Antti Heikkisen ja Laura Malmivaaran keskustelufiktio Pelkkää hyvää tulee äänikirjaksi vasta lokakuun alussa, Puolan suurlähettiläs, hernekeittoviikko, Ulla Remeksen näyttely Joensuun Ahjossa

pe 19.9.2025

Kun äsken avasin sähköpostin, huomasin, että Lapinlahden kansalaisopisto on lukenut ajatukseni. Todennäköisintä kuitenkin on, että Asemapuiston Meeri ilmoitti minut eilisaamuisen puhelinkeskustelun jälkeen venäjän keskusteluryhmään. Hyvä juttu, sillä tänä aamuna meinasin ilmoittautua ja tehdä sata muutakin asiaa läppärillä.

Enpäs teekään, sillä taas on nettiyhteydet solmussa. On uusi läppäri ja siinä nettikortti ja eilen, kun kahvila Hedwigin Helmessä piti tehdä sitä tätä ja tuota uudella läppärillä, en edes päässyt sisään systeemiin ja sitten tuli vielä teksti, että nettikortti on pantu pois toiminnasta tai jotain yhtä mystistä.

No tulipa opeteltua netin jakaminen puhelimesta. En malttanut etsiä reittiä, jotta saisin toiminnon pois päältä ja niinpä päivän tuoksinassa akku miltei tyhjeni. Yöksi tökkäsin virtapiuhan huolimattomasti puhelimen pyllyyn ja aamulla puhelimessa olikin vain muutama prosentti virtaa.

Vanha läppäri ei aina käynnisty. Eilen ei käynnistynyt kuin houkuttelemalla. Tänään käynnistyi ja alkoi heti puhkua hengen hädässä. Pitää nakuttaa jotain ennen kuin tämä simahtaa.

Puolan suurlähettiläs

Sunnuntai-iltana ohjelmassa, joka on tullut Ylen Ykköskanavalle Arto Nybergin keskusteluohjelman tilalle, oli haastateltavana Puolan suurlähettiläs. Ohjelma on muuten satumaisen kökkö. Samat toimittajat, jotka ovat olleet luontevia Ylen aamustudiossa, mukeltavat oudosti sunnuntai-iltaisin. Ehkä he ovat oppineet aamuihmisiksi ja iltatyö kangertelee.

Joka tapauksessa Puolan suurlähettiläs oli oikein miellyttävä ihminen, osasi puhua Suomeakin. Ilmeisesti Ylen toimittajista aika harva on lukenut Anne Applebaumin Demokratian iltahämärä, sillä toimittajalla ei ollut suurlähettiläälle yhtään epämiellyttävää kysymystä siitä, mitä kuuluu puolalaiselle demokratialle.

Sillä vaikuttaa siltä, että puolalaiselle demokratialle kuuluu itse asiassa paljon parempaa kuin Unkarin demokratialle. Kun vielä toimittaja olisi kysynyt, vieläkö Puola antaa rajaviranomaistensa ja muiden natsisotilaidensa pelata pakolaisilla pingistä Valko-Venäjän kanssa, olisi ollut tosi hyvä haastattelu.

Mutta ei. Eivät riitä toimittajilla aina taustatiedot.

Oikeastaan pingis on väärä termi. Puolan ja Valko-Venäjän rajalla on pelattu pakolaisilla jonkinlaista omintakeista Mustaa Pekkaa. Musta Pekka on pakolaisen ruumis ja se puoli häviää, kenen maalle ruumis maatuu.

Puolan ja Valko-Venäjän raja-alueella kolmansista maista tulevia pakolaisia pompotellaan tai pompoteltiin ensin elävänä puolelta toiselle eikä sekään riitä/riittänyt. Kun joku nääntyy/nääntyi nälkään tai kylmään tai kuolee/kuoli viranomaisten pahoinpitelyn seurauksena, alkaa/alkoi ping pong -peli ruumiilla.

Toivottavasti näin ei enää ole.

Ei enää hernekeittoa tällä viikolla

Eilen emme Paula-siskon kanssa menneet Juuassa Karkuun lounaalle, sillä yrittäjä toi wieninleikkeen siskon jääkaappiin juuri, kun olin hakemassa siskoa syömään. Ilmeisesti olen veivannut torstain ateriatilauksia niin monta kertaa edestakaisin, että Karku on päättänyt joka tapauksessa toimittaa siskolle torstaina lounaan.

Ja hyvä niin.

Ajoimme Juuasta kohti Kivikylän Kanttiinia ja tuli yht´äkkiä jokin energiakohtaus. Koska olin maanantaina jo syönyt viikon hernekeittoannokseni täyteen Väisäsen Kotilihassa, sanoin siskolle, että nyt nämä tytöt läksivät Joensuuhun; Kivikylän Kanttiinissa on hernekeittoa.

Selitin, että Kivikylän Kanttiinissa on kyllä kanaa herkkusienikastikkeessa, mutta taustalla eniten vaikutti se, että olin lukenut tiistain Karjalaisesta selostuksen toimittaja-taiteilija Ulla Remeksen näyttelystä Joensuun taidekeskus Ahjossa.

Näyttely olisi vain syyskuun loppuun ja ensimmäinen ajatukseni oli, että se siitä. En ehdi Joensuuhun ennen marraskuuta. Kivikylän Kanttiinin kohdalla kuitenkin ajattelin, mikä ettei, kuka estää ja sisko on aina valmis reissuun - lisäsin kaasua.

Nauratti, kun sunnuntaina vasta olin vannonut itselleni, että pitkät ajut riittävät tältä syksyltä. Kävimme Paula-siskon kanssa Nurmeksessa ortodoksisen seurakunnan järjestämässä pyöreiden vuosien synttäreillä.

Vähän ennen Kontiolahtea sisko sanoi, että nyt alkaisi jo olla nälkä. Ajetaan suoraan Joensuussa syömään. Olin selittänyt monen kymmenen kilometrin ajan, miksi haluan nähdä Ulla Remeksen näyttelyn.

Mietin, että meidän oikeastaan on helpompi syödä Kontiolahdella ja ajaa Joensuussa suoraan Ahjon pihaan. Katsoin Kontiolahden lounasmenuun. Meidän kontiolaisessa lempipaikassamme oli ylläribylläri hernekeittoa ja pannaria. Olemme usein Etelä-Suomeen matkustaessamme syöneet Kontiolahdella.

Ei kun tukka suorana Joensuuhun. Intialaisen Taj Mahalin edessä on aina parkkitilaa. Auto parkkiin ja maailman hitaimmasta automaatista parkkilippu auton tuulilasiin. Armas Hakkaraiselle ikkunat raolleen ja sisko sisälle intialaiseen.

Uskokaa tai älkää, ei ollut helppoa. Intialaiseen ulko-ovi on katutasossa, mutta siitä eteenpäin on kaksi korkeaa porrasta. Jouduin parkkiautomaattia räplätessäni komentamaan siskoa, että odota! ODOTA! ODOTA!!! Hänellä oli kiire istumaan.

Tämmöiseen minulle ei ole annettu kärsivällisyyttä.

Paula-sisko joi kaksi lasillista jogurttijuomaa lassia ja mietin, mikä juttu tämä on. Kun syömme yhdessä, sisko syö. Kotona ei maistu. Tai ei huvita syödä. Tätä asiaa selvittelemme nyt Siun Soten kotisairaanhoitajan kanssa.

Hyvä, sillä ehdin tälle ja monelle muullekin haukkua Siun Soten digitaaliset videovälitteiset fysio- ja toimintaterapiat. Kertaan vielä. Videovälitteinen jumppa on ihan yhtä tyhjän kanssa, sanoivat vanhushoidon digitalisoijat mitä hyvänsä.

Lopulta hymmersimme etananvauhtia Taj Mahalista Ahjoon.

Kyllä kannatti! Alkoi kiinnostaa hirmuisesti, kuka Anna Elisabet Remes oli. Me Leonidin, Marian ja Annan kanssa olimme loppuvuodesta 2000 vuokraamassa Anna Elisabet Remekseltä pientä taivaansinistä puutaloa Pielaveden keskustasta, mutten muista, mihin vuokra-aikeemme kariutui.

Pieni taivaansininen puutalo oli näyttelyssä Ulla Remeksen nuoruuden tauluna. Hän oli maalannut sen vuonna 1995. Me muutimme talon lähellä olevaan arkkitehti Timo Airaksen hulppean puutalon yläkertaan.

Asuntomme oli huikean kokoinen ja aivan ihana. Meillä asuivat seuraavana kesänä ja syksynä lasten Zinaida-täti, Kirill-serkku ja Ljova-veli. Se oli ihan parasta. Zinaida-täti hoiti talouden, Leonid teki lomittajaharjoittelua, Kirill ja Ljova olivat Saksmanin pellolla töissä, Marialle ja Annalle perhepäivähoidon ohjaaja antoi päivähoitajan kotiin - ja minä vain kävin töissä Pielaves-Keiteleessä.

Pelkkää hyvää

Kotimaisen kirjallisuuden contessa Adelaide de Saint Erasmo whatsappasi alkuviikosta, että Nilsiän oma poika Antti Heikkinen ja Kotikatu-sarjassa palomiehen kanssa naimisissa ollut pappi Laura Malmivaara julkaisevat keskustelufiktion elämän pettymyksistä.

Kirjan nimi on Pelkkää hyvää. En ehdi kirjoittaa siitä mitään, sillä pitää liitää. Heikkinen ja Malmivaara ovat kirjoittaneet kirjan varta vasten äänikirjaksi. Kuuntelin Juha Itkosen Sivuraiteilla; sen kirjailija oli kirjoittanut myös samoin tarkoituksin. Oli ihan hyvä. Sen sijaan Itkosen joku romaani lapsista en muista nimeä oli saanut taustalleen erilaisia kuunnelmankaltaisia ääniä.

Ne olivat häiritseviä ja jouduin jättämään kirjan kesken.

Pelkkää hyvää ilmestyykin äänikirjana vasta 1. lokakuuta.