Kuka laati Savon Sanomien eilisen kansiotsikon Niuvanniemen sairaalan 140-vuotisjutusta?

Niuvanniemi-juttu ei mennyt kyllä yhtään vallankumouksellisen toipumisorientaatioideologian mukaan!

ti 16.9.2025

Meinasi Väisäsen kotilihan maanantainen hernekeitto tulla nenästä ulos, kun tyrskähdin lounaalla lukiessani eilistä Savon Sanomaa. Kansiotsikko herutteli klikkejä: Suomen vaaaaarallllisimmmmmmat potilaaaaaat kuntoutuvat yhteiskuntaan keskellä idylliä.

Kansiotsikko oli kammottava ja sisäsivun juttu lopulta oli aivan eri maata kuin Hesarissa. Hesari oli päättänyt sunnuntain lehteen käsitellä Niuvanniemen sairaalan 140-vuotista taivalta kahden toipujan näkökulmasta. Tosin en tajunnut Hesarin juttua lukiessani, että kyse on Niuvanniemen sairaalan 140-vuotisjutusta, mutta juttu oli erinomainen. Milka Rissanen oli saanut haastateltavansa puhumaan ja haastateltavat tulivat lähelle.

Hesarin jutusta paistoi toivo - ja rivien välistä pilkotti toipumisorientaatio. Siitä on muuten ihan oppikirjakin: Esa Nordling Toipumisorientaatio. Suosttelen.

Sen sijaan Savon Sanomien jutussa pääosissa olivat sairaalan asiantuntijat ja varmaan toimittaja into pinkeänä kirjoitti, mitä asiantuntijat sanovat. Niuvanniemen potilaat ovat sekä hyvin sairaita että vaarallisia.

Vaarallisia ja sairaita. Sairaita ja vaarallisia. Psykoosisairaus. Tuli epämiellyttävä olo; kroonistetaanko ihmisiä nyt väkisin diagnoosein, kuten vaikka psykoosisairaudella? Toipumisorientaatiosta luin, että psykoosista toipuu elämällä psykoosin lävitse.

Puutarhanhoito tervehdyttää

Savon Sanomien valokuvaaja Aake Roininenkaan ei oikein kunnostautunut. Nettijutun valokuva ankeasta käytävästä yhdistettynä kuvatekstiin "Niuvanniemen osastot ovat valoisia ja kodikkaita." vaikutti lähinnä kornilta.

Hesarissa oli kuva toipujasta nimimerkillä Anna leikkaamassa sairaalan puutarhan päivänkakkaroita ja Jounista omarakentaman kaiuttimen vieressä. Tiiu Hyyryläinen ei ollut valokuvannut toipujien kasvoja, mutta valokuvaaja oli tavoittanut kuvattaviensa persoonan ilman kasvojakin.

Diagnoosipakko

Tiedän, tiedän. Apua saa vain, jos suostuu ottamaan diagnoosin. Siksi ihmiset suostuvat niihin. Niinpä yksi ja toinenkin on adhd ja pibo ja kirjolla. Epävakaita on joka viides, arvelen. Veikkaan, että adhd-diagnoosi on myös ihmisten vastarintaa työelämän uusliberalistista paskatodellisuutta vastaan.

Meiltä vaaditaan ihan epäinhimillisiä asioita, sanoi Varman vakuutuslääkärikuikelo mitä hyvänsä. Minusta on hyvä, että ihmiset ovat alkaneet vetää rajoja ja minusta on aivan oikein, että ihmiset ovat mieluummin työkyvyttömyyseläkkeellä kuin juoksevat oravanpyörässä.

Olen havainnut esimerkiksi sen, että kenenkään keskiluokkaisen työelämässä olevan ihmisen kanssa ei voi ystävystyä eikä ystävyyttä pitää yllä kenenkään kanssa, joka tekee perinteisesti työtä. Työssäkävijät eivät jaksa. Heille jokainen ihmiskontakti on rasite. Entiset ystävät ovat vaivalloisia ja riippakiviä. Uusia ei jaksa hankkia.

Työ vie kaikki mehut.

Lääkepakko

Minäpä en ole ottanut sen enempää diagnoosia kuin mielen lääkkeitäkään, vaikka moni varmasti ajattelee, että syytä olisi ollut. En suostunut ottamaan edes unilääkkeitä, vaikka naistyöterveyslääkäri, hoikka vanheneva nainen, kuinka suunnattoman ärsyttävää, semmoinen ruskettunut papu.

Havaitsin, että kirjoittamalla reseptin naistyöterveyslääkäri selvästi ajatteli päästä näppärästi ylipainoisesta stressaantuneesta ja hikisestä yrittäjästä eroon. Menisi tuosta jo tutisemasta läskeineen, näin selvästi ajatuskuplan paahdetun pavun pään päällä.

Sanoin, että en halua. Naislääkäri kirjoitti reseptin. Väkisin. Olisi pitänyt konahtaa.

Kun menin seuraavaksi lunastamaan kolesteroli- ja aivoverenkiertolääkkeitäni, sanoin apteekissa, että jos ei unilääkereseptiä saa pyyhittyä sähköisistä resepteistä kokonaan pois, pankaa sinne semmoinen pukki, että rouva on hankala eikä lunasta reseptiä.

Tämmöiseksi maailma on mennyt ja niinpä kuunnellessani Ben Furmanin ja Aku Kopakkalan Luomupsykiatriaa hihkuin välillä ääneen niin, että Varpaisjärven Maaselän metsässä vadelmat ropisivat puskista tantereeseen ja lähellä olevan kaivinkoneen kuljettaja joutui pysäyttämään kaivunsa.

Tämähän on ihan pakkolääkitsemistä.

Vedän hampaideni välistä henkeä nyt, kun kirjoitan tämän. En saanut Kelalta psykoterapiaa, sillä en sitä hakenut, koska tiesin, että lääkevastaisena en sitä saa. Enkä ostanut itselleni tonnikaupalla terapiaa, koska no - en ostanut. Vittumainen akka, kun olen. En noudata sääntöjä.

Kävin työterveyshuollon psykologin juttusilla pari kertaa, mutta tuli ihmeparantuminen, kun maksoin omin pikku kätösin omat psykologikäyntini. Kela kyllä maksaa suuren osan työterveyshuollon maksuista takaisin, mutta rahat tulevat viipeellä. Ne onneksi tulevat aina juuri ennen joulua ja juuri ennen joulua meillä ei useinkaan ole työmaita, joten ostan henkilöstölle tavallisesti joululahjat työterveyshuollon Kela-korvauksilla.

Joka tapauksessa kävin työterveyspsykologin luona kysymymässä, voiko unettomuuteen kuolla. Olisi tehnyt mieli kysyä myös, voiko vitutukseen kuolla, mutta en kysynyt. Vitutti minua Kokoomus silloinkin. Ihan helvetisti vitutti.

Psykologi kysyi, saanko unen päästä kiinni viikonloppuna. Sanoin, että saan ja lisäsin, että viikonloppuna ei ole mitään ongelmaa nukkumisen kanssa. Sitten psykologi näytti, että unessa on tämmöiset ja tämmöiset vaiheet. En muista, mitä vaiheita oli, mutta ymmärsin, että nukun kuitenkin unettominakin öinä joitain vaiheita enkä ole kuolemanvaarassa.

En minä mikään supernainen ole. Tammikuussa 2020 alkaneessa aviokriisissäni olin sekaisin kuin seinäkello ja valmis sahaamaan auki ranteitani. Pahinta oli, että aviokriisini oli jatkunut vuosia enkä ollut tiennyt siitä mitään.

Olin todella heikossa hapessa, mutta aviokriiseistäkin selviytyy, kun lukee ennen niitä psykoalan kirjallisuutta sekä elämäntapaoppaita.

Esimerkiksi Emilia Vuorisalmen elämäntaito-oppaasta Rakkaus haltuun – Valjasta rakkaushormonisi terveeseen ja tasapainoiseen elämään opin, että pitää aloittaa päivä yhdellä pienellä onnistumisella. Sellaiseksi käy vuoteen petaaminen. Voilá siisti sänky ja heti on parempi olo, vaikka yöllä olisivat aviomiehen sivunaiset kummitelleet aviovuoteen vieressä kuinka. Stopp. En mene tähän.

Joka tapauksessa Maria Buchertin, Kari Kiianmaan ja Tellervo Uljaksen kirja Revitty sydän - voiko uskottomuudesta toipua? on ihan huippu. Kirja ei sano suoraan, että voi, vaan jokainen saattaa lukea sieltä eri vaiheet, jotka puolison uskottomuuden tietoonsa saaneet väistämättä kokee.

Minä menin ihan oppikirjan esimerkinomaisesti. Ja lopputulema oli se, mitä vastaan protestoin reaktiovaiheessa kovasti. Matti sanoi älykääpiömäiseen törppötyyliinsä, että kuule, Pia, me kyllä tälle vielä naurammekin yhdessä.

Näin kävi. Nauramme yhdessä Matin kanssa muun muassa neiti Seks... tuota Sienihullulle Satiaiselle. Tämän kirjoitin siksi, että neiti Satiainen edelleenkin pesii talomme läheisyydessä. Huhuu, kannattaa mennä jonnekin muualle ilmaiseen nettiin läppärillä kuin talomme läheisyydessä. Esimerkiksi jollain muulla paikkakunnalla.

Rukoilen harva se päivä, että nainen muuttaisi vaikkapa äidiltään pian vapautuvaan taloon.

Unihygienia

Sen jälkeen kun sain tietää, että en kuole unettomuuteen, olen koettanut noudattaa unihygieniaa. En vastaa puhelimeen kello 15:n jälkeen, joskus en kello 12:n jälkeenkään - paitsi kirjanpitäjälle, sillä en halua aktivoida aivojani. Marialle ja Annalle vastaan vaikka kello 3 aamuyöstä, mutta se on aivan eri asia.

Kahvia juon vain aamuisin, ellen ole ajamassa jotain pitkää matkaa. Koetan muistaa, että jos herään yöllä, en katso kelloa. Tämän muuten aina unohdan. Tänäkin aamuna katsoin kelloa 4.30 ja pingggggg, olin vittuvittuvittu hereillä kuin aamuvirkku tikka.

En siis ole uhrannut pennin jeesusta omiin psykoterapiapalveluihin. Sen sijaan olen pannut tuhansia euroja firman rahaa erilaisiin koulutuksiin. Jos minusta sitten olisi jollekulle vaikka työnohjaus-vertaisapua. Ei kuitenkaan ihan heti, sillä olen aivan rättiväsynyt opiskeluista ja siitä, että toinen puoli päästä on taas poskiontelotulehduksen takia pois pelistä.

C-pap-laitetta kokeilin. Kiitos, ei kiitos. Minulla on kuitenkin jonkin verran sukupuolielämää. Eihän tämä tietenkään ole mitään siihen sängyn loiskeeseen, mikä oli muudaassa neitsytkammiossa melkein kymmenen vuoden ajan, mutta näillä mennään, sanoi kiimainen ja vaarallinen mummo lumes´.

Vaarallinen pikku rouva, hih, näinhän minusta Suomi24:ssä kirjoitettiin.