aloituksen 40-vuotisjuhliin. Olen vieras siinä joukossa. Töitä harrasteleva kotiäiti. Nyt ikääntyvä kotirouva. Ei kun miten Suomi24:ssä se meni?

Ikääntynyt pikku rouva. Taisin vielä olla vaarallinenkin.

Siiri Viljakka, kvääri ja rekkikset

Hesarissa oli tänään juttu varkautelaislähtöisestä kvääristä, sarjakuvataiteilijasta Siiri Viljakasta. Jutussa oli oudosti kaihdettu sanomasta, että Viljakka on Varkaudesta. Minullapa on Vijakan ja amerikkalaisen Luke Herrin sarjakuva-albumi The Clay.

Kun järjestelin psykoalan oppikirjojani menemään yläkertaan, pengoin samalla keittiön aikakerrostumia. Panin The Clayn syrjään ja mietin, että siihen pitää vielä palata. Sain albumin entisen vammaisneuvoston entiseltä varapuheenjohtajalta.

Hän oli jotenkin tietoinen siitä, että Viljakalla on yhteyksiä Amerikkaan. Hesarin haastattelu oli tehty siitä, että MoMa New Yorkissa otti Viljakan sarjakuvan sivuilleen. Otsikkona on Siiri Viljakan uteliaisuus - Suomalainen kuvittaja pohtii taiteen ja luonnon queeriä.

Sarjakuva, joka herätti MoMa:n kiinnostuksen, on se, jossa Viljakka pohtii rekkiksiä eli rekkakuskilesboja. Vaikka haluaisin pukeutua liehuviin hippihameisiin ja -mekkoihin, loppujen lopuksi butch-tyyli on omani.

Mutta että tämä.

Siis nii ku Lapinlahden entisen vammaisneuvoston entinen puheenjohtaja on ihminen, jonka kanssa voin puhua käsitteillä queer ja sateenkaarevat. Lapinlahdella. On. Joku. Joka. Puhuu. Kanssani. Samaa. Kieltä.